Poliittisen historian tutkija ja pitkäaikainen ystäväni Heikki Länsisalo kuoli viime viikolla kotonaan sairaskohtaukseen. Hän oli syntynyt Saarijärvellä vuonna 1978 ja oli kuollessaan 38-vuotias. Kuolema oli odottamaton tragedia kaikille hänet tunteneille, sillä vaikka vakava sairaus oli hankaloittanut hänen elämäänsä jo vuosia, hänestä oli kuluneen vuoden aikana välittynyt hyvinvoiva ja tarmokas henki.
Tutustuin Heikkiin alkuvuodesta 2009, kun yhteinen ystävä kutsui meidät kotiinsa keskustelemaan Jonathan Littellin vastikään suomeksi ilmestyneestä romaanista Hyväntahtoiset, jota hän tiesi meidän molempien arvostavan. Historiaintoilijoina löysimme Heikin kanssa nopeasti yhteisen sävelen, ja tästä alkoi vajaan vuosikymmenen kestänyt ystävyys, jonka keskeisiä ainesosia olivat inspiroivat keskustelut lukemattomista kulttuuriin ja tieteeseen liittyvistä aiheista sekä pitkät, usein kosteatkin illanvietot. Tukikohtanamme toimi useiden vuosien ajan Etu-Töölön kodikas kulmabaari Laiska karhu, ja jos keskustelua ei malttanut jättää kesken, siirryimme valomerkin jälkeen jatkamaan sitä Ostrobotnialle tai Storyvilleen.
Heikki kuului siihen aikanamme harvinaiseen ihmistyyppiin, joka jaksaa perehtyä syvällisesti moniin aloihin. Hänen erityisalaansa oli Saksan historia, erityisesti Weimarin tasavalta ja kolmas valtakunta, ja poikkeuksellisen hyvin hän tunsi noiden aikakausien kulttuurielämää. Hänen muita kiinnostuksen kohteitaan olivat klassinen musiikki, ooppera, Yhdysvaltain sisällissodan historia, V. A. Koskenniemen tuotanto ja tietenkin elokuvat. Klassisen Hollywoodin ihailijana Heikki arvosti erityisesti D. W. Griffithiä ja John Fordia, ja westernin ja film noirin kaltaisista lajityypeistä hänellä riitti kerrottavaa loputtomiin. Sivistyksellisesti hänen tuntemisensa antoi minulle paljon. Heikissä eli länsimainen kulttuuriperintö runsaana ja vitaalisena.
Lisäksi Heikki oli matkustellut laajalti, aina Pohjois-Koreaa myöten, ja puhui sujuvasti useimpia länsieurooppalaisia kieliä. Hänen valmiudestaan oppia uutta kertoo sekin, että viimeisinä vuosinaan hän opiskeli aktiivisesti unkarin ja venäjän kieliä.
Heikki oli arkkityyppinen bon vivant, joka arvosti hyvää ruokaa ja juomaa. Laadukkaat ravintolat olivat aina hyvä syy käyttää rahaa, ja mottonsa Heikki oli lainannut Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaanista Tiikerikissa: "Tällaisen maun hankkimiseen vaaditaan monta tuhlattua sukuomaisuutta." Toisaalta hänen persoonassaan oli paljon keskisuomalaista ankaruutta, yksin pärjäävän ja turhasta valittamattoman miehisyyden ihailua. Se sai toisinaan hänet laiminlyömään terveyttään ja kieltäytymään avun pyytämisestä silloinkin kun hän olisi selvästi ollut sen tarpeessa.
Erityisen epäreilulta tuntuu, että Heikin lahjoilla varustettu mies kuoli ennen kuin oli ehtinyt tehdä varsinaista läpimurtoa akateemisella urallaan. Ernst Jüngeriä käsittelevän Pro Gradu -tutkielmansa hän teki yleisen kirjallisuustieteen laitoksella, mutta siirtyi pian sen jälkeen poliittisen historian pariin. Hänen kesken jäänyt väitöskirjansa käsitteli Weimarin tasavallan ja kolmannen valtakunnan aikaisia nationalistisia elokuvia, ja olisi tietääkseni ollut ensimmäinen aiheesta Suomessa kirjoitettu väitöskirja. Heikillä olisi epäilemättä ollut paljon annettavaa kiivaana käyvään keskusteluun Euroopan sotienvälisistä radikaalioikeistolaisista liikkeistä, mutta hänen elämäntyönsä jäi valitettavan pienen piirin tuntemaksi.
Tutkimustyönsä ohella Heikki avusti useita yliopistollisia ja yleisaikakausilehtiä. Hänen historiaa, kirjallisuutta ja elokuvaa käsitteleviä esseitään ilmestyi muun muassa Kanavassa, Nuoressa Voimassa, Hiidenkivessä ja Kulttuurintutkimuksessa, sekä minun päätoimittamissani Kerberoksessa ja Sarastuksessa. Kerberokseen Heikki kirjoitti muun muassa elokuvasta Likainen Harry ja Joseph Rothin tuotannosta, Sarastusta hän avusti laajoilla esseillä Ernst Jüngeristä ja V. A. Koskenniemestä. Muita hänen verkosta löytyviä kirjoituksiaan ovat Ennen ja nyt -lehdessä ilmestynyt "Preussi Saksan maailmanhistoriallisen tehtävän täyttäjänä" ja Nuoren Voiman verkkosivuilla aivan hiljattain ilmestynyt "Kun 1900-luvun Euroopassa käytiin 1800 luvun sotaa - Gallipolin taistelun mytologiaa". Yleistajuisten aate- ja kulttuurihistoriallisten esseiden tekijänä Heikki oli maamme parhaita, ja hänen eri foorumeilla julkaistuista ja pöytälaatikkoon jääneistä kirjoituksistaan saisi helposti koottua monipuolisen kirjan. Toivon, että niin vielä tehdäänkin.
Jään kaipaamaan Heikkiä paitsi herpaantumattoman terävänä kirjoittajana, myös lojaalina ystävänä sekä ajattelevana ja huumorintajuisena ihmisenä, jonka henkinen pääoma oli korvaamaton. Maailma tuntuu tyhjemmältä hänen poistuttuaan, ja siksi hänen muistonsa on vaalimisen arvoinen.
