Provokaation voi tehdä hyvin tai huonosti. Vaikutukset ovat usein samat: huonokin provokaatio pillastuttaa yleisön tai ainakin osan siitä, ja vaikka kunnia menisi, maine kasvaa ja porvaria harmittaa. Mutta jos provokaattori tavoittelee muutakin kuin julkisuutta, se on todellinen taitolaji.
Oppikirjaesimerkki huonosta mutta medialle täydestä menevästä provokaatiosta on Mannerheimin pilkkaaminen. Jarkko Tontti nousi vuosi sitten otsikoihin sanottuaan Mannerheimia sotarikolliseksi. Perustelunsa hän esitti samaan aikaan ilmestyneessä esseekokoelmassaan Koti, uskonto ja isänmaa:
Nykykielen sanoilla punaisten ja valkoisten toimet olivat sotarikoksia, rikoksia ihmisyyttävvastaan tai silkkaa kansanmurhaa. Jos Mannerheim yhä eläisi, häntä jahdattaisiin sotarikollisena. Samoin tehtäisiin punakaartin johtajille Ali Aaltoselle ja Eero Haapalaiselle. Jääkärit olisivat nykytermein ulkomailta rahoitettu ja ohjattu terroristijärjestö, samoin punakaarti. Haagissa Mannerheim todettaisiin syylliseksi, mutta Suomessa hänestä yritetään saada aikaan pompöösi viihde-elokuva.
(...)
Mannerheimin patsas keskellä Helsinkiä on loukkaus kaikkia maailman sotarikosten
uhreja kohtaan. Se on samanlainen mauttomuuden osoitus kuin jos Belgradiin
pystytettäisiin patsas Ratko Mladicille tai Radovan Karadzicille.
Huonoa provokaatiota alkeellisempaa on vain uudelleen tehty huono provokaatio. Rap-artisti Paleface alias Karri Miettinen toisti tänään julkaistussa haastattelussa Tontin teesit lähes sanasta sanaan ja aiheutti kuulemma kohun. (Mikäpä nykyään ei aiheuttaisi "kohua"?)
Miettisen mieleen ei juolahtanut, että Tontinkin provokaatio (jolle hän tunnusti avoimesti velkansa) oli "so last season". Tuskin ketään suurmiestä on tässä maassa pilkattu ja karnevalisoitu niin paljon kuin Mannerheimia. Takavuosien Uralin perhonen -animaatiokin oli silkkaa jälkilämmitettyä räävittömyyttä. Mikä pahinta, nämä uudet kuvainraastajat eivät edes ole hauskoja niin kuin edeltäjänsä. Sisällissodan jälkeen entisillä punikeilla oli tapana kertoa hupaisaa vitsiä suomen kieltä vielä kunnolla taitamattomasta Mannerheimista, joka pitäessään puhetta Varkauden juuri vallanneelle Lahden suojeluskunnalle sanoi: "Mine kiiten teitti Lahti-pojat kun olitte minun apuna Varkauksissa." Juha Seppälän Suomen historiassa (1998) esittämä kuvaus marskin ja hänen hevosensa intiimistä suhteesta on aidosti hykerryttävä.
Rasittavinta näissä uusissa provokaatioissa on se, että niiden arvostelu on tehty mahdottomaksi. Kun nyt kirjoitan, että Tontin ja Palefacen päänavaukset olivat typeriä, jotkut katsovat sen merkiksi siitä, että kalikka on kalahtanut ja koira älähtänyt. Sitten he voivat ilkamoida siitä että konservatiivia kismittää ja olla entistä vakuuttuneempia harjoittamansa rabulismin välttämättömyydestä.
On toki olemassa ihmisiä, jotka pahoittavat mielensä Mannerheimin haudalla riekkumisesta. Leijonakorua kantavat punaniskat epäilemättä raivostuisivat edellä siteeraamistani proosakatkelmista. Mutta he tuskin lukevat Jarkko Tontin kirjoja tai edes tietävät kuka hän on, joten työ menee hukkaan. (Paleface tekikin Tontille palveluksen tuodessaan hänen sanomansa alemman luokan yleisön kuuluviin.) Kaltaisiani lukeneita ja historiaa tuntevia ihmisiä moiset provokaatiot ärsyttävät vain helppoutensa ja matalamielisyytensä takia.
Tontin ja Miettisen päänavauksista nimittäin huokuu lapsekas, jälkiviisasteleva historiankäsitys. Menneisyys on vieras maa, kirjoitti L.P. Hartley, eikä tätä viisautta näköjään voi liikaa toistaa.
Aina voidaan miettiä, mitä nimitystä Aleksanteri Suuresta, Julius Caesarista, Tsingis-kaanista tai kenestä tahansa menneen ajan sotapäälliköstä nykykielellä käytettäisiin. Mutta se lienee turhaa, koska he eivät eläneet nykymaailmassa. Myös vuosi 1918 oli eri aikaa kuin tämä päivä kansainvälisine sopimuksineen. Silloin käytännössä mikään valtioiden välinen säädös ei rajoittanut käyttäytymistä sisällissodissa. Vuoden 1905 Geneven artiklat koskivat vain valtioiden välisiä sotia, eikä Suomen omassa laissakaan ollut pykäliä sisällissodan kaltaista tilannetta varten. Osapuolia eivät siis hillinneet edes juridiset pidäkkeet – puhumattakaan siitä, että sisällissodilla on muutenkin tapana olla varsin pidäkkeettömiä. Outoa, ettei oikeustieteen tohtori Tontti ymmärrä, että oikeuskäytännöissä ei yleensä tuomita taannehtivasti.
Tuskin kukaan nykysuomalainen ajattelee, että punaisten joukkoteloitukset ja viruttaminen vankileireillä olivat oikein. Mutta suhteellisuudentajuinen historiantuntija huomauttaa, että Mannerheimin henkilökohtaista vastuuta tapahtuneista julmuuksista on vaikea arvioida. Vaikka Mannerheim oli antanut käskyn selustasta tavattujen punaisten ampumisesta, hän yritti myös hillitä kenttäoikeuksien pahimpia ylilyöntejä sodan jälkeen. Lisäksi useimmat vankileireillä kuolleet punaiset menehtyivät ravinnon puutteeseen tilanteessa, jossa maan ruokahuolto oli surkealla tolalla: vapaanakin olevat ihmiset kärsivät nälästä kesällä 1918. Hävinneiden sulkeminen väliaikaisesti leireille oli sikäli perusteltua, että monen keskeisen kehityskulun lopputulos oli edelleen avoin – Suomen itsenäisyyden, Venäjän tilanteen, maailmansodan. Olisiko mikään hallitus rohjennut sellaisessa tilanteessa julistaa armahdusta väestönosalle, joka oli juuri taistellut sitä vastaan vieraan valtion tukemana?
Kaikenkarvaisten historiamoralistien virhe on arvioida menneisyyttä sen tiedon valossa, joka meidän aikamme ihmisillä on. Jokaisessa historiallisessa tilanteessa ratkaisut tehdään sokkona, sillä poliittiset ja sotilaalliset toimijat eivät elä "historiaa" vaan omaa aikaansa. Vielä vastenmielisempää on rivien välistä säteilevä moraalisesti ylemmyydentuntoinen konditionaalisen pidättäytymisen eetos. Menneisyyden miehille sormeaan heristävä kirjoittaja tuntuu uskovan, että hän itse olisi toiminut vastaavassa tilanteessa hillitymmin ja oikeudenmukaisemmin. Historian tuomariksi ryhtymällä hän kiillottaa omaa sädekehäänsä.
Tontin Koti, uskonto ja isänmaa -esseekokoelmasta (teos on muuten oikea tämän ajan ideologisen oikeaoppisuuden magnum opus, ja olenkin käsitellyt sitä laajemmin täällä) löytyy vastaavaa jälkiviisautta paljon enemmänkin. Suomen PEN-klubin puheenjohtaja mm. peräänkuuluttaa ”kriittistä keskustelua” (kukapa ei nykyään "peräänkuuluttaisi kriittistä keskustelua"?) viranomaisten toimivaltuuksista, ja nostaa varoittavan esimerkin historiasta:
Loppujen lopuksi on kulunut vain muutama vuosikymmen siitä, kun Suomessakin Etsivä keskuspoliisi ja sen seuraaja Valtiollinen poliisi 1930-luvulla avoimesti vainosi ihmisiä poliittisten kantojensa perusteella. Vielä vähemmän on aikaa siitä, kun Punainen Valpo 1940-luvun lopulla jahtasi poliittisin perustein oikeistolaisiksi luokittelemiaan ihmisiä.
Tontti rinnastaa EK:n ja Valpon toiminnan nykyisiin vaatimuksiin viranomaisten toimintavaltuuksien lisäämisestä vaikkapa terrorismin uhan takia. Kahden hyvin erilaisen historiallisen tilanteen suora rinnastaminen ei ole hänelle ongelma, koska molemmat edustavat hänen mielestään jonkinlaista totalitaarista tendenssiä. Näkemys ei ole mitenkään poikkeava: vasemmisto on jo kauan pitänyt 1930-luvun Suomea poliisivaltiona kommunistijahteineen ja Lapuanliikkeineen, oikeisto taas on ajatellut samoin 1940-luvun lopusta, jolloin Valpo luovutti Suomen kansalaisia laittomasti Neuvostoliittoon.
Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen vuonna 1919 toimintansa aloittanut Etsivä keskuspoliisi toimi monesti vastoin nykyisiä käsityksiä oikeusvaltiosta ja valtiollisen poliisin roolista, eikä sen toiminta aina sopinut silloistenkaan laillisuuskäsitysten raameihin. Se ei osallistunut EK:n uudistamista vaatineen sisäasiainministeri Heikki Ritavuoren murhan tutkimuksiin 20-luvulla, vaikka tutkinta olisi kuulunut sen lakisääteisiin tehtäviin. Samaten EK:n johto koostui suurelta osin entisistä jääkäreistä ja aktivisteista, joista moni osallistui sittemmin Lapuanliikkeen toimintaan, vaikka itse organisaatio pysyttelikin erossa radikaalioikeistosta. On selvää, ettei Etsivän keskuspoliisin kaltainen organisaatio mitenkään sopisi nykyisenkaltaiseen demokratiaan.
Mutta millaisissa oloissa EK joutui 1920- ja 30-luvuilla toimimaan? Juuri itsenäistyneessä maassa oli käyty verinen sisällissota, joka olisi toisin päättyessään johtanut Suomen palaamiseen entisen isäntämaan yhteyteen. Venäjä oli muuttunut vallankumouksensa jälkeen raa'aksi puoluediktatuuriksi, joka 1920-luvun alusta lähtien passitti kaikki poliittiset vastustajansa arktisille pakkotyöleireille. Suomen Kommunistinen Puolue oli perustettu sen maaperällä elokuussa 1918, ja sen toiminta tähtäsi samanlaisen yhteiskuntajärjestelmän perustamiseen Suomessa. SKP:tä ei vallitsevissa oloissa nähty yhtenä poliittisena puolueena muiden joukossa, vaan vihamielisen naapurivaltion viidentenä kolonnana, joka pyrki kaatamaan laillisen yhteiskuntajärjestyksen. Ei tunnu kovin ihmeelliseltä, että kommunistipuolue julistettiin laittomaksi ja sen jäseniä vangittiin.
Itse asiassa 1920- ja 30-lukujen Suomi pysyi Euroopan mittakaavassa yllättävän avoimena ja demokraattisena yhteiskuntana. Liberaali demokratia kun ei niihin aikoihin ollut länsimaissa mikään itseisarvo, vaan moni älymystön edustaja piti sitä pelkkänä epäonnistuneena kokeiluna ja monessa Euroopan vanhassa ja uudessa valtiossa syntyi eriasteisia diktatuureja. Jarno Pennasen ja hänen kirjojensa tapaus 1930-luvun alkupuolelta paljastaa, että silloinen Suomi oli kuin olikin oikeusvaltio. Pennanen oli palannut Neuvostoliittoon suuntautuneelta matkaltaan mukanaan matkalaukullinen siellä painettua marxilaista kirjallisuutta. Helsingin rautatieasemalla häntä odottivat EK:n etsivät, jotka takavarikoivat kirjat. Pennanen voitti asiasta nostamansa oikeusjutun, ja samaiset etsivät joutuivat henkilökohtaisesti palauttamaan kirjat hänelle. Vertailun vuoksi voi miettiä, mitä Pennaselle olisi tapahtunut, jos hän olisi jäänyt kiinni rajan toisella puolella mukanaan neuvostovastaiseksi luokiteltua kirjallisuutta.
Tontin myös mainitsemat Punaisen Valpon henkilöluovutukset Neuvostoliittoon olivat kaikin puolin laittomia ja sellaisina häpeätahra maan historiassa. Mutta kysyä sopii, oliko sodan hävinneellä ja Hotelli Tornin valvontakomission silmällä pitämällä Suomella muuta vaihtoehtoa kuin toteuttaa Neuvostoliiton kyseenalaisetkin vaatimukset? Vielä pahemmin kätensä likasi samaan aikaan niinkin liberaali demokratia kuin Iso-Britannia, joka ilman Neuvostoliiton sotilaallista uhkaakin luovutti NL:n viranomaisille entisiä valkoemigrantteja.
Nämä esimerkit riittänevät kertomaan, ettei jotain nykyhetken kiistakysymystä koskevan mielipiteen perustelu menneisyydellä ole mitenkään yksinkertainen juttu.
Palaan vielä lyhyesti Mannerheimiin ja provokaatioihin. Haluan antaa Tontin ja Paleface-Miettisen seuraajille pienen neuvon. Kun seuraavan kerran haluatte herjata Mannerheimia, tehkää se älykkäästi. Nostakaa esiin vaikkapa se, että Jartsev-neuvotteluiden aikaan hän kannatti myöntymistä Neuvostoliiton aluevaatimuksiin. Sitten voitte vaikka irvistellä meille patriooteille, että ihannoitu marsalkka halusi ohjata Suomen Baltian maiden tielle. Jos haluaa ärsyttää, pitää olla mielikuvitusta ja tietoa.
