BBC:n pääjohtaja tyrmäsi hiljattain ajatuksen George Orwellin patsaan pystyttämisestä yleisradioyhtiön toimistorakennuksen edustalle. Orwell oli hänen mielestään "liian vasemmistolainen" muistomerkin aiheeksi. Pääjohtajan kanta on herättänyt kummastusta, eikä aiheetta. Aivan kuin Suomen yleisradion toimitusjohtaja väittäisi Väinö Tannerin tai jonkun merkittävän asevelisosialistin olevan liian vasemmistolainen patsaaksi.
Orwell nimittäin muistetaan erityisesti kommunismia arvostelevista teoksistaan. Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat stalinismin vastaisia allegorioita, dokumentaarinen romaani Katalonia, Katalonia! on todistajanlausunto kommunistien suorittamista verisistä puhdistuksista omissa riveissään Espanjan sisällissodassa. Näiden kirjojen vuoksi Orwellista tuli persona non grata oman aikansa vasemmistoradikaalien keskuudessa. Siitä huolimatta hän oli kuin olikin vasemmistolainen, omien sanojensa mukaan näkemyksiltään lähellä kiltasosialismia, ja säilytti poliittiset vakaumuksensa kuolemaansa saakka. Niinpä sekin on hieman nurinkurista, että hänet on myöhemmin ominut talousliberaali oikeisto.
Orwell on poliittisesti moniselitteinen, eikä hänen vasemmistolaisuutensa estänyt häntä omaksumasta tiettyjä kantoja, joita voi pitää konservatiivisina. Vuonna 1984 puolustaa yksilön autonomiaa järjestelmässä, jossa valtio utooppisten päämäärien nimissä hävittää kaiken yksityisyyden. Hän maalaa painajaisnäyn, jossa järjestelmä hajottaa perheet omimalla lastenkasvatuksen itselleen ja kääntämällä lapset vanhempiaan vastaan. Mutta kiinnostavimmin tämänkaltaiset juonteet näkyvät hänen asiaproosassaan, joka sivumennen sanoen on minusta Orwellin tuotannon paras osa. Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat romaaneina köykäisiä, ja jälkimmäisen dystopia tuntuu nykyään vanhentuneelta verrattuna Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan, kuten tämä hirtehishumoristinen kuvasarja osoittaa. Esseet ja muu asiaproosa ovat älyllisesti haastavinta Orwellia ja myös taiteellisesti täysipainoisinta, vaikka lähestyvät poliittisia aiheita suoraan eivätkä allegorian avulla.
Voisi kuvitella, että nykyisen Britannian establishmentia häiritsisi enemmän Orwellin avoin patriotismi kuin hänen vasemmistolaisuutensa. Hän käsitteli isänmaallisia tunteitaan erityisen tarkkanäköisesti toisen maailmansodan aikana ja omaksui maahansa hyvin toisenlaisen asenteen kuin useimmat aatetoverinsa. Toistaiseksi suomentamaton essee "England Your England", jonka hän kirjoitti vuonna 1941 saksalaisten ilmahyökkäyksen aikana, on paitsi hieno kansallisen identiteetin pohdinta, myös hyökkäys ajan vasemmistolaisen älymystön kansallista itseinhoa vastaan:
Asenteiltaan englantilainen älymystö on joka tapauksessa eurooppalaistunut. He ottavat ruokareseptinsä Pariisista ja mielipiteensä Moskovasta. Maan yleisen patriotismin keskellä he muodostavat eräänlaisen toisinajattelun saaren. Englanti on kenties ainoa suuri maa, jonka intellektuellit häpeävät omaa kansallisuuttaan. Vasemmistopiireissä on aina tunnettu, että on jotenkin häpeällistä olla englantilainen ja koettu velvollisuudeksi hihitellä kaikille englantilaisille instituutioille raveista talivanukkaisiin. On outo mutta kiistämätön tosiasia, että miltei kuka tahansa englantilainen intellektuelli häpeäisi enemmän seisoa asennossa "God save the Kingin" aikana kuin varastaa kolehtihaavista. Kaikkien epävakaiden vuosien ajan monet Englannin vasemmistolaiset murensivat moraalia yrittämällä levittää maailmankatsomusta, joka oli joskus murskaavan pasifistinen, joskus raivokkaan venäläismyönteinen ja aina brittiläisvastainen. On kyseenalaista paljonko tällä oli vaikutusta, mutta varmasti jonkin verran. Jos Englannin kansan moraali todella heikkeni useiden vuosien ajan, niin että fasistiset maat totesivat että se oli "rappeutunut" ja että oli turvallista ryhtyä sotaan, vasemmiston älyllinen sabotaasi on siihen osasyyllinen.
Samassa esseessä Orwell kirjoittaa, että "kansakuntaa yhdistävät näkymättömät siteet", ja että sodan vastustajat saivat levittää pamflettejaan rauhassa pääasiassa siksi, ettei niillä ollut mitään vaikutusta. Hän siis de facto sanoo, että kansallinen identiteetti on kriisin tullessa vahvempi kuin luokkaidentiteetti - oikeaoppisen vasemmiston piirissä tällainen mielipide oli ja on täysin kerettiläinen.
Toinen valaiseva sodanaikainen kirjoitus on Orwellin vuonna 1940 ilmestynyt arvostelu Mein Kampfin englanninnoksesta. Siinä hän toteaa, että vaikka Hitlerin teos on muodoltaan kankea ja sisällöltään primitiivinen, siinä on tehty tärkeä oivallus johon "edistysmieliset" eivät ole kyenneet. Hitler on ymmärtänyt hedonistisen elämänasenteen valheellisuuden:
Sitten viime sodan lähes kaikki länsimainen ajattelu, ainakin kaikki "edistyksellinen" ajattelu, on hiljaisesti olettanut, että ihmiset eivät halua mitään muuta kuin mukavuutta, turvallisuutta ja tuskan puuttumista. Sellaisessa elämänkatsomuksessa ei ole tilaa esimerkiksi patriotismille tai sotilashyveille. Sosialisti, joka huomaa lastensa leikkivän tinasotilailla on yleensä järkyttynyt, mutta hän ei koskaan kykene keksimään korviketta tinasotilaille - tinapasifistit eivät jostain syystä käy. Koska tuntee sen omassa ilottomassa mielessään poikkeuksellisen väkevästi, Hitler tietää että ihmiset eivät halua vain mukavuutta, turvallisuutta, lyhyitä työpäiviä, hygieniaa, ehkäisyvälineitä ja tervettä järkeä. He haluavat myös, ainakin ajoittain, kamppailua ja uhrautumista, puhumattakaan rummuista, lipuista ja paraateista. Olivatpa niiden talousteoriat millaisia tahansa, fascismi ja natsismi ovat psykologisesti paljon lujempia kuin mikään hedonistinen käsitys elämästä. Sama todennäköisesti pätee Stalinin militarisoituun versioon sosialismista. Kaikki kolme suurta diktaattoria ovat lujittaneet valtaansa langettamalla sietämättömiä taakkoja kansojensa harteille. Siinä missä sosialismi ja hieman vastahakoisemmin jopa kapitalismi ovat sanoneet ihmisille "Tarjoan teille hauskanpitoa", Hitler on sanonut heille "Tarjoan teille taistelua, vaaraa ja kuolemaa", ja kokonainen kansakunta on heittäytynyt hänen jalkojensa juureen. Kenties saksalaiset kyllästyvät siihen myöhemmin ja muuttavat mielensä, niin kuin viime sodan lopulla. Muutaman teurastuksen ja nälän vuoden jälkeen "suurin mahdollinen onni suurimmalle mahdolliselle joukolle" on hyvä iskulause, mutta tällä hetkellä "parempi kauhea loppu kuin loputon kauhu" voittaa. Nyt kun taistelemme sen keksinyttä miestä vastaan, meidän ei pidä aliarvioida sen emotionaalista vetovoimaa.
Myöhemmin on voitu todeta, kuinka oikeassa Orwell oli. Britanniaa ei luotsannut sodan läpi kukaan järkeen vetoava vasemmistohumanisti vaan Churchill, joka lupasi kansalleen verta, hikeä ja kyyneleitä. Omasta mielestäni juuri edellisten katkelmien kaltaiset havainnot tekevät Orwellista ajankohtaisen elleivät peräti ajattoman (se, että Vuonna 1984 -romaanin "uuskieli" muistuttaa tämän päivän poliittisesti korrektia kielenkäyttöä, ei ole läheskään yhtä olennaista). Orwell ymmärsi ihmisluonnosta sen, mitä vasemmistolaiset ja liberaalit eivät ymmärtäneet hänen aikanaan eivätkä ymmärrä vieläkään. Että "maailmaa aidosti muuttava energia on lähtöisin tunteista - rotuylpeydestä, johtajanpalvonnasta, uskonnollisista vakaumuksista, sodan ihannoinnista". Tyypillinen edistysmielinen kuvittelee, että ihmistä ajaa järki, nautinnonhalu tai materiaalisen hyvinvoinnin tavoittelu, ja siksi hän on niin avuton sellaisten aikamme ilmiöiden kuten oikeistopopulismin nousun ja hyvinvointivaltion murenemisen edessä.
Vasemmisto on tänä päivänä yhä rappeutuneempaa. Se ei enää kykene vetoamaan perinteiseen kannattajakuntaansa eli työväestöön, ja pyrkii haalimaan uutta kannatuspohjaa nuorisosta, taiteilijoista, seksuaalivähemmistöistä, maahanmuuttajista, syrjäytyneistä ja kaikenkarvaisesta "vaihtoehtoväestä". Saavutettuaan ne edut, joista se Orwellin aikaan vasta taisteli, vasemmisto on lakannut puolustamasta työtä pääomaa vastaan ja muuttunut perustuloa vaativaksi ja piratismia puolustavaksi vapaamatkustajien puolueeksi. Tähän sisältyy sama kohtalokas tietämättömyys ihmisluonnosta. Yhä laajempia sosiaalietuuksia vaativa vasemmisto ei ymmärrä, ettei työtä tekevä kansanosa yksinkertaisesti pidä reiluna, että heidän on rahoitettava vapaamatkustajien elämää, vaikka siitä koituvat kustannukset eivät olisikaan mahdottomia. Lisäksi toimiva hyvinvointiyhteiskunta sosiaalisine turvaverkkoineen vaatii yhteisön sisäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka tähän mennessä on luonut kansallinen identiteetti. Kansallisen identiteetin horjuessa hyvinvoivat alkavat kokea verojen maksamisen pelkkänä taakkana ja köyhät katkeroituvat ja passivoituvat. Vasemmiston asenne kansallistunnetta kohtaan ei kuitenkaan ole Orwellin päivistä juuri muuttunut, pikemminkin päinvastoin: isänmaallisuuden ja kansallisten instituutioiden subversiivinen pilkka kuuluu vasemmistoälyköiden rakkaimpiin harrastuksiin. Kansallisen identiteetin sidosaineelle vasemmistolla ei kuitenkaan ole esittää ainuttakaan uskottavaa korviketta.
Kehotankin painokkaasti teitä, hyvät lukijat, lukemaan tämän Kansankokonaisuus-blogissa hiljattain ilmestyneen kirjoituksen - aivan riippumatta siitä, katsotteko Ranskan vallankumouksen aikaisen parlamentin istumajärjestyksen perusteella kuuluvanne oikeistoon vai vasemmistoon. Siinä esitetyn informaation perusteella on tehtävissä johtopäätös: jos vasemmistolla on tulevaisuutta, sen täytyy ottaa iso askel kohti kansalliskonservatiivien maailmankuvaa.
Mutta tämän askeleen ottamisen sijaan vasemmisto näyttää vain kaivavan juoksuhautoja, kaiken lisäksi täysin kykenemättömänä ymmärtämään vastapuoltaan. Tuore esimerkki on tiistaina ilmestynyt Hesingin Sanomien pääkirjoitussivun kolumni "Liberalismia ilman utopiaa". Sen kirjoittaja Elina Grundström niputtaa minut surutta Björn Wahlroosin ja Tuomas Enbusken kaltaisten libertaarien kanssa, ohittaen täysin sen selväsanaisen kritiikin jota olen esittänyt ultravapaiden markkinoiden ihailijoita kohtaan. On vaikea kuvitella, että kyse on pelkästä ymmärtämättömyydestä, vaikka koko kirjoitusta leimaava käsitteiden holtiton käyttö siihen viittaakin. Kolumni on pikemminkin avoimen propagandistinen eikä edes yritä olla totta. Sen tarkoitus on rakentaa oikeistosta myyttinen vihollinen, johon voidaan ympätä kaikki mikä tuntuu itsestä vastenmieliseltä, niinkin voimakkaasti toisiaan hylkivät elementit kuin libertarismi ja arvokonservatiivisuus.
Grundströmin kaltaiset ovat perin kaukana Orwellista, joka osoitti tavattoman terävästi ymmärtävänsä vastustajan ajattelutapaa ja sen vivahteita ja oli valmis myöntämään, mitkä seikat vastustaja oli ymmärtänyt omia paremmin. Orwellin mielestä vasemmiston oli ankarasti ja tarkkaan pohdittava, miksi fascismi ja kansallissosialismi olivat menestyneet niin hyvin, tajuttava niiden viehätysvoima. Oman vastustajansa, kuvitellun monoliittisen "uusoikeiston" saamalle vastakaiulle Grundström ei keksi muuta syytä kuin että "ihmiset ovat menettäneet toivonsa". Näinä aikoina minulla on kovasti ikävä George Orwellia.
