Kirjaston poistomyynnistä löytyi 80-luvun lopun kohukirja, Eskelisen ja Lehtolan Jälkisanat: Sianhoito-opas. Se on mielenkiintoinen teos, ei sisältönsä vaan ilmaisunsa puolesta. On valaisevaa lukea kirjaa, joka vastustaessaan kaikkia auktoriteetteja ja vaatiessaan avoimuutta on samalla täysin totalitaarinen.
On tuskin mitenkään uutta tai omaperäistä todeta, että jokaisen liberaalin sisällä asuu pieni natsi tai stalinisti. Se vain näyttää pitävän koko ajan enemmän paikkansa. Vapaamielisyyden ja suvaitsevaisuuden monopolin omineet vihreät vaativat rippisalaisuuden lakkauttamista, PEN-klubi antaa ymmärtää että ajatusrikoksesta tuomitun pitäisi varoa sanojaan ja Yleisradion kapinallisimman anarkistin taidemanifestista löytyy pelkkiä kieltoja, sääntöjä ja kategorisointeja. Muun muassa ilmaisunvapautta ja ihmisen yksityisyyden suojaa ovat viime aikoina puolustaneet lähinnä konservatiiviset, ahdasmielisinä pidetyt ihmiset. On aika sijoiltaan, sanoisi Hamlet.
Markku Eskelinen kirjoittaa Jälkisanoissa G. H. von Wrightistä: "Hänen tekstinsä ovat jatkuvaa normatiivista monologia, hänen kielensä ei kysy vaan käskee." Lause kuvaa, luultavasti tahattomasti, Eskelisen ja Lehtolan omaa ilmaisua. Kirjassa ei ole sävyjä, se on taukoamatonta, puuduttavaa maanista huutoa. Se on oppikirjaesimerkki manifesteille tyypillisestä totalitaarisesta kielestä:
Vain skitso on vapaa ei-fasistiseen elämään. (...) Älä sotkeennu tutkimukseen, joka pysäyttää jatkuvassa liikkeessä olevat lauseet ja julistaa sen olevan tiedettä. (Neurootikoille puhuttaessa on käytettävä imperatiiveja.)
Ja neurootikkoja tai anaalis-autoritaarisia persoonallisuuksia ovat luonnollisesti kaikki paitsi kirjoittajat itse ja muut samanmieliset. Jälkisanoista tekee erityisen vastenmielistä luettavaa se, että niissä kirjoittajat kuvittelevat olevansa ideologioiden ja vallankäytön yläpuolella, kaikkeen soveltuvan teoreettisen apparaatin suvereeneina haltijoina. Muut ovat median aivopesemiä ja läsnäolon metafysiikan turmelemia zombeja.
Imperatiivin runsaan käytön ja julistavuuden ohella totalitaarisen kielen pettämätön tunnusmerkki on jargonin käyttö. Hämärä, monimutkainen, abstraktioita tiukkuva kieli antaa mahdollisuuden vetää matto jalkojen alta kaikilta niiltä, jotka eivät tunne tai ymmärrä sen taustateoriaa. Jos ei keskustele jargonin käyttäjän ehdoilla, keskustelua ei ole. Jargon vapauttaa käyttäjänsä velvollisuudesta selittää asiat perusteellisesti, ja hän voi keskittyä todellisten ja kuvitteellisten vastustajiensa poispelaamiseen. "Dekonstruktio, jota ilkatkaijatpertit ymmärtävät, lakkaa olemasta dekonstruktiota."
Jälkisanat on kirjallisuushistoriallinen kuriositeetti, sinänsä hassunhauskaa räyhäpostmodernismia. Mutta totalitaarinen kieli elää: talouselämässä, yliopistoilla, politiikassa, lehdistössä. Erityisen vitaali se on siellä, missä kiivaimmin puretaan ja rikotaan rajoja, vapaudutaan ja "kritisoidaan". Kun näitä kritisoijia alkaa itse kritisoimaan, heidän pyhät lehmänsä paljastuvat. Silloin totalitaarinen kieli ottaa aseekseen leimaamisen ja vaihtoehdottomuuden.
Kun arvostelee monikulttuurisuuden pyhää lehmää, ensin leimataan rasistiksi, fasistiksi ja ksenofobiksi. Koko jargonarsenaali otetaan käyttöön. Jos arvostelu vielä jatkuu, sanotaan että elämme jo monikulttuurisessa todellisuudessa, joten arvostelu on turhaa.
Kun arvostelee feminismin pyhää lehmää, leimataan naisvihaajaksi ja patriarkaatin puolustajaksi. Jargonarsenaali on laaja ja vakuuttavan kuuloinen. Jos arvostelija ei hiljene, todetaan että ulkopuolinen feminismin arvostelu on turhaa, koska kriittisenä ja tieteellisenä ajatussuuntauksena feminismi osaa arvostella itse itseään riittävästi.
Kun arvostelun kohteen paikalle laittaa vaikkapa talouskasvun, kehitysavun tms., seuraukset ovat jokseenkin samat.
Yksi totalitaarinen imperatiivi minullakin on: kun kuulet puhuttavan rajojen rikkomisesta, kapinasta, dekonstruoimisesta, emansipaatiosta, poista varmistin browningistasi. Se on varma merkki, että salainen poliisi on paikalla.
