Huomenna ilmestyy Tommi Melenderin kanssa kirjoittamani esseistinen pamfletti Liberalismin petos WSOY:n kustantamana. Sen aiheet olivat pyörineet vuosikaudet minun ja Melenderin lounaskeskusteluissa, ja idea johtopäätöstemme kasaamisesta kirjaksi syntyi joskus vuodenvaihteessa 2010-11.
Paitsi että Liberalismin petos on ensimmäinen kovakantisena laitoksena ilmestyvä teokseni, se on myös ensimmäinen jonka olen toteuttanut yhteistyössä toisen kirjoittajan kanssa. Olen vierastanut yhteisprojekteja, koska maailmankatsomukselliset ja esteettiset käsitykseni eivät yleensä mene yksiin kenenkään kanssa, ja kompromissit ovat kunnon kirjallisuudelle vaarallisia. Tässä nimenomaisessa aiheessa minä ja Melender olimme kuitenkin jo valmiiksi löytäneet yhteisen sävelen, ja lisäksi pääsimme nopeasti yhteisymmärrykseen kirjan rakenteesta ja tyylistä. Työ toteutettiin siten, että sovimme minkä luvun kukin kirjoittaa itsenäisesti, ja sitten teimme toistemme aikaansaannoksiin täydennyksiä.
Liberalismin petoksen perustava väite on, että liberalismista siinä muodossaan kuin se sai alkunsa 1700-1800-lukujen vaihteessa, ei ole jäljellä juuri mitään. Tässä valossa koko nykyisessä politiikassa vallitseva mielikuvajako konservatiiveihin ja liberaaleihin näyttäytyy absurdina. Historiallisestihan se ei koskaan ole ollut mitenkään yksiselitteinen, sillä useimmat merkittävät yhteiskunnalliset ajattelijat parin viime vuosisadan ajalta ovat kannattaneet sekä konservatismin että liberalismin pirtaan kuuluvia asioita. Modernin konservatismin kehittäjä Edmund Burke kuului omana aikanaan liberaalina pidettyyn Whig-puolueeseen, ei suinkaan Britannian konservatiivipuolueen kantajoukkoon eli toryihin.
Tällä hetkellä jakolinja on skitsofreeninen, sillä liberaaleiksi itseään kutsuvat ovat joko hylänneet suurimman osan aateperinnöstään tai jopa kääntyneet aktiivisesti sitä vastaan. Jos klassinen liberalismi kannatti yhteiskuntaa, jossa valtio instituutioineen puuttuu yksittäisen kansalaisen elämään mahdollisimman vähän, nykyliberaali huutaa valtiovaltaa avukseen aina kun joku tai jokin näyttää uhkaavan hänen arvomaailmaansa. Monissa Euroopan maissa on mm. pyritty lainsäädännön avulla vakiinnuttamaan tietyt historialliset tulkinnat kieltämällä "väärien mielipiteiden" (mm. kansanmurhien vähättely ja kiistäminen) esittäminen. Yksityiselämää rajoittavia uudistuksia kuten rippisalaisuuden lakkauttamista, tiukempia aselakeja ja erilaisia vihapuhelakeja ovat viime vuosina ajaneet liberaalit ja vastustaneet konservatiivisina pidetyt tahot.
Tämä "hyvyyden tyrannia" on lähinnä vasemmistolaisesti suuntautuneiden liberaalien ideologinen kieroutuma. Oikeistolaisemmat ovat taas retusoineet Adam Smithistä pois aineksen, jossa korostetaan moraalisten pidäkkeiden ja sosiaalisen vastuuntunnon merkitystä toimivassa kapitalismissa. Heidän käsissään markkinataloudesta on tullut moolok, jonka kitaan vanhan liberalismin puolustama yksilö on heitettävissä aina kun "kilpailukyky" tai muu ahneuden eufemismi sitä vaatii.
Kirjassamme sanotaan Isaiah Berliniä viimeiseksi suureksi liberaaliksi. Hän sentään ymmärsi, että elämä pluralistisessa yhteiskunnassa on aina kivuliaiden kompromissien ja hankalan tasapainoilun läpitunkemaa ja suhtautui epäillen historiallisiin kertomuksiin edistyksestä. On mahdoton sanoa, missä vaiheessa käänne liberaalissa ajattelussa tapahtui, mutta yksi sen ilmentymistä on Francis Fukyaman ajattelu, erityisesti hänen teoksensa Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Se esitti liberaalin demokratian ja vapaan markkinatalouden historian päätepisteenä, jossa ihmiskunnan ikiaikaiset pyrinnöt saavat täyttymyksensä. Isaiah Berlinille ja hänen kaltaisilleen tällainen tila olisi ollut kauhistus. Lainaan alkukielisen katkelman Berlinin esseekokoelmasta The Crooked Timber of Humanity:
In a society in which the same goals are universally accepted, problems can be only of means, all soluble by technological methods. That is a society in which the inner life of man, the moral and spiritual and aesthetic imagination, no longer speaks at all. Is it for this that men and women should be destroyed and societies enslaved?
Nykyliberalismi on omaksunut alun perin marxilaisen idean "historian käsikirjoituksesta" ja sitä lukemaan kykenevästä etujoukosta. Kaikki kannattamansa kehityskulut (Euroopan yhdentyminen, monikulttuurisuus, vapaa markkinatalous, kollektivististen ideologioiden tuho) se esittää väistämättöminä, vaihtoehdottomina ja ilkkuu vastustajiensa seisovan selkä tulevaisuuteen päin. Se on unohtanut, että vähänkään rationaalisesti ajatteleva ihminen puolustaa itselleen tärkeitä arvoja eikä hirttäydy "edistyksellisiin" kehityskulkuihin, jotka helposti tuottavat arvaamattomia ja alkuperäiselle idealle vastakkaisia lopputuloksia.
Tämän enempää minun on turha referoida kirjan sisältöä. Yksi mielenkiintoinen ulottuvuus kirjassa on se, että siitä olisi tullut varsin erilainen, jos kumpi tahansa kirjoittaja olisi tehnyt sen yksin. Keskinäiset näkemyseromme eivät tule nyt näkyviin, sillä keskityimme ainoastaan asioihin, joissa olimme jokseenkin yksimielisiä. Esipuheessa paljastamme korttimme: minä määrittelen itseni "poliittisesti sitoutumattomaksi konservatiiviksi ja traditionalistiksi", Melender puolestaan pitää itseään "puoliksi poliittisena liberaalina ja puoliksi kulttuurikonservatiivina, joka haluaa vaalia länsimaisia sivistysihanteita."
Jos olisin kirjoittanut Liberalismin petoksen omin päin, olisin mennyt selvästi pidemmälle liberalismin perusteiden kritiikissä. Minulla ei ole varauksettoman myönteistä kuvaa 1800-luvun klassisesta liberalismista, vaikka se kaikin puolin onkin vetoavampi aatteellinen traditio kuin nykymuotoinen oikeaoppisuuden syövyttämä liberaalius. Yksilönvapaus, sen opillinen kulmakivi, tarkoitti viime kädessä ihmisen redusoimista "yksilöksi" tai "kansalaiseksi" ja vapauksien mekanisoimista kaikkiin yksilöihin ulottuviksi abstrakteiksi periaatteiksi. Liberaalin ajattelun rationalismi on myös jokseenkin riittämätöntä selittämään niin yksilön kuin yhteiskunnankin toimintaa, saati sitten ohjaamaan sitä mielekkääseen suuntaan. Tämä kritiikki jääköön kuitenkin myöhempiin teoksiin, liberalismissa tapahtuneen suuren takinkäännön analyysiksi kirjamme riittää oikein hyvin.
Samaten minua kiehtoo ajatus jatko-osan kirjoittamisesta. Siinä tarkastelisin konservatiivien, oman leirini, vääriä strategioita ja kompastuskiviä ja piirtäisin viittoja uudenlaiseen lähestymistapaan. Ainakin voisin kirjoittaa aiheesta seuraavassa merkinnässä.
