Kirjailija Yukio Mishima (1925-1970) ohjasi elinaikanaan yhden elokuvan. Kyseessä on 27-minuuttinen Patriotism (Yukoku, 1966), jossa hän myös esittää pääosaa. Mishiman omaan novelliin perustuva filmi on dialogiton kuvaus epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen osallistuneesta japanilaisesta upseerista, joka tekee rituaali-itsemurhan uskollisen vaimonsa kanssa. Yltiöromanttisen ja verisen tarinan taustamusiikkina on - kuinkapa muutenkaan - Tristan ja Isolde.
Kuten kirjallisuushistoriaan perehtyneet tietävät, Mishima kuvaa oman neljä vuotta myöhemmin tapahtuneen kuolemansa. Samuraiden kunniakoodia noudattavan yksityisarmeijan perustanut kirjailija tunkeutui kannattajineen japanilaisen sotilaskomentajan toimistoon ja otti tämän panttivangiksi. Mishima vaati päästä pitämään puheen armeijan joukoille, ja toivoi siten käynnistävänsä vallankumouksen, joka palauttaisi Japanin sotilaallisen voiman ja suuruuden. Kun puheella ei ollut toivottua vaikutusta, Mishima suoritti perinteisen seppukun.
Tietenkään Mishima ei vakavissaan olettanut, että coup d'état´lla olisi ollut todellisia onnistumismahdollisuuksia. Mutta kuolla hän halusi, ja oli suunnitellut itsemurhaansa ainakin vuoden. Ennen sotilaskomentajan toimistoon menoa hän oli kirjoittanut perinteisen kuolinrunon, jollaisen samurait kirjoittavat ennen itsemurhaansa. Vapaasti suomennettuna runo kuului näin:
Pieni yömyrsky puhaltaa
sanoo "putoaminen on kukan olemus".
Sitten ne, jotka epäröivät, saapuivat.
Väkivaltaisen kuoleman fantasioita esiintyy pitkin Mishiman laajaa tuotantoa: Erään naamion tunnustuksia, Kunnia on katkera juoma, Runaway horses, jne.
Mishima halusi kuolla Japanin ja keisarin puolesta. Nimenomaan kuolla, ei niinkään elää tai tappaa isänmaalleen. Hänelle ei riittänyt valmius uhriin, vaan hän halusi ehdottomasti todella uhrautua. Toisen maailmansodan aikana Mishima koki elämänsä ehkä suurimman pettymyksen, kun häntä ei runoilijoiden tautia eli tuberkuloosia sairastavana hyväksytty keisarilliseen armeijaan, vaan hän joutui tyytymään työpalveluun (muistaakseni Mishima palveli ilmatorjuntaosaston apumiehenä). Häneltä evättiin hänen ikuinen haaveensa, sankarikuolema.
Patriotismin dvd-painoksessa ekstrana löytyvässä haastattelussa Mishima kertoo, että kuullessaan Japanin antautumisesta ja keisarin julistuksesta, jossa tämä kiisti jumaluutensa, hän ihmetteli miksei aurinko sammunut ja maa peittynyt tuhkaan, vaan elämä jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mishiman elämässä tiivistyi japanilaisen äärimmäisessä muodossa kokonaisen sukupolven trauma ja järkytys.
Jos suomessa on joku mishimamainen hahmo, hän on ehdottomasti Jouko Turkka. En tarkoita pelkästään Turkan äärimmäistä ruumiillisuuden palvontaa. Jossakin haastattelussa hänkin nimittäin totesi, että haluaisi kuolla Suomen puolesta, koska kuolema on kaunis ja siinä kaikki ovat veljiä. Hänelle ei vain ollut suotu siihen tilaisuutta, mitä hän harmitteli.
Mishima taas loi itse puitteet omalle itsetuholleen. Oliko hän jonkinlainen eksistentiaalinen sankari, vai pelkästään mieleltään järkkynyt? Ainakin hän oli niin pettynyt omaan aikaansa ja sen elämänmuotoon, että uskoi vain kuoleman yhdistävän hänet johonkin suurempaan ja kauniimpaan. Taidekaan ei tuottanut hänelle riittävästi iloa, vaan hän uskoi todellisen kauneuden toteutuvan vaan rituaalisessa itseuhrissa. Mishiman kuoleman jälkeen hänen äitinsä totesi surunvalittelujen esittäjille, että turhaan surette, hänen poikansa oli kuolemansa hetkellä ensimmäistä kertaa elämässään onnellinen.
Patriotism on komeaa katsottavaa, vaikkei aina tiedä, katsooko taideteosta vai sairaskertomusta. Useinhan niiden raja on liukuva. Kinematografiassa on sellaista julmuuden ja kauneuden symbioosia, johon pystyy vain japanilainen. Erityisesti mieleeni on painunut vaimon kimonon helma, joka laahaa miehestä vuotaneessa verilätäkössä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Mishiman oma itsemurha esitetään inhorealistisin lähikuvin, kun taas naispäähenkilö viiltää lähes eteerisesti kurkkunsa eikä puistattavia lähiotoksia käytetä.
Vanha kunnon ahdistunut kalvinisti Paul Schrader ohjasi Mishimasta elämäkertaelokuvan Mishima: A Life in Four Chapters (1985), joka koostuu sekä elämäkerrallisista jaksoista että Mishiman romaanien kohtausten dramatisoinneista. Jotkut pitävät sitä (osittain perustellusti) tekotaiteellisena, mutta minusta se on hieno ja käsittelee kohdettaan perin ymmärtävästi.
