Humanistin mahdollisuudet

Humanistisen koulutuksen saaneilla on yleensä korkea käsitys omasta merkityksestään yhteiskunnalle, mutta todellisuudessa yhteiskunta ei humanisteja juuri tarvitse. Väitöskirja metaforista Lassi Nummen tuotannossa tai dalmaatin kielen sanakirja ei hyödytä kansantaloutta mitenkään, sellaisen tekemiseen myönnetty rahoitus on puhdasta hyväntekeväisyyttä. Sellaista toimintaa voidaan rahoittaa julkisin varoin vain tiettyyn rajaan saakka, mikään taiteilijoiden ja humanistien muodostama yhteiskunta ei ole mahdollinen.

Tätä itsestäänselvyyttä on joidenkin vaikea tajuta tänä FM:ien ylituotannon aikana. Monelle takavuosien maisterisumassa valmistuneelle kortistoon päätyminen oli shokki. Muuan ystäväni veisteli, että jos Suomessa joskus tulee vallankumous, sen ydinjoukon muodostavat humanistit. Heille on luvattu kaikki, ja he päätyvät ajamaan taksia tai lajittelemaan postia. Pätkätöillä ja työttömyyskorvauksella elävien humanistien parissa kytee tyytymättömyys ja katkeruus. Tosin sen leimahtamiseen väkivallaksi voi kulua aikaa, sillä tämä viiteryhmä (johon itsekin kuulun) koostuu pääosin niin epäkäytännöllisistä yksilöistä, että heitä olisi mahdoton kuvitella rakentamassa pommeja.

Maassamme on kuitenkin yksi mies, joka on muuttanut humanistisen koulutuksensa puhtaaksi kullaksi: Pekka Himanen. Hänen uransa on malliesimerkki siitä, miten humanistista voi tulla yhteiskunnallisesti arvostettu ja menestyvä. On vain astuttava vallan ja rahan palvelukseen: poliittinen ja taloudellinen eliittikin tarvitsee viisaita, jotka pukevat sen aatteet kielellisesti taidokkaaseen muotoon. Himasen CV on kieltämättä komea: Tietotekniikan tutkimuslaitoksen johtava tutkija, osa-aikainen professori Taideteollisessa korkeakoulussa ja Oxfordissa...

Lukaisin juuri läpi Himasen Kukoistuksen käsikirjoituksen, jonka ministerit Vanhanen, Katainen ja Wallin olivat häneltä viime vuonna tilanneet. Se oli juuri sitä mitä odotinkin: uudissanoilla ja käsitteillä kuorrutettua yleishumanismia, jonka luettelemat ongelmat ovat kaikkien ongelmiksi tunnustamia ja ratkaisut ylevän kuuloisia.

Miksi Kukoistuksen käsikirjoitus tilattiin juuri Himaselta eikä esimerkiksi Eero Paloheimolta? Luultavasti siksi, että Paloheimo (jolla on teknis-luonnontieteellinen koulutus, pitkä poliittinen kokemus ja perspektiiviä mm. Afrikkaan ja Aasiaan) olisi kirjoittanut siinä asioista, joita ei haluta kuulla, esimerkiksi väestöräjähdyksestä. Globaaleja näkymiä tavoitteleva Himanen ei mainitse väestöongelmaa sanallakaan puhuessaan köyhien ja rikkaiden maiden ristiriidoista ja luonnon tuhoutumisesta. Hän kehottaa vain kuvittelemaan maailmaa, jossa "yhden miljardin sijaan kuusi miljardia ihmistä voi toteuttaa luovaa potentiaaliaan innovointiin." Lisäksi hän kirjoittaa, että maahanmuuttoa on kiihdytettävä varallisuuden ja innovaatiopotentiaalin jakamiseksi tasaisemmin. Luonnollisestikaan hän ei selitä, mistä saadaan materiaaliset puitteet kuuden miljardin ihmisen luovaan innovointiin (huom! Himanen näyttää olettavan, että luku pysyy kuudessa miljardissa tulevaisuudessakin), eikä mainitse, että laajamittainen maahanmuutto lisää väestöpainetta ja luonnonvarojen kulutusta köyhän väestön päästessä nostamaan elintasoaan vauraassa lännessä.

Eilen Helsingin Sanomien "älykköraati" kommentoi Himasen ohjelmaa. Pari hyvää kommenttia löytyi tavanomaisen jaarittelun seasta. Yksi oli Juha Seppälän vastaus kysymykseen, tarvitaanko Himasen vision kaltaisia tilaustöitä:

Mihin? Että johtajat saisivat toimeksiannosta kuulla mitä haluavat, harmitonta, äitelää puhetta?

Filosofi Himanen on joskus ennen vertautunut sukellusveneeseen sijoitettuun kanarialintuun, jonka tehtävänä on ilmaista hiilidioksidin hälyttävä kasvu. Vaikuttaisi siltä – ilman kyynisyyttä –että linnultakin alkaa happi loppua.

Visioiden lopusta puuttuu vain kaneetti "... ja että kuolemaa ei olisi". Pekka to Moon?

Näin puolestaan kirjoitti Janne Saarikivi:

On tietysti typerää kommentoida jotakin visiota lukematta, pelkästään median referoinnin pohjalta, mutta minusta Pekka Himasen työssä on kysymys siitä, että uskonto ja isänmaallisuus ovat molemmat kadonneet ja jollain sekin paikka pitää täyttää. Sen täyttävät aikamme väärät profeetat, nämä Himaset ja Sarasvuot, jotka ovat perineet saarnatyylistä kielikuvat ja koskettavan nuotin, mutta korvanneet kristillisen armon sanoman "ihmisen arvokkuuden" ihailulla ja tekohurskaudella: ohjeilla, että pitää yrittää kovemmin sitä ja paremmin tuota, että ei saa olla kateellinen, eikä katkera ja masentunut, vaan innostunut ja reipas kuin pohjoiskorealainen pioneeri suuren johtajan vision edessä.

Perinteinen uskonto oli näissä kohtaa armollisempi ja antoi ihmiselle luvan olla masentunut, jos silta tuntuu, kunhan muistutti, että kelpaa sellaisenaan, heikkona ja murrettunakin. Himaselle ja Sarasvuolle ja tulevaisuuden innostavalle menestys-Suomelle me taas emme kelpaa ennen kuin olemme antaneet kaikkemme epämääräisen vision puolesta, joka on sekoitus uskontoa, patriotismia, konsulttihöpinää ja taloussivujen kolumnistien pohdiskeluja.

Kaikesta huolimatta on ihailtava Himasen... no, innovatiivisuutta. Harva humanisti osaisi hyödyntää tieteellistä osaamistaan, siis käsitteiden pallottelun kykyä, noin tehokkaasti ja häikäilemättömästi. On myös jonkinlainen saavutus kirjoittaa 252 sivua tekstiä sanomatta mitään yleisen konsensuksen pirtaan sopimatonta, edes vahingossa.