Korkeatasoisessa Palaneen käryä -blogissa oli taannoin kirjoitus, joka käynnisti mielessäni tiettyjä ajatusketjuja. Merkinnässä muun muassa referoitiin erästä Pressiklubin jaksoa, jossa keskustelivat mm. perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola ja vasemmistoliiton Anna Kontula:
Tultiin kysymykseen laittomasta maahanmuutosta. Keskustelun kaikkia yksityiskohtia en enää muista, mutta lähtemättömästi on syöpynyt mieleeni se vaihe, jossa Eerola lopulta kysäisi suoraan: "No pitäisikö mielestäsi Suomeen automaattisesti päästää jokainen, joka tänne vain haluaa tulla?" Kontulan vastaus tuli nopeasti ja kategorisesti: "Kyllä!" Lyhyeksi kiitäväksi hetkeksi Eerolan kasvoille valahti harvinaisen huvittavan näköinen ns. mikroilme; silmänräpäyksen ajan mies oli kerta kaikkiaan puusta pudonneen näköinen. Mutta se meni ohi hyvin nopeasti, ja tolkkunsa takaisin saanut Eerola totesi ykskantaan: "No, olen eri mieltä". Passé. Mitäpä muuta tuollaiseen voi sanoa? Mikä järjellinen keskusteluyhteys voisi tuossa tilanteessa olla mahdollinen?
Olen nähnyt saman ohjelman, ja muistan että siinä keskusteltiin myös niin sanotusta tasa-arvoisesta avioliittolaista ja homoparien adoptio-oikeudesta. Keskusteluun osallistunut Jussi Halla-aho, jota pidän pikemminkin klassisena liberaalina kuin varsinaisena konservatiivina, totesi että kyse on arvovalinnasta, jota ei voi eikä pidäkään perustella sen kummemmin. Se oli viisas ja rehellinen toteamus, joka kerralla vei pohjan mihinkään johtamattomalta jaarittelulta ja kinastelulta. Rintamalinja oli piirretty ja kaikkien nähtävillä, enää tarvitsi vain valita puolensa tässä kysymyksessä. Kokonaan toinen asia on, onko avioliitto- ja adoptiolaki millään tavalla tärkeä asia vastustettavaksi tai kannatettavaksi, mutta Halla-ahon sanat puhalsivat raikasta henkeä tähän loputtoman keskustelun ja argumentoinnin kulttuuriin. Sama pätee Eerolan edellä siteerattuun tokaisuun "No, olen eri mieltä."
Palaneen käryä -blogin kirjoittajan Michelangen mukaan Kontulan ja Eerolan välinen "communication breakdown" riittää osoittamaan, että liberaalien korostama "kommunikatiivisen järjen" ajatus - siis ajatus, että "järkevien ja hyvää tahtovien ihmisten istuessa saman pöydän ympärille ei ole mitään sellaista asiaa, mistä ei voitaisi päästä sovintoon" - ei toimi. Olen samaa mieltä. Tietyn ihmisaineksen kanssa keskusteleminen ei ole suunnattoman turhauttavaa siksi, että minulta ja heiltä puuttuisi yhteinen kieli eikä siksi että he tai minä olisimme liian tyhmiä, vaan siksi että käsityksemme siitä, mikä on hyvää, mielekästä ja tavoittelemisen arvoista poikkeavat toisistaan niin radikaalisti.
Yksi suosikkifilosofeistani, saksalainen Carl Schmitt, kirjoitti:
Liberalismin olemus on neuvotteleminen, varovainen puolinaistoimenpide, sen toivossa että pohjimmainen erimielisyys, ratkaiseva verinen taistelu, voidaan muuntaa parlamentaariseksi debatiksi ja sallia päätöksen ääretön lykkääminen loputtomassa keskustelussa.
Yksi liberaalin keskustelukulttuurin suurimmista heikkouksista on se, ettei se tunnusta Schmittin poliittisen vihollisen käsitettä, vaan olettaa naiivisti että keskustelun osapuolet ovat jollakin syvätasolla yksimielisiä ja päätyvät ennen pitkää molempia tyydyttävään ratkaisuun. Mutta juuri tällä syvätasolla erimielisyydet piilevätkin. Eerola ja Kontula löytäisivät varmasti yhteisen sävelen monessa tarkkaan rajatussa ja suhteellisen triviaalissa käytännön pulmassa, mutta kaikissa olennaisissa seikoissa he parhaassakin tapauksessa joutuisivat tyytymään molemmille osapuolille kivuliaaseen kompromissiin.
Muun muassa tästä syystä olen tyytyväinen, että laitoin Tommi Melenderin kanssa Liberalismin petos -kirjamme esipuheeseen lauseen, jossa toivomme kirjan herättävän pikemminkin ajatuksia kuin keskustelua.
Michelange tekee havainnoistaan sen johtopäätöksen, että hänen kristittynä arvostamansa instituution, roomalaiskatolisen kirkon, ei pidä tuhlata aikaansa dialogiin sekularisoituneen maailman kanssa, vaan keskittyä oman autonomiansa ja traditionsa vaalimiseen. Katolilaisille siilipuolustus onkin epäilemättä hyvä strategia, onhan heidän kirkkonsa kestänyt useiden imperiumien romahduksen ja lukuisat muut mullistukset muuttamatta olennaisesti oppiaan tai hierarkiaansa.
(Strategia on kieltämättä muutenkin houkutteleva. Evelyn Waugh ehdotti jo 1940-luvulla, että hänen kotiseudustaan muodostettaisiin jonkinlainen suojelualue, jossa maalaisaateli ja yläluokka saisi elää rauhassa omaa perinteistä elämäänsä kaukana nykyajan kiroista. Samantapaisia ajatuksia olen pyöritellyt itsekin. Mutta yhtä varmaa kuin auringon nouseminen on se, ettei tänä niin suvaitsevaisena ja moniarvoisena aikana moiseen suostuttaisi.)
Mutta menetelmä lienee riittämätön kun huomioidaan länsimainen kulttuurikonservatismi kokonaisuutena. Tämä aatesuuntaus sulkee sisäänsä kristittyjä, ateisteja, pakanoita ja ties mitä, maallisemmista eroavaisuuksista puhumattakaan. Kokonaisuutena se tarvitsee siilipuolustuksen tueksi aktiivista hyökkäystä kaikilla rintamilla.
Olen jo pidemmän aikaa kiinnittänyt huomiota konservatiivisen ajattelun kompastuskiviin niin Suomessa kuin muualla, ja vaikka omien arvostelu on aina epämiellyttävää, harhoista ja vääristä strategioista kärsii eniten oma puoli. Selkein johtopäätökseni on se, että nyt kun Suomessakin voi puhua jonkinlaisesta konservatiivisesta ajatteluperinteestä, on tullut tarkemman itsemäärittelyn paikka. Konservatiiveiksi itseään kutsuvien pitäisi selkeämmin erottautua liberaaleista, libertaareista, "maahanmuuttokriitikoista" ja erilaisista valistuksen perintöön nojailijoista. Lyhyesti sanottuna on selvitettävä välit. Niinpä kirjoitan sarjan yleisluontoisia teesejä ja pohdintoja tämän päivän (kulttuuri)konservatismista.
***
Konservatismin nimeen sisältyvä säilyttäminen juontuu siitä aivan oikeasta havainnosta, että kerran yrityksen ja erehdyksen tietä hankittu kulttuuriaines on yhtä tärkeää ja joskus tärkeämpääkin kuin uusi. Siksi konservatismin käsitteestä ei ole syytä luopua. Mutta sen rinnalle tarvitaan traditionalistista ajattelua, jossa perinne nähdään myös tulevaisuuteen suuntautuvana jatkumona. Tämä ei tarkoita myöntymistä liberaaleihin ja vasemmistolaisiin uudistumisvaatimuksiin, vaan kykyä määritellä itsensä uudelleen vaihtuvan tilanteen mukaan. Siihen kuuluu myös pyrkimys määritellä, mikä traditiossa on olennaista eli muuttumatonta ja mikä triviaalia eli vaihtuvaa. Jos konservatiivit keskittyvät vain status quon puolustamiseen liberaaleja uudistajia vastaan, he vain raahautuvat muun yhteiskunnan perässä. Tämän päivän länsi on modernisaation ja uutuudenpalvonnan mädättämä, ja konservatiivisuus sanan syvässä merkityksessä tarkoittaa radikaalia vastalausetta sille. Tässä mielessä traditionalistisen konservatiivin ei pidä säilyttää nykytilaa, vaan pikemminkin vahvistaa romahdukseen johtavia kehityskulkuja. Ei pidä jäädä liberaalien maltilliseksi siiveksi, jonka rooli on jarruttaa kielteisiä uudistuksia.
***
Konservatismi tarvitsee aatteellisuutta. Maahanmuuttokritiikki ei ole aate. Niin hyvä ja tärkeä kuin maahanmuuttokriittisten asia onkin, he ovat sekalainen seurakunta, johon kuuluu sellaisiakin, joiden mielestä moderni ja maallistunut länsi on ihannetila, jota ainoastaan islamilainen fundamentalismi uhkaa. Näiden "liberaalinuivien" mielestä lutkamarssit, internetporno ja yksityisautoilu ovat niitä "vapauksia", joita meidän on puolustettava islamisaatiota vastaan. Nykymuotoinen maahanmuutto on yksittäinen käytännön ongelma, eikä konservatismi ole yhden asian liike. Vaikka pitääkin häntä vihollisenaan, aito traditionalisti kunnioittaa islamilaista fundamentalistia enemmän kuin länsimaista arvoliberaalia, sillä islamistilla on sentään usko johonkin itseään suurempaan sekä valmius uhrata itsensä sen puolesta. Arvoliberaalilla ei ole muuta tarjottavaa kuin suvaitsevaisuus ja yksilönvapaus, joista kumpaakaan hän ei edes aja johdonmukaisesti kaikille. Liberalismin kohtalokkain heikkous on sen kyvyttömyys tarjota mitään positiivista kokoavaa ideaa sivilisaation yhdistäväksi tekijäksi, ja siinä piilee myös traditionalismin mahdollisuus päihittää kilpailijansa.
***
Yksilönvapaus liberaalissa mielessä tarkoittaa nykymaailmassa pelkkää atomisoituneen kuluttajan vapautta. Yksi sen manifestaatioista olivat loppukesän 2011 Britannian mellakat, joissa katujen rupusakki poltti autoja ja särki näyteikkunoita vaatiakseen oikeutta taulutelevisioihin ja merkkivaatteisiin.
***
On tunnistettava viholliset. Tähän mennessä on keskitytty lähes yksinomaan hyökkäämään liberaaleja, vasemmistolaisia, feministejä, monikultturisteja ja poliittista eliittiä vastaan. On tietenkin torjuttava päättäväisesti kaikki heidän hyökkäyksensä perhettä, avioliittoa, länsimaista sivistystä ja kansallista identiteettiä kohtaan. Mutta olennaisempia vihollisia ovat Björn Wahlroosin kaltaiset plutokraatit, kansainväliset suuryritykset, korporaatiot, suurkapitalistit. Paljon parjatut monikulttuurisuusintoilijat ovat lähinnä heidän hyödyllisiä idioottejaan, jotka tasoittavat tietä halvan työvoiman virtaamiselle länteen. Rajoittamaton kapitalismi on tuhoisaa yksilön, perheen ja pienyhteisön autonomian kannalta: se pyrkii murentamaan kaikki traditionaaliset sidonnaisuudet jotka hidastavat tehokkuutta ja talouskasvua.
***
Konservatiivien kielteisyys ympäristöliikettä kohtaan kääntyy heitä itseään vastaan. On totta, että luonnonsuojelujärjestöt ja varsinkin vihreät puolueet ovat entisten ja nykyisten vasemmistoradikaalien kansoittamia ja heidän ideologiansa tärvelemiä. Mutta ratkaisu ei ole ekologisten uhkien vähättely ja turvautuminen ilmastoskeptisyyden kaltaiseen älylliseen epärehellisyyteen, vaan vihreän liikkeen kaappaaminen vasemmistolta ja liberaaleilta. (Muuttuessaan ympäristöpuolueesta yleisliberaaliksi puolueeksi Suomen vihreät ovat pettäneet ja työntäneet taka-alalle kaikki alkuperäiset ihanteensa. Tätä seikkaa konservatiivien pitäisi käyttää vihreitä vastaan.) Traditionalistisen konservatiivin pitäisi ottaa aktiivisesti kantaa luonnonsuojelun, rauhoitettujen eläinlajien ja vaihtoehtoisen teknologian puolesta, vaikka niin tekemällä joutuisikin näennäisesti samalle puolen barrikadia risupartojen ja rastapäiden kanssa. On pidettävä mielessä Edmund Burken ajatus yhteiskunnasta elävien, kuolleiden ja syntymättömien välisenä sopimuksena: luonnon suojeleminen on menneiden sukupolvien perinnön siirtämistä tuleville. Kansallismielisen näkökulmasta metsät, suot, järvet ja meret ovat korvaamatonta kansallista perintöä, sielunmaisemaa ja elinpiiriä. Niitä uhkaava kertakäyttö- ja kulutusyhteiskunta on antiteesi kaikelle jatkuvuudelle.
***
Paitsi poliittisesti, konservatiivin kannattaa asennoitua myös esteettisesti. Monen konservatiivin lukutottumukset rajoittuvat tieto- ja viihdekirjallisuuteen, kuvataidetta ei juuri tunneta ja elokuvassa suositaan suurten teattereiden tavanomaista ohjelmistoa. Korkeakulttuuriin suhtaudutaan vihamielisesti, sitä pidetään vasemmiston alueena. Toisten maku rajoittuu virallisesti tunnustettuihin klassikoihin lähinnä realismin ja kansallisromantiikan ajalta. Perussuomalaisten kohutussa kulttuuriohjelmassa tämä rajoittuneisuus näkyi erityisen pahasti. Välinpitämättömyys estetiikkaa ja taidetta kohtaan on rampauttavaa siksi, että se sulkee yhden kulttuurin olennaisimmista sektoreista konservatiivisen näkökulman ulkopuolelle. Keskittyminen pelkkiin klassikoihin ja niitä jäljitteleviin nykyteoksiin taas latistaa taiteen ennen pitkää pelkäksi käsityöläisyydeksi. Siinä missä vaikkapa nykyrunouden avantgarde tai kuvataiteen käsitetaide tuhoaa taiteesta taidon, konservatiivinen klassikkofetisismi tekee taiteesta tyhjää formalismia. Jotkut maailmankuvaltaan konservatiiviset 1900-luvun taiteilijat, kuten kirjailijat T.S. Eliot ja Ezra Pound, olivat esteettisesti hyvinkin radikaaleja uudistajia. Elinvoimainen klassillinen ja traditionalistinen taide pitää perinteen elossa uusien muotojen avulla. Edelleen on kyse perinteelle olennaisen ja epäolennaisen aineksen erottamisesta toisistaan. (Aihetta sivuava aiempi kirjoitukseni löytyy täältä.)
***
Edelliseen liittyen: konservatiivinen vallankumous on ennen kaikkea kulttuurivallankumous. On typerää ylimielisyyttä kuvitella, ettei ideologeja ja keulakuvia tarvita. Yhteiskunnallisia muutoksia on turha toivoa, ellei abstraktimpaa muutosta arvoissa ja asenteissa tapahdu ensin. Tällaisessa muutoksessa on älymystöllä keskeinen rooli. Konservatiiviset ja kansallismieliset liikkeet toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa ovat vedonneet alemmin koulutettuihin tai muihin valtaeliitin unohtamiin ihmisjoukkoihin, mikä on sinällään arvokas saavutus. Mutta näihin kannattajaryhmiin juuttuminen latistaa oppositiotoiminnan pelkäksi populismiksi. Älyllisemmin asennoituvat konservatiivit ovat kehitelleet ajatuksiaan pääosin internetissä. Sieltä olisi tultava ulos, valtalehtien palstoille ja muille suurille foorumeille. Frankfurtin koulukunnan filosofit ja muu kulttuuriradikaali älymystö on toisen maailmansodan jälkeen tehnyt suunnatonta tuhoa kaikille sivilisaatiota ylläpitäville instituutioille ja arvoille. He ovat onnistuneet partisaanisodassaan, koska riittävän viriiliä vastavoimaa ei ole ollut. Konservatiivien pitäisi nujertaa edistysmielinen älymystö heidän omilla aseillaan: halvennettava heidän tavoitteensa ja dekonstruoitava heidän arvonsa. Purkutyö on ulotettava aina modernisaation juuriin, valistuksen ja Ranskan vallankumouksen "kuolemattomiin periaatteisiin" saakka. 1960-luvun kulttuuriradikalismi sai niin suuren vaikutusvallan, koska se oli älymystöliike. Mutta toisenkinlaiset älymystöliikkeet pystyvät vastaavaan, mistä historiallisina esimerkkeinä Akateeminen Karjala-seura ja Saksan 1920-luvun konservatiivivallankumoukselliset.
***
Uskonnollisia vakaumuksia koskeviin tai koulukuntakiistoihin ei pidä sortua. Traditionalististen konservatiivien puolustama historiallinen ja kulttuurinen perintö sisältää niin moninaisia aineksia, että heidän joukkonsa on väistämättä kirjava. Tehtäköön siitä vahvuus. Amerikkalainen journalisti ja kirjailija Jack Donovan tiivisti asiasta olennaisen:
The common ground we seem to share on the right is a concern for the future of Western culture and civilization. We can rally round The Western Canon -- which includes Western philosophy and literature from pagan, Christian, Deist and atheist sources. We can stand our ground against the left, and fight to maintain a sense of continuity with the history and the heritage of European peoples.
For my part as a Western Man, my friends are those who are friendly to the Western Tradition, and my enemies are those who are enemies of that tradition. I find much of value in Eastern and other traditions. But as Kipling wrote: "East is East, and West is West." We can coexist and share ideas and recognize threads common to the human experience. That said, everything is not the same; everything is not everything. My people were never samurai. We have our own history -- a history that includes Roman legions and Vikings, knights and Crusaders, conquistadors and cowboys. The artistic, philosophical and technological achievements of the West are truly awe-inspiring when compared to any standard. We can claim one of the richest traditions on the planet.
***
Ennen kaikkea tarvitaan aktiivisempaa ja aggressiivisempaa asennetta. Jos konservatiivi keskittyy pelkästään puolustamaan saavutettuja etuja ja varjelemaan itselleen tärkeitä perinteitä, moderni maailma sysää hänet reservaattiinsa tungetun Amerikan intiaanin asemaan. Ei pidä toivoa armopaloja liberaaleilta eikä odottaa heiltä ymmärrystä. Ei pidä pelätä sitä, että leimataan fasistiksi, taantumukselliseksi tai impivaaralaiseksi, vaan kamppailla ylpeästi oikeaksi tietämänsä asian puolesta. Traditionalismi on taisteleva oppi.
***
Lopuksi: nämä manifestinomaiset merkinnät on tarkoitettu yleisluontoisiksi ja alustaviksi. Toivoakseni ne herättävät lukijoissa perusteellisempia mietteitä.
