Ajattelin tänä iltana katsella töiden päätteeksi elokuvan Paniikki piikkipuistossa (Panic In The Needle Park, 1971). Se on paras näkemäni kuvaus suonensisäisten huumeiden käytöstä. Se on paljon parempi kuin klassikkona pidetty Christiane F. (1981), joka kenties ilmestymisaikanaan tuntui rajulta, mutta on nykynäkökulmasta enemmän journalismia kuin taidetta.
Jerry Schatzbergin elokuvan varsinainen juju on siinä, että tarinan rakastavaiset (Al Pacino ja Kitty Winn) eivät ole ensisijaisesti riippuvaisia heroiinista vaan toisistaan. He palaavat aina yhteen, vaikka tietävät vetävänsä toisensa suoraan alimpaan helvettiin. Kysymys kuuluu, mitä he toisistaan saavat?
Riippuvuustematiikan pohdiskelu sai minut kaivamaan hyllystä Matti Mäkelän esseekokoelman Ohitusleikkaus (2000), johon sisältyy kirjoitus "Hyvä riippuvuus". Se alkaa näin:
Olen nikotinisti, alkoholisti, seksiaddikti, syöppö, työnarkomaani, kuntoiluhullu. Kahdella sanalla, kohtuuton ihminen.Mäkelän luettelo ja lopputoteamus sopii minuunkin, tosin kuntoiluhulluudelta olen toistaiseksi välttynyt. Lisäisin myöskin omalta osaltani luetteloon riippuvuuden makeisiin sekä internetaddiktion.
En kuitenkaan ole erityisen ahdistunut riippuvuuksistani, ja tulen parhaiten toimeen muiden eri tavoin addiktoituneiden ihmisten kanssa. Heissä on tiettyä suvaitsevaisuutta ja humaaniutta, jota harvemmin tapaa riippuvuuksista täysin vapaissa yksilöissä. Pahimpia ovat entiset addiktit, nämä tupakoinnin ja juopottelun lopettaneet selviytyjäsankarit; he eivät koskaan lakkaa tuomitsemasta muita ja pilaamasta heidän harvinaisia ilonhetkiään. Ilmeisesti riippuvuudesta vapautuminen on saanut heidät jonkinlaisen yli-ihmisharhan valtaan, ja käännynnäisen fanaattisella katseella he havaitsevat ympärillään vain moraalisesti alamittaisia häviäjiä, joita heidän on toruttava ja valistettava.
Välillä tuntuu, että erilaisia riippuvuuksia keksimällä keksitään. Puhutaan esimerkiksi pornoaddiktiosta, vaikka sen olemassaoloa ei ole toistaiseksi pystytty todistamaan. Yksi hyvä puoli yleistyneessä riippuvuuspuheessa on: addiktoitua voi käytännössä mihin tahansa. Se on askel sen myöntämiseen, että olemme jatkuvasti riippuvaisia lukemattomista asioista. Huono puoli on taas se, että riippuvuus mielletään lähtökohtaisesti negatiiviseksi asiaksi, josta olisi päästävä jonkinlaiseen vapauden tilaan.
Mieleen tulee vanha kansantarina mustalaisen hevosesta, joka päätti opetella olemaan syömättä, ja onnistuessaan kuoli. Paitsi että täydellisen riippumattomuuden tila on mahdoton, en myöskään usko sen olevan toivottava. "Läheisriippuvuudesta" on jankutettu ainakin 1990-luvulta saakka, mutta keskinäisestä riippuvuudesta kokonaan vapautunut yhteiskunta olisi luullakseni hirvittävää sosiaalidarwinistista varpaille tallomista. On hyvä, että kansakunnan jäsenet ja jossakin määrin kansakunnatkin ovat riippuvaisia toisistaan. Se hillitsee edes hieman sotimis- ja hävitysintoa sekä paljasta oman edun tavoittelua. Kenties yksilöllisistä riippuvuuksista on tullut niin polttava kysymys ja ongelma, koska keskinäinen riippuvuudentunne on heikentynyt.
Yksilötasolla täydelliseen riippumattomuuteen pyrkivän neuroottisuus on yleensä moninkertaista pahimpaankin addiktiin verrattuna; vai mitä pitäisi ajatella niistä, jotka keräävät kellariinsa suuret varastot säilykkeitä ja haulikonammuksia tulevan ydin- tms. katastrofin varalle?
Omista riippuvuuksistani olen nauttinut paljon enemmän kuin kärsinyt, ja kärsimyksiinkin olen oppinut suhtautumaan jokseenkin stoalaisesti, ilmaisia aterioita kun ei ole. Olen kokenut niiden avulla sellaisia irrationaalisen hurmion hetkiä, jollaisista järkevällä, riippumattomalla ihmisellä ei ole aavistustakaan. Se, jolla ei ole pakonomaista keräilyviettiä, ei milloinkaan kykene ymmärtämään sitä sykkeen huippulukemiin nostattavaa kiihkoa, jota bibliofiili tuntee löytäessään sattumalta kauan etsimänsä harvinaisen kirjan; uskon, että kyseistä tunnetta voi verrata lähinnä muinaisen ihmisen riemuun, kun hirvi kaatuu hänen keihäänsä osumasta. Lisäksi olen addiktioiden avulla oppinut ymmärtämään rituaalien merkityksen. Tupakoimaton ei koskaan käsitä, mikä rooli aamun ensimmäisellä tai aterian jälkeisellä savukkeella on tupakoitsijan elämänrytmissä ja -piirissä.
Riippuvuudet tarjoavat meille pääsyn nulikkamaisen ja näsäviisaan "kriittisyyden" tuolle puolen. Siksi meidän pitäisi riippua niissä kynsin ja hampain eikä pyrkiä niistä eroon.
Mutta ongelma tulee vastaan, kun riippuvuus on liian hallitseva tai kohdistuu tuhoisaan asiaan, kuten vaikkapa koviin huumeisiin. Toinen hyvä puoli nykyisessä riippuvuuskeskustelussa on se, että on otettu esiin riippuvuuksien kemiallinen ja geneettinen perusta. Jotkut yksinkertaisesti ovat syntyjään alttiimpia riippuvuuksille kuin toiset. Psykologia tuntee addiktiivisen persoonallisuuden käsitteen; henkilökohtaisesti tunnen monia tuon persoonallisuustyypin edustajia. He jäävät helposti alkoholi-, huume- tai lääkekoukkuun, ja jos he innostuvat jostakin vaarattomammasta kuten bodaamisesta, he vievät senkin liiallisuuksiin. Tällaisten ihmistyypin pitäisi selviytyäkseen haeskella mahdollisimman harmittomia ja tiheään vaihtuvia riippuvuuksia; heidän onnekseen koituu usein se, että he myös kyllästyvät riippuvuutta aiheuttavaan toimintaan nopeasti ja etsivät uuden.
Kaipaan kulttuuria, jossa riippuvuuksien kanssa pyritään elämään niiden pakonomaisen välttelyn sijaan. Kenties avaimet ovat kaikenkarvaisten terapeuttien ja elämäntaidon opettajien käsissä. He voisivat kehittää uusia lähestymistapoja ja iskulauseita: "eroon riippuvuudesta!" voisi muuttua muotoon "löydä parempi riippuvuus!" Voisi myös järjestää viikonloppukursseja, joissa osallistujia opastettaisiin juuri heille itselleen sopivien addiktioiden löytämiseen. Kuulostaa kieltämättä koomiselta, mutta jostain on aloitettava.
