Näyttää siltä, että runo- ja proosapuheen lisäksi on kirjallisuuskeskusteluun vakiintunut esseepuhe. Sellaisesta on nyt toimitettu kokonainen kirja, Savukeitaan hiljattain ilmestynyt Mitä essee tarkoittaa? (toim. Johanna Venho), ja uusimmassa Parnassossa on Jaana Seppäsen raportti Tampereen Elävän kirjallisuuden festivaaleilla järjestetystä esseepaneelista.
Eikä median kiinnostus leipälajiani kohtaan pääty tähän. Voima-lehti julkaisi uusimmassa numerossaan kriitikko Maaria Pääjärven artikkelin. Siinä on raflaava alaotsikko, jota epäilen toimituksen keksimäksi: "Suomen konservatiivinen älymystö on vallannut kotimaisen esseen". Sen luettuani olin ensin ällistynyt. Edellisessä merkinnässäni peräänkuulutin jonkinlaista konservatiivista kulttuurivallankumousta: näinkö nopeasti asia on edennyt? Sitten huomasin, että jutussa oli käsitelty ainoastaan minun ja Tommi Melenderin hengentuotteita. "Konservatiivinen älymystö" koostuu siis kahdesta ihmisestä. Olen tietysti aina halunnut kuulua pieneen mutta vaikutusvaltaiseen hengen eliittiin, joka käden käänteessä onnistuu "valtaamaan" kokonaisia kulttuurielämän osa-alueita. Mutta minä ja Melender emme yhdessä tai erikseen ole mitään kansallisia instituutioita emmekä edes Suomen ainoita esseistejä, joten pidän alaotsikointia vähintäänkin liioiteltuna.
Mitä itse artikkeliin tulee, Melender kirjoitti jo omassa blogissaan siihen niin hauskan ja osuvan vastineen, ettei minulla ole paljoa lisättävää. Haluan kuitenkin sanoa oman sanani jo siitäkin syystä, että Voiman artikkelin näkemykset luultavasti pompahtelevat jälkikäteen esiin siellä täällä. Minut ja Melender epäilemättä niputetaan yhteen vielä lukemattomissa kirjoituksissa jo siitäkin syystä, että julkaisimme juuri yhteisen kirjan. Se on sinänsä kiusallista, koska eroavaisuuksia löytyy meistä samassa määrin kuin yhtäläisyyksiäkin, eikä nimilappuja kaihtava Melender varmaankaan ilahtuisi jos meistä tehtäisiin jokin virallinen "konservatiivinen älymystö". Ylipäätään meistä kahdesta minä olen se, jonka julkinen habitus herättää voimakkaampia tunteita, joten minun on paikallaan korostaa, että vastaan itse omista sanomisistani enkä vedä omaan weltanschauungiini ketään, joka ei sinne halua tulla.
Voiman artikkelin kirjoittaja Maaria Pääjärvi lukeutuu niihin kirjallisuuskriitikoihin, jotka kirjoituksissaan pidättäytyvät osoittamasta rakkautta tai innostusta kirjallisuuteen, ja keskittyvät sen sijaan etsimään siitä jotakin epäilyttävää. Emotionaalinen mukanaolo on tällaiselle lukijalle synti, sehän tekee vastaanottavaiseksi kaikenlaisille turmiollisille elementeille.
Nyt Pääjärvi on ottanut missiokseen osoittaa, että kotimaista nykyesseetä hallitsee moralisoiva, vastapuoltaan yksinkertaistava ja länsimaiseen kulttuuriperintöön sokeasti takertuva kirjoittajatyyppi. Saman tyyppisen näkemyksen esitti viime vuoden puolella Kristian Blomberg, jonka kirjoitusta kommentoin aiemmin. Kenties nykyesseiden epäilyttävä ilmaisutapa on vaikuttanut Pääjärveenkin, koska hän yksinkertaistaa käsittelemiensä kirjoitusten näkemykset muotoon, jossa ne varmasti näyttävät typeriltä.
Hännikäinen julistaa perinteekseen koko suomalaisen ja länsimaisen kulttuurin, mutta erottaa siitä kokonaisen liudan anti- tai avantgardetaiteen sekä populaarikulttuurin virtauksia ei-traditioksi.
Siitäkin huolimatta, että taiteellisilla vastaliikkeillä on traditionsa ja ne kuuluvat elimellisesti koko länsimaiseen kulttuuriin. Siinä missä liberaali hylkii kulttuurinsa staattisimpia osia, konservatiivi hylkii kulttuurinsa radikaaleja, edistyksellisiä piirteitä ja riistää niiltä perinteen arvonimen.
Pääjärvi ei mainitse, että juuri tätä vastataiteen traditiota olen käsitellyt esseessäni "Vandaalit keskuudessamme" (kokoelmassa Ihmisen viheliäisyydestä, 2011). Siinä on käyty lyhyesti läpi suuri osa 1900-luvun anti- ja avantgardetaiteen historiasta duchampeineen, Wienin aktionisteineen ja damienhirsteineen. Pääjärvi kuvittelee, että konservatiivina hyväksyn tai että minun pitäisi hyväksyä kaikki, millä on taustallaan jonkinlainen perinne. Sitten hän "paljastaa" ajatteluni ristiriitaisuuden osoittamalla, että "riistän" (huom. sanavalinta: artikkelin varsinainen ideologinen väite näyttää taas olevan se, että "konservatiivisen älymystön" esseetyyli on epädemokraattista, sortavaa, valtaa pönkittävää) perinteen arvonimen kaikelta mistä en itse satu pitämään.
Ei, ei mene läpi. En ole "riistänyt" tietyiltä avantgarden virtauksilta tradition arvonimeä, pikemminkin olen pitänyt niitä arvottomina tai peräti tuhoisina traditoina. Traditio voi käynnistyä myös haitallisesta "kulttuurimeemistä", samaan tapaan kuin syöpäkasvaimellakin on oma usein sukupolvien taakse ulottuva historiansa ja omat kehitysvaiheensa. Tällaisten kulttuuritraditioiden pääseminen hallitsevaksi tarkoittaa yleensä mielekkäämpien perinteiden kuihtumista, niin kuin funktionalismin tapaus arkkitehtuurissa osoittaa.
Tämä näkökulma ei ole uudistushalun sulkeistamista pois perinteestä. Vasemmistohenkinen kulttuuriväki, jonka äänitorvena Voimaa voi pitää, on aina halunnut omia taiteen uudistusliikkeet itselleen. Mainion Modernism -teoksen kirjoittajalla Peter Gaylla on sentään selkärankaa myöntää, että modernin kirjallisuuden perinne sisällyttää itseensä myös "fasisti" Knut Hamsunin, "ennakkoluuloisen korkeakirkollisen anglikaanin" T.S. Eliotin ja "hysteerisen antifeministin" August Strindbergin. Ja paljon muutakin ei-niin-edistyksellistä ainesta uudistajista löytyy.
Nykyessee näyttäisikin olevan Pääjärvelle hankala paikka, koska se ei ole aivan sellaista kuin mihin hän on tottunut. Tässä suhteessa hän ajattelee samansuuntaisesti kuin Jukka Koskelainen, joka taannoin kirjoitti kaipaavansa "vanhaa kunnon humanistista esseetä Johannes Salmisen tapaan, tai estetisoivaa, alavireisen hienostunutta kirjallisuusesseetä Jan Blomstedtin tapaan." Mikäpä siinä, sellainenkin epäilemättä löytää julkaisukanavia, mutta Salminen ja Blomstedt eivät enää ole kotimaisen esseen itsestäänselviä määrittelypisteitä. Lisäksi perinteisen kulttuuriesseen pohdiskelu ei ole kadonnut nykyesseestä mihinkään, pikemminkin sen rinnalle on tullut muitakin sävyjä.
Pääjärvi käyttää paljon tilaa minun ja Melenderin teosten edistyskritiikin läpikäymiseen. Konservatiivinen politiikka on jotakin sellaista, joka hyväksyy ihmisen raadollisuuden ja alkukantaisuuden. Tässä on ilmeisesti hänen mielestään jokin ongelma. Jotkut muutkin ovat valittaneet sitä, että Hännikäisen mielestä ihminen on paha eikä sille mahda mitään. Asiaa on taannoin pahoitellut mm. Vesa Kyllönen -niminen kirjoittaja Kritiikki-lehdessä (2011):
(...) koska pahaa on, eivätkä tiedostajatkaan voi sitä kuin itsepetoksella kiertää, olemme tällaisia, emmekä voi muuttua, ainakaan parempaan. Siksi muutosta ei kannata edes tavoitella.
(Mainittakoon, että sama skribentti kuvaili tyyliäni "ylitsevuotavan negatiiviseksi, jopa satanistiseksi", mikä sai minut melkein innostumaan.)
Niin, olen tosiaan sitä mieltä, että ihmisessä on puhdasta, motivoimatonta pahuutta, jota ei voi poistaa. En usko, että ihminen voi lajina muuttua laadullisesti paremmaksi kuin korkeintaan perusteellisen geenimuuntelun avulla. Mutta minulle jää hämäräksi, miten tästä johdetaan tuolle pahuudelle alistuminen tai kilvoittelun hylkääminen? Pahuutta ei voi poistaa, mutta sitä voidaan yrittää hillitä. Tässä on perinteellä, moraalikoodeilla ja (itse)kurilla keskeinen osa, ja olenkin toisaalla sanonut perisynnin käsitettä sivilisaatiomme hienoimmaksi keksinnöksi.
Tämähän ei tietysti kaikille riitä. Romanttisesti asennoituva kaipaa utooppisia päämääriä, täydellisyyden ihannetta, valaistumista, maailman parantamista. Kaikki muu on hänelle kyynisyyttä. Tässä tekee mieli viitata vanhaan filosofiseen innoittajaani, T. E. Hulmeen, jonka mukaan tällaisiin uskova näkee ihmisluonnon lähteenä, kun taas Hulmelle itselleen se on pikemminkin ämpäri. "Ole aina uskollinen rajan käsitteelle," brittifilosofi ja runoilija kirjoitti. Kaikella on määränsä ja mittansa, myös ihmisen kehityskelpoisuudella - ja niinpä ihmisen kielteisilläkin ominaisuuksilla on tietty tehtävänsä. Joissakin tilanteissa ihmisen on hyvä olla myös itsekäs tai väkivaltainen, vaikka nuo piirteet ovatkin määritelmällisesti huonoja. Ihmisen loputon jalostaminen kohti jotakin idealistista päämäärää kääntyisi lopulta itseään vastaan.
Voiman artikkelin päätteeksi Pääjärvi palaa suosikkiväitteeseensä: esseen kirjoittaja pakenee fiktiivisyyden taakse eikä ota vastuuta sanomisistaan.
Fiktiivisyys on keino tuoda esseeseen potkua, nautittavuutta, samastuttavuutta ja tunnetta, mutta sen varjolla voi myös painaa omat mielipiteensä villaisella, kun kriitikot ja intomieliset keskustelijat kiinnostuvat niistä. Esimerkiksi Hännikäinen korostaa esseidensä kaunokirjallisia puolia yli niissä esitettyjen väitteiden.
Väitteiden nojassa etenevän esseen tekijä siis viestittää yleisölleen: minä sanon fiktiomaailmassani mitä haluan, ja sinun on hyväksyttävä se ja ihailtava tyyliäni. Tuhmat lukijat eivät ole allekirjoittaneet tällaista lukusopimusta, ja siksi kai toisinaan kuuleekin, että Suomessa ei vielä osata lukea uutta esseetä.
Erityisen huvittaviksi nämä kappaleet tekee se, että Pääjärven oma viiteryhmä on Luutii-blogin kokeellisen runouden kirjoittajat. Siis tämä joukko, joka on määritellyt suomalaisen lyriikan valtavirran tyhjänpäiväiseksi "kevytmodernismiksi", proosan turvalliseksi Finlandia-palkintotavaraksi ja esseistiikan poliittisesti epäilyttäväksi paasaamiseksi, mutta kiistävät itse muodostavansa minkäänlaista koulukuntaa. Varmin tapa saada tuo väki närkästymään on lukea avantgardistista runoutta jotenkin muuten kuin sitä heidän mielestään pitäisi lukea. Niinpä Pääjärven artikkelinsa loppuun laittama sarkastinen ehdotus lukuohjeiden lisäämisestä kotimaisiin esseekokoelmiin osuu pahasti omaan nilkkaan.
Mutta itse väitteeseen vastaan ensiksikin, että tapanani ei ole tehdä sopimuksia lukijakunnan kanssa. Olen siinä määrin arrogantti taiteilijanarsisti, että oletan automaattisesti jonkun olevan kiinnostunut siitä mitä kirjoitan, eikä tehtäväni ole pohtia asiaa sen pidemmälle. Tällaista elitismiä pidän pyhänä velvollisuutenani egalitaristisena aikana, jolloin kirjallisuudelta peräänkuulutetaan lukijaystävällisyyttä ja ihmisläheisyyttä, mikä johdonmukaisesti toteutettuna tarkoittaa vähän tekstiä ja paljon kivoja kuvia. Niille lukijoille, jotka pitävät tuotoksiani sisäänpäinlämpiävinä, ylimielisinä tai muuten ikävinä vastaan, että vika on teissä eikä minussa.
Toisekseen, se että painotan esseen kaunokirjallista puolta ei tarkoita, että painaisin esittämäni mielipiteet villaisella. En minä ole sellaista tehnyt, enkä tee. Kunhan vain muistutan, että kaunokirjallisessa tekstissä on muitakin tasoja kuin suora kommunikaatio. Ja ettei tapa, jolla sanon asioita kirjallisessa tekstissä ole sama kuin tavat, joilla kommunikoin muissa yhteyksissä. Saattaahan Pääjärvikin olla marmattavasta tyylistään huolimatta siviilissä ihan mukava ihminen.
