(Oheinen teksti on Teos & Tulenkantajat -kirjakaupassa Tampereella 19.1.2017 pitämäni esitelmä. Esiintymiseni oli osa Toisenlaiset torstait -sarjaa, jossa vierailijoina on ollut yleisesti hyväksyttyihin ajattelutapoihin kriittisesti suhtautuvia ajattelijoita. Syksyllä 2016 luentosarjassa esiintyivät Pentti Linkola, Juha Hurme, Antti Salminen ja Helinä Siikala. Tämän kevään muut esiintyjät ovat Markku Eskelinen, Anna Kortelainen ja Syksy Räsänen. Esitelmäni sisältää materiaalia tänä keväänä ilmestyvästä uudesta kirjastani "Lihamylly", jonka alaotsikkona on "Kirjallisen, julkisen ja poliittisen eläimen muistelmat vuosilta 2000-2016". Kirjasta kerron lisää tässä blogissa lähiaikoina.)
Yleiseksi käyneen väittämän mukaan Suomi on yhteiskuntana polarisoitunut, siis kahtiajakautunut. Kahtiajakautuminen ilmenee saman väittämän mukaan ensisijaisesti maan henkisessä ilmapiirissä. Mutta mitä "henkisellä ilmapiirillä" tarkoitetaan? Kyseessä on abstraktio, jolla viitataan vähän kaikkeen puoluepolitiikasta yksittäisten ihmisten välisiin suhteisiin. Henkisen ilmapiirin muodostavia tekijöitä ovat media, sosiaalinen media, taide, kirjallisuus, tutkimus, julkinen keskustelu... Joten kun nyt puhun Suomen "henkisestä ilmapiiristä" tai "mielipideilmastosta", teen niin välttääkseni pitkiä litanioita mitä moninaisimmista asioista.
Jakautumisella taas tarkoitetaan kahden toisilleen vihamielisen mielipide- ja arvokeskittymän, siis kuplan, syntyä. Ihmisten enemmistö ei välttämättä kuulu kumpaankaan näistä kuplista, todennäköisemmin valtaosa suomalaisista suhtautuu niiden riitaan melko välinpitämättömästi ja jakaa Facebookissa mieluummin kissakuvia kuin osallistuu poliittisiin debatteihin. Yleinen mielipide ja galluptulokset voivat erilaisissa yksittäisissä asioissa heilahdella vuoroin kummankin kuplan eduksi ilman, että kumpikaan pääsee selvästi niskan päälle. Siitä huolimatta kuplat hallitsevat julkista keskustelua. Niiden välillä vallitseva kulttuurisota tuottaa jatkuvasti myös siviiliuhreja ja vetää kurimukseensa yhä useampia näkyviä henkilöitä.
Kulttuurisota on Yhdysvalloista rantautunut käsite, ja tarkoittaa kamppailua kulttuurisesta määräysvallasta. Se on kädenvääntöä siitä, keillä on näkyvin paikka julkisessa tilassa, ketkä pääsevät ääneen tiedotusvälineissä, mitä lapsille opetetaan koulussa, miten historiaa tulkitaan ja niin edelleen. Lyhyesti sanottuna siitä, mitkä ovat yhteiskunnan perustavat arvot, mitä pitää sisällään niin sanottu valtavirta.
Mainitsemistani ideologisista kuplista yhden nimesi tiedetoimittaja Marko Hamilo kesällä 2015 ilmestyneessä pamfletissaan Punavihreä kupla. Kuten Hamilokin huomautti, "punavihreys" ei ole kovin eksakti termi, sillä kaikki tuohon kuplaan kuuluvista eivät ole vihreitä tai vasemmistolaisia - aivan kuten vastakkaisestakin kuplasta löytyy monenlaisia poliittisia kantoja. Tälle konfliktille on ominaista perinteisten puoluepoliittisten rajojen ylittyminen. Toista kuplaa voi vakiintuneen termin puutteessa nimittää vaikka sinivalkoiseksi. Jos omaksumme niiden toisistaan käyttämät nimitykset, voimme puhua "suvakeista" ja "rasisteista". Kaikilla lienee edes hämärästi oikeansuuntainen käsitys näiden kuplien arvomaailmoista, joten niitä on tässä turha selvittää tarkemmin.
Riittää kun todetaan, että kulttuurisodan keskeisiksi kiistakapuloiksi ovat muodostuneet maahanmuutto, EU-integraatio, homoavioliitto ja sukupuolten asemaa koskevat kysymykset, mutta taustalla ovat paljon syvemmät maailmankatsomukselliset ristiriidat. Kyse ei ole siitä, että yhteiset perusolettamukset jakavat ihmiset väittelevät keskenään mielipide-eroista, vaan ratkaisevat erot ovat juuri perusolettamuksissa.
Monta kertaa minut on väittelyyn jouduttuani vallannut tunne, että keskustelukumppanini elää tyystin eri ulottuvuudessa, jossa vallitsevat kokonaan toiset luonnonlait kuin omassani. Kun keskustelukumppani alkaa puhua cis-seksismistä, toiseudesta, rodullistamisesta, heteronormatiivisuudesta, voimaantumisesta tai sukupuolisensitiivisyydestä, olen yhtä aseeton kuin jos hän puhuisi orgonienergiasta, ufoabduktioista tai kaukoparannuksesta. Kyse ei enää ole pelkistä mielipide-eroista vaan vieraasta kielestä ja oudosta maailmasta, jota se on räätälöity kuvaamaan. Silloin näen hyvin vähän mahdollisuuksia järjellisen keskusteluyhteyden muodostumiselle, ja välillemme avautuu lähes fyysistä huimausta aiheuttava maailmankatsomuksellinen kuilu. Ymmärrän myös täysin, että joku muu tuntee samoin minun juttujani kuunnellessa.
Yhtenäiskulttuuri on todellakin kuollut. Vielä jokunen vuosikymmen sitten elimme maassa, jossa kokoomuslainen, kepulainen ja kommunisti saattoivat kuulua samaan metsästysseuraan ja jutella sulassa sovussa keskenään saunan lauteilla. He nimittäin katsoivat kaikki ajavansa Suomi-nimisen kansallisvaltion etua, ja vaikka keinoista oli jyrkkiäkin erimielisyyksiä, kukaan ei varsinaisesti kyseenalaistanut itse päämäärää. Nykyään mikään ei ole itsestäänselvää ja jaettua, ei edes se mitä Suomi-niminen kansallisvaltio tarkoittaa. Yksien mielestä se on tietyn kansan edunvalvontaa varten rakennettu organisaatio, toisten mielestä se toteuttaa pikemminkin jotain globaalia tehtävää ja sopii kodiksi kenelle tahansa joka tänne haluaa asettua. Lukeneisto on parjannut yhtenäiskulttuuria 80-90-luvulta saakka, mutta harva taisi tajuta, mitä saamme tilalle. Kun yhteiset puitteet hajoavat, seurauksena ei ole mikään tilkkutäkkimäinen harmonia, vaan henkinen sisällissota.
Sodat ovat vaikeita, kalliita ja rumia, ja niiden ensimmäiseksi uhriksi joutuu tunnetusti totuus. Kummassakin kuplassa esiintyy samanmielisten pariin eristäytymistä, tosiasioiden tarkoitushakuista valikointia, vastapuolen karkeaa demonisointia ja oman väen virheiden selittämistä parhain päin. Kumpikin kupla esiintyy ilman vakuuttavia perusteita kansan enemmistön edustajana.
Mutta en suinkaan pidä kulttuurisotaa pelkästään epämiellyttävänä ilmiönä. Sillä on myös ilmaa puhdistava vaikutus. Ristiriitojen rajukin esiintulo on parempi kuin keinotekoinen ja vanhentunut konsensus, joka ei enää palvele ketään. Lihava riita on parempi kuin näennäinen sopu. Ihmisten hakeutuminen samanhenkisten pariin myös vahvistaa heidän yhteisöllisiä vaistojaan, vaikka se toisaalta johtaakin poteroitumiseen.
En myöskään teeskentele puolueetonta tässä konfliktissa. Päinvastoin, minulla ei ole ollut vaikeuksia valita puoltani kulttuurisodassa ja olen tehnyt sen ajat sitten. Yhtäältä tämä johtuu siitä, että oma maailmankatsomukseni on kylmempi ja suoraviivaisempi kuin se maailmojasyleilevä humanismi, jota punavihreässä kuplassa tunnustetaan. En ole koskaan kyennyt nielemään ajatusta yhtenäisestä ihmiskunnasta, joka on perusolemukseltaan samanlainen kulttuurisista ja etnisistä eroista riippumatta ja jakaa yhteiset päämäärät. Ihmislajia, niin kuin muitakin lajeja, leimaavat erot, konfliktit, eturistiriidat ja hierarkiat. Niiden redusoiminen pois on ihmisyyden typistämistä, vaikka sitä aina yritetäänkin humanismin nimissä.
Filosofi Karl Popper on huomauttanut, että jopa korkeimpiin tunteisiimme kuten rakkauteen ja myötätuntoon vetoaminen jakaa ihmiset eri kategorioihin: sisä- ja ulkopuolisiin, oikea- ja vääräuskoisiin, koti- ja ulkomaalaisiin, luokkatovereihin ja luokkavihollisiin. Rakkautta nimittäin ei ole olemassa abstraktissa mielessä, vaan voimme rakastaa vain niitä jotka tunnemme. Ja vielä enemmän tämä pätee silloin kun vedotaan alhaisempiin tunteisiin ja intohimoihin. Tästä syystä minun on myös ollut mahdoton niellä monikulttuurisuuden tai sukupuolineutraaliuden kaltaisia ajatuksia, jotka punavihreään mielipidepakettiin sisältyvät.
Puolenvalintani helppouteen on myös persoonallisuuteen liittyviä syitä. Luontaisiin ominaisuuksiini kuuluvat viha auktoriteetteja kohtaan ja konfliktihakuisuus. Jos kohtaan jossakin institutionalisoitua lapsellisuutta, tekopyhyyttä ja epärehellisyyttä, minun on vaikea vastustaa kiusausta kapinoida sitä vastaan. Olen haastanut tahallani riitaa ja langennut monenlaisiin ylilyönteihin. Olen maksanut siitä kovan psykologisen hinnan, mutta mukautumisesta maksettava olisi ollut minulle täysin mahdoton. Tämä linja on kuluneen kymmenen vuoden aikana vienyt minut monien kiistojen keskipisteeseen. Tavallaan olen toiminut kulttuurisodan yhtenä ukkosenjohdattimena. Minua on vastustettu ja yritetty vaientaa, mutta olen myös saanut paljon tukea ja siinä missä minua vihataan yhtäällä, minua ihaillaan toisaalla.
Ammatillinen viiteryhmäni on niin sanottu kulttuuriväki: kirjailijat, taiteilijat, kriitikot, kulttuurijournalistit, humanististen alojen tutkijat... Kyseessä on mielipidemaailmaltaan harvinaisen yhdenmukainen ja konformistinen yhteiskunnan sektori, vaikka sitä yleisesti luullaankin hankalien individualistien kansoittamaksi. Vaikka 1930-lukua on pidetty konservatiivisena ja ahdasmielisenä, nykyhetkeen verrattuna sen kulttuurielämä näyttää aatteellisesti hyvinkin monimuotoiselta. Tuolloin Suomen kirjallisuuteen mahtui Matti Kurjensaaren kaltaisia liberaaleja, V. A. Koskenniemen kaltaisia konservatiiveja, Bertel Gripenbergin kaltaisia fasisteja, Katri Valan kaltaisia vasemmistolaisia ja Olavi Paavolaisen kaltaisia kaikesta kiinnostuneita mutta mihinkään sitoutumattomia yleisintellektuelleja. Nykyään vallitseva punavihreä konsensus, johon mahtuu mukaan myös jokunen liberaali porvari, on harvinaisen rikkumaton: jos joku ei siihen kuulu, hän ei ainakaan pidä näkemyksistään ääntä. Harva kun haluaa menettää kavereitaan ja mahdollisuuksiaan isoihin apurahoihin. Niinpä kaikkien oletetaan automaattisesti olevan tämän konsensuksen puolella.
Maailmankatsomukselliseen paitsioon jääminen johtaa helposti syrjäänvetäytymiseen, mutta minussa se herätti kapinahengen. Punaviherliberaali kulttuuri-ihminen ei nimittäin ole pelkästään väärässä, hän on väärässä täysin turvallisesti. Hän voi luottaa, että ympärillä on pelkkiä samanmielisiä, joista kukaan ei tosissaan haasta hänen katsomustaan vaikka saattaakin olla toista mieltä jostakin sen yksityiskohdasta. Perussuomalaisten äänestäjiä ja muita erimielisiä on helppo halveksia, koska he ovat siellä jossakin, lähiöissä, pikkupaikkakunnilla, ruumiillisissa töissä. Vaikka punaviherliberaali kulttuuri-ihminen ei välttämättä edustakaan mielipiteiltään enemmistöä, hän ei voi rehellisesti väittää olevansa oppositiossa, sillä hänen maailmankuvaansa pönkittävät tiedotusvälineet, kulttuuri-instituutiot ja kokonaiset akateemiset oppialat. Kun kirjailija Laura Lindstedt piti rohkeaksi kehutun Finlandia-palkintopuheensa, jossa lytättiin istuva hallitus luettelemalla melkein kaikki vasemmistokliseet uusliberalismista luokkayhteiskuntaan, hän saattoi luottaa siihen, että kollegat, kulttuuritoimittajat, kirjallisuudentutkijat ja apurahalautakuntien jäsenet olivat jo valmiiksi samaa mieltä hänen kanssaan. Hän kiillotti tiedostavuuden sädekehäänsä halvalla, riskeeraamatta mitään oikeasti arvokasta.
Nykyinen kirjallisuus- ja taidemaailma, joka on suurelta osin 60- ja 70-lukujen kulttuurivasemmistolaisuuden perillinen, on lakannut olemasta haastava ja kapinallinen jo kauan sitten. Siitä on tullut yksi eturyhmä muiden joukossa, ja sillä on omat tabunsa, viralliset liturgiansa ja siveysoppinsa. Siinä missä menneinä vuosikymmeninä yritettiin järkyttää porvaria keinolla millä hyvänsä, nykyään arvotetaan taidetta sen perusteella järkyttääkö se mahdollisesti vähemmistöryhmiä.
Vaikka kulttuurisodan molemmissa kuplissa esiintyy sokeutta, tyhmyyttä ja kaikenlaisia asioita, joita kukaan kunniallinen ihminen ei voi hyväksyä, niiden välillä on yksi merkittävä ero. Niin sanotulla punavihreällä kuplalla on valtavirtayhteiskunnan ja sen instituutioiden vahva tuki. Tässä mielessä kamppailu on hyvin epätasainen, ja turvattu asema on ruokkinut punavihreässä kuplassa sellaista älyllistä epärehellisyyttä ja katteetonta arroganssia, että pahinkin sinivalkoisessa kuplassa rehottava typeryys kalpenee sen rinnalla. Kukaan ei riskeeraa työpaikkaansa, toimeentuloaan, suhteitaan silmäätekeviin tai mainettaan kunnon kansalaisena olemalla vaikkapa "antirasisti". Sellaiseksi julistautuminen on sama kuin olisi katolilainen Vatikaanissa tai polttaisi kannabista Hollannissa.
Ja mikä olennaisinta, punavihreä kupla pyrkii tällä hetkellä aktiivisesti kaventamaan kansalaisvapauksia ja sillä on suuret mahdollisuudet onnistua tässä. 1960-luvulla oli edistyksellistä lukea "Juhannustanssit", nykyään saman edistysmielisyyden nimissä hyväksytään uskonrauhan sanallisesta rikkomisesta tulevat oikeustuomiot. Nykyajan edistykselliset ajavat lakiin säädöksiä, jotka kriminalisoisivat väärät asenteet tai ainakin niiden ilmaisemisen. Heidän ihanteensa näyttää olevan yhteiskunta, jossa töykeästi puhuminen määriteltäisiin "häirintärikokseksi". He haluavat kaikin keinoin säilyttää sen yliotteen, joka heillä on vuosikymmeniä ollut julkisessa sanassa, ja sananvapaus on uhrattavissa tämän päämäärän hyväksi.
Tällaisesta toiminnasta nähdään merkkejä lähes viikoittain. Viimeisin tapaus lienee se, kun Ylen toimittaja Pertti Rönkköä on yritetty savustaa ulos työpaikaltaan, koska hän on kirjoittanut vääränlaisia uutisia Saksan tilanteesta. Sitä ennen nostettiin haloo, kun perussuomalaisten kansanedustajan oli annettu pitää muutama luento yliopistolla. Olen itse joutunut ideologisten kerrostalokyttääjien hampaisiin monta kertaa. Kirjojeni julkaiseminen tai levittäminen on yritetty estää, minulle apurahoja myöntäneitä tahoja on painostettu perumaan päätöksensä ja niin edelleen. Ihmisille, jotka toimivat näin tai hyväksyvät tällaisen toiminnan, minulla ei ole mitään sanottavaa - pidän heitä yksiselitteisesti vihollisina. Mitä vähemmän heillä on vaikutusvaltaa, mitä vähemmän heitä kuunnellaan, sen parempi. Vaikka minulla ei olisi muuta syytä vastustaa heitä, heidän asennoitumisensa ilmaisunvapauteen riittäisi.
Nyt voidaan tietenkin huomauttaa, että esimerkiksi toimittajia ja tieteentekijöitä on ahdisteltu toiseltakin puolelta. On pidetty paljon ääntä viha- ja törkypostista, jota lähetetään esimerkiksi maahanmuuton tai rasismin tutkijoille. Tätä en suinkaan kiistä, enkä pidä moista yhtään hyväksyttävämpänä. Mutta asiassa on yksi merkittävä ero. Vihapostin lähettäjillä ei juuri ole valtaa kaventaa kohteidensa julkista liikkumatilaa. Uhkauksia ja solvauksia käyttävät yleensä ne jotka eivät muuhun pysty, ja tuskinpa yksikään tutkimus on jäänyt tekemättä tai lehtikirjoitus julkaisematta niiden takia.
Sen sijaan toisen puolen masinoimilla painostus- ja ilmiantokampanjoilla on paljon suurempi teho ilmapiirissä, jossa tietyt asiat ovat niin suuria tabuja, että perusteettomatkin väitteet riittävät leimaamaan ihmisen lopullisesti. Lisäksi, kun sosiaalisessa mediassa joku oikeamielinen huutosakki aloittaa metelöintinsä, siihen yhtyy myös sellaisia vaikutusvaltaisia ihmisiä, joiden agendaan se sopii. Muun muassa poliitikkoja, toimittajia ja kulttuurivaikuttajia, kuten minun tapauksessani on käynyt useammin kuin kerran. Esimerkiksi viime loppuvuoden Kordelin-jupakassa minun vastaiseeni rintamaan liittyi muiden muassa kansanedustaja Eva Biaudet, Julkisen sanan neuvoston jäsen Anssi Järvinen ja Bonnierin journalistipalkinnon saanut toimittaja Tuomas Muraja. Tällaisten ihmisten vetoavulla mikä tahansa riittävän äänekäs joukkio kykenee halutessaan esiintymään kansan äänenä ja moraalisena enemmistönä ja pelottelemaan vakiintuneita instituutioita huonolla julkisuudella.
Kun keinot ovat näin likaisia, elämme kulttuurisodan aikaa, halusimmepa tai emme. Sota kestää vielä pitkään, ja todennäköistä on, että se käy tulevina vuosina entistä kiivaammaksi ja katkerammaksi. Olen itse hyväksynyt tämän tosiasiana, ja vaikka paras vaihtoehto olisikin keskusteluilmapiiri jossa ajatuksia voisi vaihtaa vapaasti maailmankuvallisista eroista piittaamatta, en näe sellaisen syntymiselle kovin suuria mahdollisuuksia tällä hetkellä. Yksilötasolla sellainen on tietenkin yhä mahdollista, mutta ajan henkeä kokonaisuutena ohjaavat aivan toisenlaiset voimat.
Toivoisin kuitenkin, ettei kulttuurisodassa noudatettaisi totaalisen sodan logiikkaa, vaan hyväksyttäisiin edes jonkinlainen Geneven sopimus pelisäännöistä. Yksi tällainen pelisääntö olisi, että tieteen ja kulttuurin instituutiot kuten yliopistot, kustantamot ja apurahalautakunnat jätetään sotatoimien ulkopuolelle. Muuten on vaarana taiteen jääminen ideologioiden panttivangiksi: kaikkia tekstejä aletaan lukea ja maalauksia tulkita kuin puolueohjelmia tai lakialoitteita. Taiteesta tulee pelkkää politiikkaa, ja tämän politiikan pitää tietenkin täyttää valmiit oikeamielisyyden kriteerit.
Tärkeää olisi myös se, että mitä tahansa keinoja ei hyväksytä. Vastapuolen ihmisiä ei pidä savustaa ulos työpaikoiltaan tai muuten viedä heiltä mahdollisuuksia toimeentuloon. Heitä ei pidä uhkailla eikä terrorisoida. Jos tällaisista menetelmistä tulee vakioarsenaalia, päädytään ennen pitkää absoluuttisen jakautuneeseen yhteiskuntaan, jossa molemmin puolin rintamalinjaa on omat kulttuuri-instituutionsa, pääomapiirinsä, tutkimuslaitoksensa, kirkkonsa, urheiluseuransa ja niin edelleen. Vallitsevana henkenä on syvä epäluottamus "niitä toisia" kohtaan. Kaikkein pahimmassa tapauksessa ristiriidat ratkaistaan ihan oikealla fyysisellä sisällissodalla, jossa poterot, rintamalinjat, kovilla ampuminen ja puhdistukset eivät ole pelkkiä metaforia. Sellaisen syttyminen toki vaatii paljon muutakin kuin pelkän mielipideilmaston polarisoitumisen, mutta elämme arvaamattomia aikoja eikä mitään mahdollisuutta voi etukäteen sulkea pois.
Minulla ei ole valmiita vastauksia siihen, miten pahin voitaisiin välttää tai miten pääsemme pattitilanteesta pois. Mutta kuten jo edellä viittasin, en näe vallitsevissa olosuhteissa pelkkiä uhkia, vaan myös mahdollisuuksia. Yksi hyvä puoli on se, että loputtoman, uuvuttavan arvokeskustelun aika näyttäisi olevan ohitse. Viimeistään 1990-luvulta saakka on hoettu, että kaikkien olisi koko ajan keskusteltava toistensa kanssa, jotta erimielisyyksistä lopulta päästäisiin kaikkia tyydyttävään yhteisymmärrykseen. Ehkä voimme nyt viimein luopua konsensuksen tavoittelusta ja myöntää, että ihmiset ja ihmisryhmät haluavat eri asioita. Sen jälkeen voimme siirtyä neuvotteluun, eli punnitsemaan konkreettisia asioita ja pohtimaan, millaisiin kompromisseihin kukin puoli on valmis.
Lisäksi vastakkainasettelun aika on ikään kuin herättänyt suomalaiset horroksesta, saanut meidät vakavissamme pohtimaan, keitä olemme ja mihin kuulumme. Identiteetistä on muodostunut polttava kysymys - enkä nyt tarkoita niin sanottua identiteettipolitiikkaa, joka perustuu eturyhmäajatteluun ja on pelkkää pintaa. Perimmäinen kysymys on se, ketkä ovat suomalaisia, mitä tähän kansaan kuuluminen tarkoittaa? Tällä hetkellä sorrutaan molemmin puolin helposti ajattelemaan, että me olemme suomalaisia koska olemme oikeassa ja viisaampia ja parempia kuin nuo toiset. Mutta suomalaisuudessa ei ole kyse oikeassa olemisesta, vaan jaetusta historiasta, kulttuurista ja osin perimästäkin. Sekin, joka on minun näkökulmastani väärässä, on enemmän kaltaiseni kuin yksikään afgaani, kenialainen tai venäläinen. Puhutaan muukalaisvihasta, mutta varsinaista vihaa voi minun mielestäni tuntea vain omia kohtaan: kulttuurisodan vastapuolet vihaavat toisiaan niin syvästi juuri sen takia, että heissä on jotain olennaisesti samaa. Jos tämän asian merkitys tajutaan, voi siitä avautua tie uuteen sopuun. Jos ei, edessä on yhä syvenevä hajaannus. Molemmat mahdollisuudet ovat auki.
