Olli Sinivaaran HS-arvostelu Mitä Houellebecq tarkoittaa? -kirjasta oli minulle mieleinen, luultavasti myös kustantajalle. On aina mukavaa, kun intressit menevät yksiin. Kriitikko intoutui pohtimaan myös esseistiikan roolia:
Ehkä esseen nousu johtuu romaanin ja runouden liiasta eriytymisestä. Nykykirjallisuuden työnjaossa romaanit ovat helposti pelkkiä lukuelämyksiä, runot taas pelkkää kielimateriaa.
Näiden ääripäiden välinen alue voi olla parhaiten esseen tavoitettavissa. Se on ikävien kysymysten ja vaikeiden ajatusten alue, jota kirjailijoiden ei kannattaisi unohtaa.
Samansuuntaisesti olen itsekin ajatellut. Ehkä kaikkina aikoina kirjailijat ajautuvat kuin jonkinlaisen keskipakoisvoiman vaikutuksesta sellaisten lajien pariin, jotka tarjoavat eniten liikkumavaraa. Romaanit tosiaan kirjoitetaan nykyään pitkälti lukuelämyksiksi, joissa on sopivasti todenkaltaisuutta ja humanistis-eettistä pureksittavaa. Runous puolestaan on säyseästi ottanut kielen peilaajan roolin. Esseen kentällä on vielä lupa ja velvollisuuskin tehdä mitä huvittaa. Lisäksi kotimainen esseeperinne on perin ohut: aiemmat esseistit ovat julkaisseet lähinnä lehdissä julkaistujen esseiden koosteita eivätkä rakentaneet asiaproosastaan varta vasten taiteellisia kokonaisuuksia. Erno Paasilinna on yksi harvoista esseetä taidemuotona pohdiskelleista suomalaisista kirjailijoista, ja hänenkin pohdintansa sopivat lähinnä johdannoksi siihen, mitä essee voi olla.
Hesari huomioi myös, että esseistiikkaa ovat lähteneet julkaisemaan lähinnä pienet kustantajat. Savukeitaan ohella harvemmin mainitaan esim. SanaSato. Suuret tuottavat mernestysprosaisteja ja pitävät yllä keskikokoista runoilijakaartia imagosyistä. Mutta esseen nousun tapaisiin ilmiöihin niillä ei näytä olevan häikäilemättömyyttä lähteä. Uusien päänavausten suhteen aloite pysynee yhä pienten ja keskisuurten käsissä, jälleen yksi syy iloita kolmen suuren muodostaman kulttuurikartellin murtumisesta.
