Addiktion historiaa

Mikko Ylikankaan kirja Unileipää, kuolonvettä, spiidiä: Huumeet Suomessa 1800-1950 on juuri sellainen kuin populaarihistoriallisen teoksen pitääkin: valaiseva. Ennen sen lukemista elin siinä varsin yleisessä uskossa, että ennen 1960- ja 70-lukua Suomessa ei ollut huumeongelmaa kuin marginaalisissa taiteilijapiireissä ja joidenkin sotaveteraanien keskuudessa. Kirjaa lukemalla selvisi, että 1930-luvulla Suomi oli heroiinin kulutuksessa johtava länsimaa, ja vuonna 1949 YK lähetti Suomelle nootin, jossa tivattiin syitä maamme korkeisiin heroiininkäyttötilastoihin. The Times julkaisi samana vuonna artikkelin, jonka mukaan narkomaanin eldorado ei suinkaan löytynyt itämailta, vaan pienestä pohjoisesta Suomesta. Maailman terveysjärjestö WHO suunnitteli jopa erityisen asiantuntijakomitean lähettämistä Suomeen tutkimaan opiaattien menekin syitä.

Uutta tietoa oli sekin, että huumeiden käyttö kriminalisoitiin Suomessa vasta 1960-luvun alkupuolella (tarkkaa vuotta en muista enkä nyt löytänyt sitä selailemalla). Reseptien kirjoittamista valvottiin ja niiden väärentämisestä sekä laittomasta huumekaupasta rangaistiin sitä ennenkin, mutta periaatteessa narkomaani saattoi vapaasti piikittää itseään vaikka poliisiaseman edessä. Jo 40-luvun loppupuolella narkomaaneilla oli kaupungeissa kehittyneet verkostot ja suuri keinovalikoima reseptin huijaamiseksi. Häikäilemättömimmät huumetrokarit hankkivat uusia asiakkaita vaikkapa lievittämällä krapulasta kärsivien tuskia morfiiniannoksilla.

Mutta suomalaisen huumekulttuurin historia ulottuu paljon kauemmas. Oopiumin valmistuksen ja käytön kotimainen (ja yleiseurooppalainenkin) pioneeri oli monipuolinen valistusmies Anders Chydenius, joka laati 1700-luvulla ensimmäisen Suomessa julkaistun seikkaperäisen artikkelin raakaoopiumin jalostamisesta valmiiksi tuotteeksi.

Chydenius oli kokeiluissaan kiinnostunut oopiumin käytöstä nimenomaan lääkeaineena, mutta aineen levitessä yleiseen lääkintäkäyttöön yleistyi myös sen viihde- ja väärinkäyttö. Sama prosessi on käyty läpi kaikkien opiaattien sekä kokaiinin ja amfetamiinin kanssa. 1800-luvulla oopiumi kuului varsin tavallisena lääkeaineena tavallisenkin kansan kotivarastoon, ja koska tehokasta lääkelainsäädäntöä ei ollut, maaseudun väki osti ainetta kulkukauppiailta, puoskareilta ja armeijan lääkintämiehiltä. Sen käyttö ei siis ollut mikään yläluokan eksentrinen huvittelumuoto.

Kokaiinista tuli Suomessa muotihuume samoihin aikoihin kuin muuallakin länsimaissa, eli 1920-luvulla. Silloisen kieltolain aikaan se oli laittoman alkoholin varteenotettava kilpailija, ja 20-luvulla käytiin kotimaisissa oikeusistuimissa ensimmäiset merkittävät huumeiden salakuljetusoikeudenkäynnit.

Yksi Ylikankaan kiinnostavimmista havainnoista on se, että lähes jokaista huumausainetta on alunperin käytetty jonkin aiemman huumeen vieroitushoidossa. Morfiinilla lievitettiin oopiuminkäyttäjien tuskia, kokaiinilla hoidettiin morfinisteja, heroiinilla kokainisteja jne. Sama kierrehän on jatkunut meidän päiviimme saakka. Vielä 2000-luvun alussa jotkut lääkärit puolustivat subutexia vallankumouksellisena keksintönä vieroitushoidon saralla. Joonas Neuvosen viimevuotinen dokumenttielokuva Reindeerspotting osoitti hyvin kouriintuntuvasti, että "lääke" on monissa narkomaanipiireissä korvannut kalliimman ja hankalasti saatavamman heroiinin.

Aloin Ylikankaan kirjaa lukiessani pohtimaan Theodore Dalrymplen huumeaiheisia kirjoituksia. En ole vielä lukenut hänen tunnetuinta aihetta käsittelevää teostaan Romancing Opiates, mutta tunnen sen olennaisen sisällön ja tutustunut Dalrymplen samansisältöisiin lyhyempiin artikkeleihin. Kirjailija-lääkärin keskeinen väite on radikaali: lähes kaikki yleiset käsitykset huume- ja erityisesti opiaattiriippuvuudesta ovat vääriä. Ne ovat syntyneet, kun hoitohenkilökunta on kritiikittömästi uskonut narkomaanien omat kuvaukset addiktiosta. Kaikkein jyrkimmin Dalrymple tyrmää myytin "cold turkeyn" eli vieroitusoireiden kauhistuttavuudesta: esimerkiksi heroiinin vieroitusoireet vastaavat hänen mukaansa lähinnä tavallista ankarampaa flunssaa. Verrattuna vaikkapa alkoholistien delirum-kohtauksiin ja viinakramppeihin huumeidenkäyttäjien "reflat" ovat lähes vaarattomia ja melko lieviä. Ylikankaan teokseen sisältyvä kuvaus tuntuu vahvistavan Dalrymplen väitteen:

Opiaattien väärinkäyttäjien vieroitusoireita ovat muun muassa huumeen halu, levottomuus, lihaskivut, unettomuus, ripuli ja oksentelu, kylmät aallot ja ihon meneminen "kananlihalle" sekä jalkojen nykiminen. Oireet ovat rajuimmat 2-3 vuorokautta viimeisen annoksen jälkeen, ja ne menevät ohitse noin viikossa. Täysi vieroitus voi olla hengenvaarallista heikossa kunnossa oleville suurkuluttajille, mutta yleensä esimerkiksi heroiinin vieroitusta pidetään huomattavasti vaarattomampana kuin alkoholi- tai barbituraattivieroitusta eli unilääke- ja rauhoittavien lääkkeiden vieroitusta.

Opiaattien "koukuttavuutta" on varmasti ainakin jossain määrin liioiteltu. Huumevalistajien "ensimmäinen kokeilu johtaa riippuvuuteen" -maksiimi voi pelotella monet välttämään huumekokeiluita, mutta todellisuutta se ei tunnu vastaavan. Kirjallisuuden kuuluisat huumeaddiktit kuten DeQuincey ja Burroughs käyttivät huumeita pitkän ajan ennen riippuvuuden kehittymistä. Lukuisissa sodissa - Talvi- ja jatkosota sekä Vietnam ovat vain pari tunnetuinta esimerkkiä - rintamamiehet ovat käyttäneet runsaasti huumeita, mutta suuri enemmistö heistä on siviiliin palattuaan lopettanut niiden käytön ilman suurempia ongelmia. USA:n sisällissodan uskottiin pitkään aiheuttaneen laajan oopiumiongelman, mutta uudempien tutkimusten mukaan sodalla ei juurikaan ollut tekemistä senaikaisen oopiuminkäytön kanssa.

Olen itse kokeillut kodeiinia pari kertaa ilman sen suurempia vieroitusoireita kuin noin 15 minuuttia kestävä pahoinvointi ja hikoilu aineen poistuessa elimistöstä. Mitään hinkua uusiin kokeiluihin en tuntenut. Tunnen lukuisia ihmisiä, jotka ovat mielenkiinnosta kokeilleet vaarallisimpana huumeena pidettyä heroiinia ja jättäneet kokeilut yhteen kertaan. Toisaalta tunnen niitäkin, jotka ovat jääneet pysyvästi addikteiksi, ja heidän kaltaisensa ihmiset todella muodostavat suuren sosiaalisen ongelman kaikissa teollisuusmaissa. Miksi yhdet addiktoituvat mutta toiset eivät?

Dalrymplen mielestä narkomanian luokitteleminen sairaudeksi on suuri virhe. Siihen syyllistyvät sekä psykologisen että kemiallisen lähestymistavan valinneet lääkärit. Mitä huumeaddiktio sitten on? Dalrymplen mielestä kyse on eksistentiaalisesta ongelmasta, tai oikeastaan reaktiosta sellaiseen. Huumeiden käyttöön ajaa merkityksettömyyden tunne, kyvyttömyys / haluttomuus ottaa vastuuta, lapsekas toive loputtomiin kestävästä nautinnosta. Dalrymple myöntää huumeiden ja rikollisuuden välisen yhteyden, mutta kääntää sen päinvastaiseksi: rikollisuus ajaa huumeiden käyttöön useammin kuin huumeiden käyttö rikollisuuteen. Useimmat hänen hoitamistaan narkomaaneista ovat aloittaneet väkivalta- tai omaisuusrikollisen uran jo kauan ennen ensimmäisiä huumekokeiluitaan.

Tunnen kiusausta väittää, että narkomania on leimallisesti oman aikamme (1900-luvun puolivälin jälkeisen ajan) "kulttuurisairaus", mutta Ylikankaan todistusaineisto viittaa siihen, että vakavia huumeongelmia on ilmennyt jo paljon aiemmin. Nykypäivän ilmiö sen sijaan on riippuvuuden medikalisointi ja narkomaanin näkeminen riippuvuutensa uhrina - siis juuri sellaisena kuin narkomaani haluaa muiden näkevän hänet. Dalrymplen mukaan addikti on onnistunut huijaamaan kokonaisia terveydenhuollon ammattilaisten sukupolvia: lääkärit ruokkivat addiktin itsesääliä paapomalla ja ymmärtämällä häntä loputtomiin, eikä hänen tarvitse parantua, sillä hän saa aina halutessaan lievitystä vaivoihinsa. Monille narkomaaneille huumeklinikat ovat pelkkiä selviämisasemia, joissa he käyvät hoidattamassa itsensä kuntoon jatkaakseen huumeiden käyttöä.

Dalrymplen näkemys on kieltämättä ankara, ja sen lempeämpiä eivät ole hänen ratkaisukeinonsa ongelmaan. Wall Street Journalissa ilmestyneessä artikkelissaan "Poppycock" hän osoittaa ymmärrystä Mao Tse-Tungille, joka ratkaisi Kiinan huumeongelman uhkaamalla ampua narkomaanit, jotka eivät suostuneet lopettamaan. Miljoonat lopettivatkin. Dalrymple on myös ehdottanut kaikkien huumeklinikoiden ja puhtaiden ruiskujen jakelupisteiden lakkauttamista, koska ne vain pahentavat ongelmaa helpottamalla narkomaanien pysyttelyä itsetuhoisessa elämäntavassaan. Vaikea sanoa, kuinka paljon näissä ehdotuksissa on provokaatiota.

Vaikka Dalrymplen diagnoosit ja reseptit ovat raakoja, lähes vulgaareja, jotakin olennaista ne silti pakottavat näkemään. Väkevinkin riippuvuus on ennen kaikkea oman pään sisällä, eikä siitä pääse irti, jos vain haluaa lievitystä kärsimyksiinsä eikä ole valmis kestämään paranemisen tuskallisuutta. Joskus shokkihoitokin voi olla lähimmäisenrakkauden osoitus. Häijyn valaiseva on myös Dalrymplen piirtämä kuva yhteiskunnasta, jossa valtava määrä lääkäreitä, terapeutteja ja byrokraatteja saa elantonsa siitä, että valtava määrä ihmisiä pysyy riippuvaisina huumeista.

Matti Pulkkinen in memoriam

Romaanihenkilö kuoli, sitten myös kirjailija. Matti Pulkkinen menehtyi 17.5. sairaskohtaukseen 67-vuotiaana. Omasta puolestani voin vain todeta raamatullisesti, että kepeät mullat. Hän oli minulle tärkeä kirjailija, ja olin jo elätellyt toivoa, että pitkään hiljaiseloa viettänyt Pulkkinen tekisi jonkinlaisen comebackin, mutta sellainen jäi näemmä tulematta.

Pulkkisen uran kohtaloksi koitui 80-luvun lopulla iskenyt aivoinfarkti, joka vei lopulta hänen kykynsä kirjoittaa. Sellaisestakin asiasta voi olla kiinni koko kirjallisen työn jatkuminen, vaikka henki ja mielenterveys säilyisivätkin.

Ennen kirjoituskykynsä katoamista kirjailija oli ehtinyt tehdä neljä romaania, joista jokainen ansaitsisi oman kirjoituksen, mutta keskityn nyt Romaanihenkilön kuolemaan (1985), joka on ollut itselleni merkityksellisin. Juuri sen poimin hyllystäni uudelleen luettavakisi kuolinuutisen kuultuani, se tuntui oikeimmalta tavalta kunnioittaa miehen muistoa.

Romaanihenkilön kuolemasta puhuttiin aikoinaan ensimmäisenä suomalaisena "postmodernina" romaanina, ja siitä tehdyt akateemiset tutkimukset ovat kaikki keskittyneet kirjan dekonstruktio-yhteyksiin. Minua sen metafiktiiviset kokeilut eivät ole koskaan juuri kiinnostaneet, ja nykyään monet niistä tuntuvatkin vanhentuneilta. Mutta Pulkkisen keskeinen idea romaanista sikana, joka syö mitä vain, on edelleen käyttökelpoinen ja kaikessa epätasaisuudessaankin Romaanihenkilön kuolema on kunnianhimoinen yhdistelmä esseeromaania, tunnustuskirjallisuutta, reportaasia ja vaikka mitä. Se oli yritys romaanikäsityksen laventamiseksi, eikä sen avaamia mahdollisuuksia ole vieläkään täydesti hyödynnetty.

Mutta kestävintä Romaanihenkilön kuolemassa lienee sen tapa katsoa maailmaa. Kuten monissa minuun vetoavissa romaaneissa, havaitsen siinä epätoivon pohjavirran. Romaanihenkilön kuolema on kirja maailman pahuudesta, siitä miten kovakouraisesti todellisuus kohtelee siihen sijoitettuja toiveita. Se on myös naurulla kyllästetty kirja, mutta tuo nauru on mustaa. Pulkkinen toteaa tunteneensa, ettei maailmaa kuvaa kuin kauhukertomus ja parodia, ja niinpä hän päätti tehdä "kauhukertomuksen maailmasta, parodian kirjailijasta."

Pulkkinen suututti antiromaanillaan oman aikansa hyväuskoiset kertomalla tosielämän hölmöläistarinoita Afrikassa toimivasta kehitysyhteistyöväestä ja tosielämän kauhukertomuksia ihasteltujen eksoottisten kulttuureiden vähemmän ihastuttavista puolista. Hän kertoi suomalaisten feministien afrikkalaiskylään hankkimista traktoreista, joita kylän miehet sitten käyttivät tehdäkseen ryyppy- ja naimareissuja naapurikylään ja jotka lopulta jäivät varaosien puutteessa ruostumaan pellolle, jota kylän naiset edelleen kuokkivat.

Reaktiot olivat räikeitä, Erno Paasilinna sanoi julkisesti Pulkkista fasistiksi. Paasilinnalla tosin oli sinänsä ymmärrettävät henkilökohtaiset syynsä solvata Pulkkista, joka oli romaanissaan sanonut häntä "Laestadiuksen ja Goebbelsin, Friedellin kulttuurihistorian ja Marlene Dietrichin ristisiitokseksi", jonka tuotannossa "ei löydy muuta sisältöä kuin suoraa ja verhottua itsensä ihailua".

Pulkkinen ei säästellyt omaa, 1960-luvulla nuoruutensa elänyttä sukupolveaan:

Se sukupolvi ei sietänyt valtaa. Se halusi sitä itse ja heti, vaati oikeutetusti, koska erehtymättä tiesi missä oli paha; tunnisti sen erehtymättä koska oli itse hyvä.

"Ei ole kuin kahdenlaisia ihmisiä, viattomia ja syyllisiä", innostui Sartre.

Kaikki se sukupolvi sai pelon valtaan.

Kirjailijan synti oli, ettei hän nähnyt Afrikan-matkoillaan eikä mielisairaalassa työskennellessään viattomia eikä syyllisiä. Hän näki vain "ihmisen", joka ei ollutkaan aina ja kaikkialla sama, vaikka niin uskoteltiin. Hän näki myös idealisteja, joiden usko yksien ihmisten viattomuuteen ja toisten syyllisyyteen oli niin vahva, ettei ilmiselvinkään havainto puhkaissut siihen reikää.

Tutkijoilla oli suojaton sivusta.

Hitlerin kaikkine kannattajineen voi hyvin kuvitella sen kuvan pohjalta jonka he antoivat yksinäisestä, kylmästä, vieraantuneesta, kriisiin ajautuneesta jne. länsimaisesta ihmisestä.

Heidän afrikkalaiskuvansa pohjalta oli mahdotonta johtaa Idi Aminia ja hänen panafrikkalaista suosiotaan.

Tai keisari Bokassaa, joka hiipi nuija kourassaan sisäoppilaitoksen makuusaliin; tai Guinean valtionpäämiestä joka eräänä jouluna teloitti jalkapallostadionilla 150 henkeä soitattaen kovaäänisistä lempi-iskelmäänsä "Oi niitä aikoja..."

Väärältä väitteeltä ja pahalta puheelta tuntuu yhä, jos toteaa että Idi Amin oli musta.

Tämä asia ei ole muuttunut mihinkään Romaanihenkilön kuoleman ilmestymisen jälkeen. Muutama vuosi takaperin eräs antropologi oli tutkinut eteläamerikkalaista intiaaniheimoa, jonka elinkeinot olivat edelleen metsästys, keräily ja pienimuotoinen maanviljely. Heimon kieltä tutkiessaan antropologi oli havainnut, että sanavarasto oli suppea ja merkityserot välittyivät lähinnä kurkkuäänteillä. Heimolla ei ollut myöskään historiaa länsimaisittain ymmärrettynä: historiallinen muisti ei ulottunut omia isovanhempia kauemmas.

Kesti kauan ennen kuin tutkija uskalsi julkaista tutkimustuloksensa, koska pelkäsi syytöksiä rasismista ja alkuperäiskulttuurin halventamisesta. Rasismisyytöksiä ei tietääkseni lopulta liiemmin tullut, mutta merkittävää on, kuinka hyvin etukäteissensuuri toimii. Pelkkä erilaisuuden toteaminen käy edelleen rasismista.

Niin ikään edelleen tuntuisi pahalta puheelta romaanihenkilön / kirjailijan toteamus afrikkalaiselle tuttavalleen:

Afrikka on saanut kehitysapua yli 80 kertaa enemmän kuin Länsi-Eurooppa sodan jälkeen Marshall-apua. 20 itsenäisyysvuoden tulos: yksikään teille rakennettu keskisuuri tai suuri teollinen laitos ei toimi tuottavasti; moni halli kasvaa jo viidakkoa ja apinat kiipeilevät nosturien ketjuissa.

Turhalta tuntui idealistien huoli, että "me" teknologiallamme turmelemme teidät. Ette te näyttäneet pystyvän siihen edes itse.

Tällaisista asioista kasvaa Romaanihenkilön kuoleman tuskallinen pohjavire. Pulkkinen tietää kertovansa sellaista, mitä ihmiset eivät halua kuulla. Tämä on narrin tragiikkaa: totuudet pitää kääräistä huumoriin tai muuten niiden sanoja revitään kappaleiksi, eikä Pulkkisen tapauksessa huumorikaan auttanut. Ihmiset ovat tyytyväisiä päällystäessään tietä helvettiin hyvillä aikomuksilla ja suuttuvat, jos heidän työnsä luonteen paljastaa. Mutta ei Pulkkinen itseään niin vakavasti ottanut, että olisi korottanut itsensä totuudenpuhujaksi: "Kirjailijoita, Adoro, mainitaan meillä älykkäiksi miehiksi, mutta niin tyhmä ei kuitenkaan kukaan ole, että luulisi kirjailijan puhuvan totta."

Omin silmin näkemälleen Pulkkinen oli silti uskollinen. Muita hänen kirjailijaminänsä tunnusmerkillisiä piirteitä olivat surumielisyys ja tietty luonnevikaisuus. Klassikkoainesta siis.

Valaiseva huonous

Vuosia sitten Ranskassa asuessaan eräs ystäväni päätti opetella ajattelemaan positiivisesti. Hän aloitti projektin menemällä Pariisin Virgin-levykauppaan, jossa saa kuunnella levyjä ilmaiseksi. Hänen ajatuksenaan oli kuunnella kaikkia mahdollisia albumeja ja löytää jopa viiden sentin tanssihiteistä jotain hyvää - hyvän sointukulun, kertosäkeen, väliosan. Kaikki sujuikin suunnitelman mukaan, kunnes vastaan tuli Limp Bizkitin levy. Se romutti hyvin alkaneen myönteisyyden olemalla niin läpikotaisin surkea, että puolustelu oli mahdotonta.

Minulle sattui hieman vastaavanlainen kokemus lukiessani Pekka Himasen Kukoistuksen käsikirjoitusta. (Kyseisestä teoksesta olen kirjoittanut tarkemmin täällä.) Yritin löytää siitä edes jotakin hyvää sanottavaa, sillä tiesin älymystön haukkuvan sen maan rakoon ja minusta olisi ollut mukavaa osoittaa erikoisuuttani olemalla eri mieltä. Se osoittautui kuitenkin mahdottomaksi, kirja oli absoluuttista roskaa alusta loppuun. Jouduin vain toteamaan, että kyky kirjoittaa niin monta sivua rikkumatonta hölynpölyä saattaa kertoa jonkinasteisesta lahjakkuudesta.

Tällaiset kokemukset saavat nöyrtymään. Haluaisimme kovasti maailman olevan ennakkoasenteidemme mukainen, mutta tosiasiat lyövät meitä kasvoille kuin heiluriovi. Samalla ne ovat perin turhauttavia ja tuskastuttavia: todellisuus on vielä paljon banaalimpi ja tympeämpi kuin osasimme olettaa. Kiistämättömän huonouden kohtaaminen tekee suuren palveluksen osoittaessaan, millaista (itse)petosta niin sanottu positiivinen ajattelu on. Myönteisyyden markkinoijat kehottavat näkemään jokaisessa ulostekasassa pullon hienoa parfyymia, mutta joskus se ei yksinkertaisesti onnistu. Ennakkoluuloiksi kutsutaan yleensä kielteisiä lähtöoletuksia, mutta aivan yhtä ennakkoluuloista on olettaa, että voisimme pelkällä itsesuggestiolla löytää kaikista ulkoisen maailman ilmiöistä jotakin arvokasta.

Oscar Wilden mielestä kirjat voi jakaa kolmeen kategoriaan: niihin jotka kannattaa lukea, niihin jotka kannattaa lukea useampaan kertaan ja niihin joita ei kannata lukea lainkaan. Kolmatta kategoriaa hän piti tärkeimpänä. On nimittäin mahdotonta laatia yleispätevää luetteloa lukemisen arvoisista teoksista, sillä kirjallisuuden arvostamisessa on kyse temperamentista, mutta sen sijaan on täysin mahdollista neuvoa, mitä kirjoja kannattaa välttää. Wilde ehdotti huonon kirjallisuuden kurssia yliopistojen opinto-ohjelmiin:

Juuri sitä tosiaan tarvitaan erittäin kipeästi meidän aikanamme, joka lukee niin paljon ettei sillä ole aikaa ihastella ja kirjoittaa niin paljon ettei sillä ole aikaa ajatella. Kuka ikinä valikoikin nykyisen opinto-ohjelmamme sekamelskasta "Sata huonointa kirjaa" ja julkaisee listan niistä, tekee nousevalle sukupolvelle todellisen ja kestävän palveluksen.

(kirjoituksesta To Read or not to Read, 1886)

Kaikki lukeminen ei tosiaan ole hyödyllistä, avartavaa eikä nautinnollista. Merkittävä osa siitä on ajanhukkaa. En silti usko, että vain hyviä ja erinomaisia kirjoja kannattaa lukea. Huonot voivat olla äärimmäisen valaisevia - ne nimittäin osoittavat kirkkaasti miten ei kannata kirjoittaa, ja auttavat lukijaa muodostamaan sen mitä sanotaan henkilökohtaiseksi mauksi.

Tosin sitten kun maku on muodostunut, huonot kirjat alkavat menettää merkitystään. Usein huomaan jotakin rimanalitusta lukiessani miettiväni, miksi tuhlaan aikaani tällaiseen, kun en muutenkaan elämäni aikana ehdi lukea läheskään kaikkea oikeasti kiinnostavaa. Tämä on myös syy, miksen koskaan ole harkinnut jonkin lehden vakituiseksi kriitikoksi ryhtymistä. Siinä virassa joutuisi kohtaamaan niin gargantuamaisen määrän kuonaa, ettei se enää jaksaisi edes herättää hedelmällistä raivoa, vaan silkkaa tympääntymistä.

Mikä kauhua vaivaa?

En ole koskaan välittänyt fantasiasta, enkä kovin paljon science fictionistakaan. Jostakin syystä kauhufiktio on taas ollut minulle aina jonkinasteisen mielenkiinnon kohde. Kenties selitys löytyy maailmankuvallisista seikoista; Michel Houellebecq kirjoitti H. P. Lovecraft -tutkielmassaan, että kauhu on lajina reaktionaarinen, koska sen varsinaisena lähtöolettamuksena on pahuuden olemassaolo. Kauhun viehätys perustuu pessimistiselle ja konservatiiviselle ajatukselle, ettei pahuutta voida tyhjentävästi selittää eikä poistaa maailmasta. Oli miten oli, seuraan yhä jonkin verran mitä kauhuelokuvan saralla tapahtuu (kirjallisuudessa olen näemmä lopullisesti jämähtänyt Poen ja Lovecraftin kaltaisiin gotiikan klassikoihin), vaikka rehellisesti sanottuna se tuntuu yhä turhemmalta työltä.

Toki kauhuelokuva on aina ollut hankala laji, ja sen todelliset helmet harvassa. Mutta nykyään sen tilanne tuntuu aivan toivottomalta, ja uuden sukupolven "kyvyt" ovat laimeita harrastelijoita John Carpenteriin tai George Romeroon verrattuina. Ne 2000-luvun kauhufilmit, joita ei tarvitse unohtaa ensimmäisen katselukerran jälkeen, ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Mikä on syynä moiseen alennustilaan?

Nykyisistä kauhuohjaajista yhdet eivät käsitä mitään estetiikasta, toiset eivät draamasta, huonoimmat eivät kummastakaan. Yhdet hylkäävät kaikki nyanssit ja hukuttavat näkemyksettömyytensä veriefekteihin, toiset tekevät eteerisiä ja sekavia kummitustarinoita, joista puuttuu kaikki iskevyys. Juuri kukaan ei enää ymmärrä hitaan lähestymisen merkitystä: William Friedkinin Manaajaa eivät tee piinaavaksi hernekeiton näköistä mönjää papin päälle oksentava pikkutyttö tai muut shokkiefektit, vaan kauhun ja paranoian hidas, vakaa, vaivihkainen kehittyminen. Sama pätee Rosemaryn painajaiseen ja käytännössä mihin tahansa todelliseen lajin klassikkoon. Myös dialogi on useimmissa tuoreissa kauhuelokuvissa vain aavistuksen verran parempaa kuin pikkupaikkakuntien kesäteatteriesityksissä tai pornofilmeissä. Samaten tarinoiden henkilöt ovat niin yhdentekeviä tai jopa ärsyttäviä, että kauhistuttava kuolema tuntuu heille täysin sopivalta osalta. Ei niin, että kauhuelokuva välttämättä vaatisi monitasoisia henkilöhahmoja, mutta käsikirjoittajilla ja ohjaajilla ei ole myöskään rohkeutta tehdä Kubrickin tavoin henkilöistään pelkkiä tarinaa eteenpäin kuljettavia agentteja. Sen sijaan henkilöistä yritetään sorvata mahdollisimman "tavallisia", "uskottavia" ja "samaistuttavia", mikä johtaa siihen, ettei kukaan voi oikeasti samaistua heihin.

Kauhuelokuva on kaikista lajityypeistä jäänyt ikävimmällä tavalla maneeriensa vangiksi. Kaikissa genreissä ennalta-arvattavuus ei ole pahasta: perustuuhan vaikkapa lännenelokuvan viehätys tietoiselle kaavamaisuudelle, ja "myyttejä murtavat" westernit ovat yleensä rasittavaa katsottavaa. Mutta kauhuelokuva, jonka ideana on herättää pelon ja ihmetyksen kaltaisia tunnetiloja, ei yksinkertaisesti voi pelata samoilla rakenteilla ja tehokeinoilla vuosikymmenestä toiseen. En halua enää kertaakaan nähdä "hahmo välähtää peilissä tai peilikaapin ovessa" -efektiä. Roman Polanski teki sen jo Inhossa, ja aivan riittävän hyvin. Silti yhdeksän kymmenestä nykyohjaajasta sisällyttää tuollaisen kohtauksen elokuvaansa, vieläpä alleviivaavan kiljahduksen kera.

Nähdäkseni ongelman ydin on tässä: ohjaajien ensisijaisena tavoitteena ei pitäisi olla hyvän kauhuelokuvan tekeminen, vaan hyvän elokuvan tekeminen. Minulla ei ole yleiskuvaa kauhuohjaajien elokuvahistoriallisen sivistyksen tasosta, mutta sen laajentaminen ei ainakaan voisi pahentaa asiaa. H.-G. Clouzot'n Pirullisia ei yleensä mainita kauhuklassikoiden listoissa, mutta aikamme nuorilla tekijöillä olisi paljon opittavaa siitä, miten ranskalaisohjaaja rakentaa pelon, paranoian, yllätyksen ja mysteerin - johdonmukaisesti, pala palalta ja tyylikkäästi. Genreen ja sen rajoituksiin takertumisen turhuutta kuvastaa se, että viime aikojen parhaat "kauhuelokuvat" ovat itse asiassa olleet kauhuaineksilla ryyditettyjä psykologisia draamoja: sellaisia kuten Lars Von Trierin Antikristus ja Darren Aronofskyn erinomainen uutuus The Black Swan.

Mutta ehkeivät suurimpia syyllisiä rappioon olekaan elokuvien tekijät, vaan yleisö. Kauhuelokuvien valtaosa on suunnattu varhaisnuorille ja teini-ikäisille - katsojista lyhytjänteisimmille ja mielikuvituksettomimmille. He ovat tyytyväisiä saadessaan jokapäiväisen veripalttunsa, joten miksi vaarantaa juoksevia kassavirtoja? Niinpä kauhuelokuva rypee omassa turvallisessa infantiiliudessaan eikä vaivaudu pohtimaan lähtökohtiaan.

Yksi punnitsemisen arvoinen lähtökohta on se, mitkä asiat todella ovat kauhistuttavia. Olen taipuvainen ajattelemaan, että toimiva kauhufiktio käsittelee metafyysisiä pelkoja, ei esimerkiksi yhteiskunnallisia. Päivänpoliittisen sanoman sisällyttäminen kauhuelokuvaan tuottaa yleensä vaivaannuttavia tuloksia. Dawn of the Deadin kuva ostoskeskuksen hyllyjen välissä vaeltavista zombeista on toki julkeudessaan hauska, muttei kovin syvällinen. Syvemmin kyseinen teos - kuten kaikki onnistuneet kauhuelokuvat - pureutuu kuoleman, olemattomuuteen liukenemisen, minuuden murenemisen pelkoihin.

Kun näihin päästään käsiksi, kauhukertomuksen luonne paradoksaalisesti muuttuu: päällimmäiseksi tunnetilaksi ei jää kauhu tai inho, vaan melankolia. Esimerkiksi muutoksesta voisi ottaa yhden uuden ja yhden vanhan teoksen: jo mainitsemani Black Swan sekä Nicholas Roegin 70-luvun klassikko Kauhun kierre ovat hyvin surumielisiä elokuvia. Ensin mainittu kuvaa turhaa ja traagista uhrautumista, jälkimmäinen mahdottomuutta päästä irti menetyksistään. Kummassakin säikäyttävät ja groteskit ainekset ovat vain pintakuohuja, syvemmällä kulkee murheen ja resignaation virta. Sisällöltään elokuvat jatkavat gotiikan perinnettä, ja tästä gotiikan sisällöstä - ei niinkään muodosta - toivoisi useamman ohjaajan nykyisin ammentavan.

Sanoin edellä, etten juuri ole seurannut nykyistä kauhukirjallisuutta, joten en voi sanoa, ovatko kritiikkini ja johtopäätökseni sovellettavissa siihen. Yksi suomalainen nykykirjailija on kuitenkin taitavasti hyödyntänyt genren keinoja ja aineksia romaaneissaan, nimittäin Marko Hautala. Itsevalaisevissa ja Käärinliinoissa on tarkoittamaani goottilaista surumielisyyttä jäntevään yliluonnolliseen jännityskertomukseen käärittynä. Siinäkin mielessä Hautala sopii hahmotteluihini, että hän ei ole puhdasverinen kauhukirjailija, vaan kauhugenrestä ammentava klassinen romaanikirjailija. Uutta romaania Torajyvät en ole vielä saanut käsiini, mutta kahden aiemman antamien lupausten perusteella voin aivan hyvin uhrata elämästäni sen lukemiseen kuluvan ajan.

Vapaus ja vapaamielisyys

Vihreät aloittivat poliittisen taipaleensa luonnonsuojelun - perustaltaan konservatiivisen aatteen - edistäjinä, mutta sittemmin puolueesta kehittyi liberaali "arvopuolue". Puolitoista viikkoa sitten puheenjohtaja Anni Sinnemäki kommentoi vaalitappiotaan sanomalla, että kyseessä oli ennen kaikkea vihreiden ajamien arvojen tappio vastakkaiselle arvomaailmalle. Siinä hän oli varmaankin oikeassa, mutta se, mitä vihreiden ajamat arvot oikeasti ovat, ei ole yhtä selvää.

Vihreät ovat profiloituneet "liberaaleiksi", eli vastavoimaksi niille, joita he nimittävät "konservatiiveiksi". Jako on vanha, 1800-luvulta juontuva, muttei mitenkään yksiselitteinen. Edmund Burke, jota pidetään nykyaikaisen konservatismin keksijänä ja oppi-isänä, kuului omana aikanaan liberaalina pidettyyn Whig-puolueeseen. Lisäksi pitää erottaa toisistaan talous- ja arvoliberalismi, joista edellinen on ns. tiedostavissa piireissä automaattisesti pahaa ja jälkimmäinen automaattisesti hyvää. Mutta olennaisempaa on, että sama ihminen voi olla samanaikaisesti konservatiivi ja liberaali, jopa samassa kysymyksessä.

Otetaan esimerkiksi homokysymys, jossa rintamalinjojen usein oletetaan hahmottuvan kirkkaasti. Itse olen sitä mieltä, että se, mitä aikuiset ihmiset keskenään makuuhuoneessa tekevät, on heidän oma asiansa eikä yhteiskunnan ja viranomaisten. Niinpä homoilla on minusta täysi oikeus toteuttaa taipumuksiaan ja vaikka järjestää Pride-marssejakin kenenkään häiritsemättä. Sekin on minusta hyvä, että heillä on halutessaan mahdollisuus rekisteröidä parisuhteensa. Tässä mielessä olen siis liberaali.

Toisaalta taas en olisi halukas sallimaan homoavioliittoja enkä adoptio-oikeutta homopareille. Tätä perustelen siten, että vaikka ihmisillä onkin oikeus tehdä keskenään mitä huvittaa, yhteiskunnassa on oltava jokin yleinen käsitys siitä, mikä on normaalia ja säännönmukaista. Avioliitto ei ole mikään kahden vapaan yksilön romanttinen sopimus, vaan instituutio, jonka tarkoitus on suvunjatkaminen. Niinpä homoseksuaaleilla voi kyllä minun puolestani olla rekisteröity parisuhde, muttei avioliittoa. Perheinstituutiossakaan ei ole kysymys vanhempien vapauksista ja oikeuksista, vaan jälkikasvun hyvinvoinnista, ja minusta lapsella on oikeus sekä isään että äitiin. Näiden mielipiteideni takia (jotka eivät ole tämän kirjoituksen aihe) lukeudun puolestani konservatiiviseen leiriin.

Tästä voidaan tehdä tiettyjä karkeahkoja johtopäätöksiä. Liberalismi on aate, joka korostaa yksilönvapautta, ja liberaalin mielestä valtion on puututtava yksityisen kansalaisen tekemisiin mahdollisimman vähän. Konservatismi taas korostaa, että luonnostaan pahatapainen ihminen vaatii ihmisiksi elääkseen sääntöjä ja rajoituksia, niin moraalisia kuin lainsäädännöllisiä sellaisia. Konservatiivi arvostaa instituutioita ja katsoo, että vuosisataisilla perinteillä on merkityksensä myös nykyään eläville. Näkökannat tuntuvat näin esitettyinä vastakkaisilta, mutta todellisuudessa kyse on kahdesta länsimaisen sivilisaation perusvirtauksesta, jotka kietoutuvat jatkuvasti toisiinsa ja elävät eräänlaisessa symbioosissa. Jos tätä ei tajuta, niin liberalismi kuin konservatismikin muuttuvat itsensä irvikuviksi.

Erinomaisessa blogikirjoituksessaan "Lapsesi ei äänestä vihreitä" Marko Hamilo, klassiseksi liberaaliksi tunnustautuva intellektuelli, kirjoitti vihreän liberalismin rajoittuneisuudesta:

Todellisuudessa vihreä arvoliberalismi on myytti. Vihreät - ja monet muutkin arvoliberaalit - puhuvat mielellään homojen oikeudesta homostella, jos homosteluttaa. Onko joku sitä kieltämässä? Homoiluun on ollut laillinen oikeus Suomessa 40 vuotta. En ole kuullut, että edes kiivaimmat kristillisdemokraatit tai perussuomalaisten junttiosasto olisi tavoittelemassa homoseksuaalisten tekojen uudelleenkriminalisoimista. Sen sijaan muuan Tuija Brax on hahmotellut aikuisten ihmisten välisen prostituution täyskieltoa.

(...)

Vihreillä on muutenkin valtava halu päättää ihmisten omista asioista. Miksi valtio tietäisi perheitä paremmin, miten vanhempainvapaat on jaettava? Vihreät vastustivat holhousta tasan niin kauan kuin holhous kohdistui heidän elämäntapapreferenssejään vastaan. Kun vihreistä arvoista tuli valtavirtaa, vihreät ottivat holhoojan roolin ilomielin vastaan.

Juuri tätä holhousmentaliteettia olen itsekin hämmästellyt. Hamilon mainitsemiin esimerkkeihin voisi lisätä vihreiden tarpeen rajoittaa kansalaisten oikeutta omistaa tuliase sekä heidän ehdotuksensa rippisalaisuuden lakkauttamisesta. Aina kun he kohtaavat ilmiön, josta eivät itse pidä, he ovat kummemmin pohtimatta valmiita ulottamaan valtion lonkerot yksilöiden elämään.

Yhtä räikeästi arvoliberaali holhousinto näkyy suhteessa vähemmistöihin. Vaikka pidän itseäni enemmän konservatiivina kuin liberaalina, suhtautumiseni useimpiin seksuaalisiin, poliittisiin, uskonnollisiin, etnisiin ym. vähemmistöihin on suoraviivaisen salliva, ja sen voi tiivistää kahteen sanaan: maailmaan mahtuu. En edellytä vähemmistöryhmiltä muuta kuin sopeutumista kirjoitettuihin lakeihin ja osaan kirjoittamattomista, esim. siihen, mitä tässä kulttuuripiirissä pidetään hyvänä käytöksenä. Mutta monille nykyliberaaleille vähemmistöt ovat erityistä paapomista tarvitsevia uhriryhmiä, joille on alituiseen säädettävä erityisvapauksia ja joiden kaikki ryhmäkohtaiset intressit kuuluvat ihmisoikeuksien piiriin. Muiden vapauksia ollaan valmiita rajoittamaan, jos uhriksi luokiteltujen todellinen tai varsinkin kuviteltu etu niin vaatii.

Paitsi että vihreät ja muut arvoliberaalit ovat pettäneet alkuperäisen vapauden eetoksensa epämääräisen "vapaamielisyyden" hyväksi, heidän uskottavuuttaan syö täydellinen kyvyttömyys / haluttomuus ymmärtää vastustajiaan. Konservatiivisemman arvomaailman nousussa he näkevät vain kaipuuta kuviteltuun menneisyyteen, herravihaa ja muukalaispelkoa. Heidän omien arvojensa valtavirtaistuminen ja suoranainen hegemonia esimerkiksi valtamediassa ja älymystöpiireissä on tehnyt heistä velttoja ja ylimielisiä. Konservatiivisten vastustajiensa teemojen vaihtoehdoksi he osaavat nostaa vain iskulauseen "suvaitsevaisuudesta" - ja sehän tarkoittaa kaikessa banaaliudessaan vain erilaisten asioiden sietämistä. Tämän sietämisen 2000-luvun suomalainen on sisäistänyt niin hyvin, ettei arvoliberaali kiivailu enää sykähdytä hänen sydäntään. Niinpä jopa yksinkertaisimman karvalakkikonservatismin "koti-uskonto-isänmaa" -tunnuslauseet tuntuvat tuoreemmilta ja älyllisesti haastavammilta.

Toivon, että liberaaleilla on voimia luopua älyllisestä velttoudestaan, vastustajiensa demonisoinnista ja holhousinnostaan. En toivo tätä siitä huolimatta, että kuulun maailmankuvaltani eri leiriin, vaan sen vuoksi. Arvostamani liberaali ajattelija Isaiah Berlin on sanonut, että vapaus tarvitsee arvostelijansa siinä missä tukijansakin. Sama pätee konservatiivien arvostamaan asiaan eli perinteeseen. Ilman henkisesti vireää vastapoolia nykyinen konservatismi taantuu umpimielisyydeksi, ja seuraukset ovat tuhoisat niin vapauden kuin perinteenkin kannalta. Nämä kaksi keskenään ristiriitaista asiaa ovat nimittäin sivistyksemme ydin, ja sivistyksen arvostus on yhteistä niin aidolle konservatiiville kuin aidolle liberaalille.

Eläinten veri

Eläinten veri (Le Sang des bêtes, 1949) on Suomessa varsin vähän tunnetun ranskalaisohjaaja Georges Franjun (1912-1987) varhainen dokumenttielokuva, joka käsittelee Pariisin teurastamoita 1940-luvun lopulla. Sitä oli pitkään lähes mahdoton saada käsiinsä, mutta onneksi meidän sukupolvellamme on Youtube, josta koko 20-minuuttinen filmi on katsottavissa laadukkaalla kuvalla kolmessa osassa. Laitan linkit tähän: osa 1, osa 2 ja osa 3. Huomautan, että kahden jälkimmäisen osan nähdäkseen täytyy luoda google-tili ja kirjautua sisään (onnistuu vaivattomasti), koska Youtuben mukaan niiden sisältö "ei sovi kaikille".

Youtuben varoitus ei ole täysin aiheeton kaikkein herkkätuntoisimmille, sen verran naturalistinen Franjun kuvaus teurastamon työntekijöiden arkipäivästä on. Kuvauksen siekailemattomuus iski minuunkin kuin märkä pyyhe ensimmäisellä katselukerralla, mutta samalla vaikutuin Franjun kuvien esteettisestä tehosta. Harvoin kauneus on yhdistetty makaaberiin valkokankaalla yhtä tinkimättömästi. Franju loihtii teurastamon karuissa puitteissa arkis-surrealistisia asetelmaotoksia, joita voi pitää johdantona koko hänen tyyliinsä. Peter von Bagh kirjoittaa elokuvasta kirjassaan Vuosisadan tarina:

Eläinten veren yhteisvaikutelmana on voimallinen unenomaisuus. Fantastinen syntyy suoraan todellisuudesta. Franju halusi antaa "todellisuudelle" keinotekoisen ilmeen: luoda luonnollisen ympäristön, josta sitten tuli eräänlainen lavaste. Esinemaailma pönkittää tätä vaikutelmaa: kirpputori, kuivuvat lakanat, surrealistiset yksityiskohdat, kuten mallinukke autiossa laitakaupungin maisemassa, Renoirin maalaus, sateenvarjo, leikkivät lapset. Elokuva tarvitsi vaipakseen marraskuun valon: "Höyry joka nousi vielä lämpimästä lihasta johti täysin erityisen valon määrittelemiseen."

Toisin kuin jotkut nykykatsojat, en näe Eläinten verta ahdistavana moraliteettina. Kyllä, se on tutkielma ihmisen ja elämän raadollisuudesta sekä ravintomme väkivaltaisesta syntyperästä. Meat is murder, eikä ilmaisia lounaita ole. Mutta kameran katse ei ole dokumentissa syyttävä, vaan pikemminkin ymmärtävä. Kaiken lähtökohta on kuvauksen arkisuus: teurastajat näytetään tavallisina käsityöläisinä askareidensa ääressä, heidän liikkeensä ovat varmoja, toimet toistuvat päivästä päivään. Jyrkässä kontrastissa teurastajien tyyneyteen nähden ovat teurastuspöytään sidotun vasikan paniikin täyttämät silmät, mutta Franjun näyttämässä maailmassa se, että toisen kärsimys on toisen ravinto, on yhtä luonnollista kuin kaikki muukin.

Paljon ahdistavammilta minusta ovat tuntuneet nykyisissä teurastamoissa kuvatut filminpätkät. Nehän ovat yleensä eläinsuojeluaktivistien salaa kuvaamia, nykyiset teurastamot eivät enää päästä kameraryhmiä tallentamaan jokapäiväisen leivän syntyprosessia. Franjun aikana teurastus oli vielä käsityötä, eläimet olivat eläneet suhteellisen mukavasti ennen loppuaan, ja suuri osa väestöstä asui maaseudulla, missä Eläinten veressä kuvatut näyt eivät olleet mitenkään tavattomia. Nykyisen tehotuotannon aikana sähköllä tehty liukuhihnateurastus on viimeinen vaihe tuotantoeläimen alusta saakka ankeassa olemassaolossa, joka piilotetaan visusti tavallisen marketissakävijän silmiltä. Eläinten veri ei ole kuvaus nykymaailmasta, vaan ajattomampi pohdinta ravintoketjuista ja kylläisyyden hinnasta. Teemaa pohti jo yli kaksisataa vuotta sitten Joseph de Maistre (käännös on epätarkka, koska perustuu englanninnokseen):

Ihminen tappaa saadakseen ruokaa ja tappaa vaatettaakseen itsensä. Hän tappaa
koristellakseen itsensä ja hän tappaa hyökätäkseen. Hän tappaa puolustautuakseen ja
hän tappaa kouluttaakseen itseään. Hän tappaa huvittaakseen itseään ja hän tappaa
tappaakseen. Ylpeä ja hirmuinen kuningas, hän haluaa kaiken eikä mikään voi vastustaa häntä. (...) Lampaalta hän vaatii sisälmykset saadakseen harppunsa
soimaan (...) sudelta terävimmän hampaan hioakseen joutavia taideteoksiaan,
elefantilta syöksyhampaat tehdäkseen lelun lapselleen, pöytänsä hän koristaa
raadoilla. (...) Mutta kuka (yleisessä verenvuodatuksessa) tuhoaa sen, joka tuhoaa
kaikki muut? Hän tekee sen itse. Juuri ihminen on vastuussa ihmisten teurastamisesta.(...) Niin täytetään (...) laki elävien olentojen väkivaltaisesta tuhosta. Koko maa, ikuisesti vereen vajonneena, on vain suunnaton alttari, jolla kaikki elävä on loputtomasti, määrättömästi, keskeytyksettä uhrattava aikojen loppuun saakka, pahan häviämiseen saakka, kuoleman kuolemaan saakka.

Tehtäköön tämä selväksi: eläimen surmaaminen ravinnoksi ei ole koskaan ollut eikä ole minulle mikään moraalinen ongelma. Ne eläinsuojelijat, joiden mielestä kaikki lihansyönti on yhtä kuin natsismi, ovat minusta lahkolaisia, enkä tunne vetoa lahkolaisajattelun ehdottomuuteen. On tietenkin aivan mahdollista suhtautua asiaan niin, että eläimiä ei yksinkertaisesti syödä ja ettei asia vaadi tarkempia perusteluja, mutta minulle moinen suhtautumistapa on käsittämätön niin kulttuurisesti, historiallisesti kuin biologisesti. Yhtä lailla minua ihmetyttävät ne, joiden mielestä metsästys on barbaarista, mutta jotka syövät nikottelematta kaupasta ostetun kyljyksensä, jonka alkulähde on taatusti kärsinyt enemmän ja kauemmin kuin vapaan elämänsä päätteeksi metsästäjän ammukseen menehtynyt jänis tai hirvi.

Teholihantuotanto on eri asia kuin eläinten syöminen sinänsä. Sitä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää muuna kuin elämän rivona häpäisemisenä, ja uskoisin, että tulevat historiankirjat muistavat sen yhtenä sivilisaatiomme häpeäpilkuista. Tehotuotannosta luopuminen tarkoittaisi lihan hinnan jyrkkää nousua ja sen myötä lihan kulutuksen vähenemistä. Se sopisi minulle kyllä, kaikki kun maksaa muutenkin liian vähän. Ehkä sen myötä löytäisimme jälleen myös kunnioittavamman asenteen ravintoon, jota heitämme nykyään pois niin paljon, etteivät biojätelaitokset ehdi käsitellä kuin murto-osan.

Ravinnon kunnioitus onkin minulle Franjun elokuvan pääpointti, ja tästä näkökulmasta katsoen elokuva muuttuu sävyltään lähes hartaaksi. Kenties nykyihmisen olisi syytä alkaa kiinnittää uskonnollisia symboleita tai jonkinlaisia kunniamerkkejä jääkaappinsa oveen. Ne muistuttaisivat meitä eläimistä ja kasveista, jotka ovat antaneet henkensä puolestamme.

Raha puhuu

Mietitäänpä yhteistä valuuttaamme. Mitä 10, 20, 50 tai 100 euron setelit kuvaavat? Holveja, siltoja, ovia, aivan kuin mantereemme olisi vain läpikulkupaikka, odotushuone, muulle planeetalle ojennettu käsi. Shakespearen, Cervantesin, Rembrandtin, Leonardon, Goethen, Danten, Pascalin, Voltairen kuvat ovat poissa. Kaikki nämä miehet ovat KVEMejä, kuolleita valkoisia eurooppalaisia miehiä, tietyillä kampuksilla muodikasta terminologiaa käyttääkseni, ja he ovat epäilyttäviä, herättävät yhä epäluuloja, että voittoisa moderniutemme on pyyhältänyt ohi. Eurooppa eli "perimmäisen onttouden" (Ulrich Beck) riemuvoitto, disinkarnaation huipentuma. Sen menneisyys on kirottu: sen on kiistettävä se hinnalla millä hyvänsä tullakseen pelkäksi liikkeeksi muita kohti, puhtaaksi ideaksi joka voi ylittää kansalliset rajat. Sitä paitsi, tällä alueella äärimmäinen vaatimattomuus kulkee käsi kädessä mässäilyn kanssa, koska jotkut ovat jo alkaneet unelmoida alueellisessa kohtuuttomuudessaan Azerbaidzanin tai Brasilian liittämisestä Euroopan Unioniin. Vanha imperialistinen fantasia ei ole kuollut. Se on vain muuttunut formaaliseksi suuruudenhulluudeksi, joka perustuu abstraktiolle, joka kiistää kaiken historiallisen tai maantieteellisen syvyyden, kaiken affektiivisen muistin.


- Pascal Bruckner, The Tyranny of Guilt (alkuteos La tyrannie de la pénitence: essai sur le masochisme occidental, 2006)