Kuten kaikkialla muuallakin, tiedemaailmassa on omat helppoheikkinsä ja huomionkipeät puoskarinsa. Useimmiten he ovat harmittomia, kuten kotoinen Kauko Niemisemme, eikä heidän vakavasti ottamisestaan ole vaaraa. Tunnetaan kuitenkin tapauksia, joissa mainetta, arvonantoa ja valtaa himoitseva tiedepuoskari on ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja saanut mahtavia poliitikkoja tuekseen.
Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on neuvostoliittolainen biologi Trofim Lysenko (1898-1976), joka johti kotimaansa maataloustieteiden akatemiaa aina 1960-luvun puoliväliin saakka. Lysenkon tausta oli vaatimattoman talonpoikainen, mikä miellytti Stalinia samoin kuin sekin, että Lysenko halveksi perustutkimusta ja halusi tieteen keskittyvän käytännön kokeiluihin. Lysenkon kaltaista miestä tarvittiin, kun koko maatalous piti mullistaa ja kapitalistimaat lyödä ruoantuotannossa. Hänestä tuli tiedemaailman diktaattori, jonka arvostelu oli hengenvaarallista ja vuodesta 1948 lähtien virallisestikin kiellettyä.
Lysenko hylkäsi mendeliläisen genetiikan ja lämmitti uudelleen Lamarckin teorian hankittujen ominaisuuksien periytymisestä. Ajatus sopi täydellisesti kommunismin ideologiaan, koska se avasi mahdollisuuden homo sovieticuksen luomiselle. Ihmisen ja luonnon kehitys ei enää ollut sattumanvaraista, vaan sitä voitiin ohjata tahdolla ja ennen kaikkea nopeuttaa. Utopiaan oli kiire.
Käytännön miehenä Lysenko ei jättänyt teorioitaan laboratorio-oloihin, vaan kiirehti testaamaan niitä laajassa mittakaavassa kentällä. Yksi hänen tunnetuimmista kasvitieteellisistä kokeiluistaan liittyi idunviritykseen eli vernalisaatioon. Lysenko yritti "karaista" viljansiemeniä kylvämällä ne keväthangelle. Siemenet tietenkin turposivat ja paleltuivat, ja jättisadon sijasta tuloksena oli ruokapula. Tapauksesta kirjoittaessaan Aleksandr Solzhenitsyn totesi sarkastisesti, että koska Lysenko ei voinut sanoa, että lumi oli kulakki tai että hän itse oli idiootti, hän päätti syyttää epäonnistumisesta muiden kasvitieteilijöiden ja maatalousinsinöörien sabotaasia, ja heitä lähetettiinkin sadoittain keskitysleireille.
Lysenko myös lupasi Stalinille muuttaa Siperian ilmaston jättimäisillä puunistutusohjelmilla. Puita istutettiinkin satoja miljoonia, mutta sikäläisissä oloissa vain neljä prosenttia selviytyi. Kaiken kaikkiaan Lysenkon kokeilut olivat niin katastrofaalisia ja hänen valta-asemansa neuvostotieteessä kesti niin kauan, että on väitetty hänen vaikuttaneen ratkaisevasti Neuvostoliiton häviöön kylmässä sodassa.
Donald Rayfieldin kirjasta Stalin and His Hangmen löytyi merkillinen tieto: Stalin itse näyttää olleen tietoinen lysenkolaisen tieteen heppoisuudesta. Hän oli mm. raapustanut Lysenkon laatimiin muistioihin halveksivia reunahuomautuksia. Silti hän piti Lysenkon valtaistuimellaan. Kenties Stalin ei vain ottanut maataloutta läheskään niin vakavasti kuin vaikkapa aseteknologiaa, jonka alueella hän oli paljon pragmaattisempi ja vähemmän ideologiansa ohjailema. Maatalouden saattoi uhrata ideologialle, koska epäonnistumisten aiheuttamat pulakaudet ja nälänhädät eivät uhanneet hänen valta-asemaansa, mutta hävitty sota olisi ollut katastrofi.
Lysenkon tragikoominen tapaus kertoo paljon tieteen ja ideologian välisistä suhteista. Pohjimmiltaan se todistaa tieteen luotettavuuden puolesta eikä sitä vastaan. Tiede voi olla alisteinen ideologialle vain tiettyyn rajaan saakka: kun halutaan kestäviä tuloksia, aatteen ohjaksia pitää hellittää. Politisoituneella tutkimuksella on tapana tuottaa epäonnistumisia käytännön tasolla, eivätkä ideologisesti valjastetut tutkijat aina onnistu kehittämään edes näennäisesti uskottavaa teoriaa. Suhteellisuusteoriaa pidettiin Neuvostoliitossa porvarillisena hapatuksena ja Mendelin perinnöllisyystiedettä dekadenttina, mutta suhteellisuusteorialle ei koskaan onnistuttu keksimään marxilaista vastinetta ja genetiikan oikeaoppinen vastine johti katastrofeihin.
Lysenkon tieteellinen harharetki kuuluu nykyään tieteenhistorian kuriositeetteihin, mutta joissakin kulttuurin ilmiöissä sillä on vielä vaikutusta. Biologin koulutuksen saaneella sisarellani oli tapana lukea tyttärelleen Pekka Töpöhäntä -kirjoja, ja muuan niistä löytynyt episodi huvitti häntä kovasti. Kun Pekka Töpöhäntä sai liudan pentuja Maija Maitoparran kanssa, osalla pennuista oli pitkä häntä ja osalla lyhyt. Lamarck ja Lysenko elävät siis edelleen lastenkirjallisuudessa.
