Kirjoittaessani tätä kansainvälinen naistenpäivä lähestyy loppuaan. Kun päivää alettiin viettää sata vuotta sitten, länsimaiset naiset taistelivat vielä äänioikeuden ja lukuisten muiden nykyään itsestäänselvyyksinä pidettyjen asioiden puolesta. Itsestäänselvyyksiä ne siinä mielessä ovatkin, että mikään maamme poliittinen ryhmittymä ei ole vaatinut äänioikeuden poistamista naisilta tai heidän palauttamistaan hellan ja nyrkin väliin - vaikka feministit jatkuvasti pelottelevatkin naisia tällaisilla uhkakuvilla.
Länsimaisilla feministeillä onkin nykyään hankalaa keksiä konkreettisia vaatimuksia naisten aseman parantamiseksi. Jopa maamme virallinen radikaalifeministi Atlas Saarikoski tyytyy pelkkään epämääräiseen "kapinahengen" vaatimukseen. Naisasialiike on pyrkinyt viime aikoina puuttumaan mm. sellaisiin verisiin vääryyksiin kuin nimilaki, jonka mukaan nainen ei saa ottaa miehen etunimeä tai päinvastoin.
Feministejä ei luultavasti ottaisi kukaan vakavasti, ellei heillä olisi hihassaan erästä merkittävää korttia: seksuaalista väkivaltaa.
Viime vuoden näkyvin naisasiailmiö oli niin sanottu lutkamarssiliike. Se sai alkunsa Kanadassa erään poliisin sanottua raiskauksista puhuessaan, ettei naisen kannattaisi "pukeutua kuin lutka". Tästä suivaantuneet naisaktivistit alkoivat järjestää "uhrin syyllistämisen" vastaisia joukkomielenosoituksia, joissa osanottajat pukeutuivat paljastaviin vaatteisiin. Viime elokuussa järjestettiin Helsingissä, Turussa ja Tampereella Suomen ensimmäiset lutkamarssit.
Lutkamarssiliikkeessä todellisuus jäljitteli fiktiota. Michel Houellebecqin esikoisromaanissa Halujen taistelukenttä (1994) on kohtaus, jossa päähenkilö sammuu juhlissa sohvalle kuunnellessaan kahden nuoren naisen keskustelua naisten oikeudesta pukeutua miten haluaa. Nukkuessaan hän näkee unen, jossa naiset kävelevät käsikynkkää hänen työpaikkansa käytävillä, sätkyttelevät sääriään ja laulavat:
Vaikka pylly paljaana kulkisin
maailman kaikkien miesten nähden,
ja karvaiset sääreni näyttäisin,
sen tekisin vain itseni tähden.
Houellebecqin pilaruno olisi sopinut oivallisesti hoilattavaksi lutkamarsseillakin.
Itselleni lutkamarssien perimmäinen tarkoitus on jäänyt hämäräksi. Jos tarkoitus on vaatia oikeutta pukeutua ja meikata mauttomasti, sellainenhan kaikilla jo on. Vain sukuelinten paljastamisen laki kieltää. Vapaassa yhteiskunnassa kansalaisella on oikeus jopa itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Marssijat alun perin suututtanut kanadalainen poliisi oli tuskin tätä oikeutta viemässä, kunhan korosti että tietyn tyyppisellä käytöksellä ja esiintymisellä voi olla tietyn tyyppisiä seurauksia - kaikki yksilöt kun eivät valitettavasti kunnioita toisten fyysistä koskemattomuutta vaikka laki sen takaisi.
Toisaalta en tiedä, kuinka paljon naisen provokatiivinen pukeutuminen käytännössä vetää raiskaajia puoleensa. Luulen, että suurimmassa vaarassa ovat - pukeutumisesta riippumatta - sellaiset yleensä nuoret naiset, jotka juovat itsensä tukkihumalaan ja kiehnäävät yökerhossa lukuisten miesten kyljessä kunnes lopulta päätyvät puolitiedottomassa tilassa jonkun tuiki tuntemattoman uroksen asunnolle. Heidänkin käyttäytymistään ovat poliisiviranomaiset välillä arvostelleet. Ennustankin, että seuraava feministinen marssi järjestetään heidän puolestaan, vaikken uskallakaan kuvitella miltä tempaus näyttäisi tai millä nimellä sitä kutsuttaisiin.
Kaikki naisten käyttäytymiseen kohdistuva kritiikki leimataan nykyään uhrin syyllistämiseksi. Uhrin syyllistämisenä ei kuitenkaan pidetä esimerkiksi sitä, että miehiä varoitellaan lompakon säilyttämisestä takataskussa. On totta, että rikoksen uhrin toiminta ei muuta tapahtunutta juridisesti tai moraalisesti, eikä kukaan kai sellaista väitäkään. Lompakkoa takataskussa säilyttävä mies tai tolkuttomassa juopumustilassa tuntemattoman miehen matkaan lähtevä nainen on syyllistynyt pelkästään typeryyteen, kun varas tai raiskaaja on syyllistynyt rikokseen. Mutta tämä tosiasia ei tee uhrin käytöstä yhtään järkevämmäksi.
Joskus 2000-luvun alussa silloiseen asuntooni murtauduttiin. Omaisuutta ei lopulta kadonnut paljoakaan, mutta itse murron kohteeksi joutuminen oli äärimmäisen epämiellyttävää. En tietenkään väitä, että tietäisin sen perusteella, miltä seksuaalirikoksen uhrista tuntuu. Mutta jotain yhteistä kokemuksessa oli: yksityisalueelleni oli tunkeuduttu väkivalloin, ja tapauksesta jäi epämiellyttävä ja turvaton olo päiväkausiksi.
En kuitenkaan pitänyt uhrin syyllistämisenä sitä, että tapausta tutkimaan saapunut poliisi neuvoi minua pitämään vastedes ulko-ovea takalukossa - takalukitsemattoman oven saa nimittäin käden käänteessä avattua vaikkapa taskuveitsellä. Ikävässä tilanteessa järkevä neuvo vastaisuuden varalle oli vähintä mitä poliisi saattoi antaa, ja siitä lähtien olenkin aina kotoa lähtiessäni katsonut, että ovi on varmasti asianmukaisesti lukittu.
Viisaat neuvot eivät kuitenkaan kelpaa naisasianaisille. Muistan pari vuotta sitten ilmestyneen HS:n kolumnin, jossa Katja Martelius tai joku muu lehden päivystävä feministi vaati, että yhteiskunnan pitäisi tehdä jotain kadulla liikkuvien naisten turvattomuudelle. Kirjoitus sai minut miettimään, mikä tämä avuksi huudettu yhteiskunta oikeastaan on ja miten sen voisi "tehdä jotain".
Yhteiskunnan ainoat keinot lisätä yksin liikkuvien naisten turvallisuutta ovat seksuaalirikoksista langetettujen tuomioiden koventaminen ja poliisin määrärahojen lisääminen. Myös maahanmuuttajien suuri osuus raiskaustilastoissa tunnetaan, joten olisi epäilemättä syytä valikoida maahan pyrkivät tarkemmin ja helpottaa seksuaalirikoksiin syyllistyneiden karkotusta. En kuitenkaan usko, että tällaiset keinot kelpaisivat arvoliberaaleille naisasia-aktiiveille. Ankarampi rikoslaki ja valvonnan lisääminen olisivat tuomittavaa autoritaarisuutta, rikoksia kun on humaanimpaa vähentää valistuksen avulla. Maahanmuuttajien seulominen olisi taas - yllätys, yllätys - rasismia.
Paremmat keinot ovat kuitenkin vähissä. En usko, että mikään valistus tehoaa mieheen, joka vakaasti haluaa raiskata. Ei häneen välttämättä tehoa vankilakaan, mutta esimerkiksi kymmenen vuoden ehdotonta tuomiota istuva raiskaaja ei raiskaa ainuttakaan naista kymmeneen vuoteen.
Niinpä koko lutkamarssiliike on tuomittu jäämään pelkäksi banaaliksi "minulla on oikeus" -mielenilmaukseksi, jollaisia sivilisaatiomme tämä kehitysvaihe tuottaa loputtomiin. Ja täydet oikeudethan länsimaisella naisella on, ainakin jos asetetaan vertailukohdaksi tuore uutinen Afganistanin presidentti Hamid Karzain antamasta lausunnosta. Karzai - ja pidettäköön mielessä, että kyseessä on nimenomaan länsimielinen, liberaalina pidetty muslimimaan hallitsija - näytti vihreää valoa arvovaltaisen uskonoppineiden neuvoston lausumalle, jossa naiset määritellään alempiarvoisiksi ja vaaditaan mm. sukupuolten täydellistä erottelua kouluissa ja työpaikoilla.
Täkäläinen nainen on todellakin vapaa olento, ja jotkut pitävät vapautensa manifestaationa minihameita, verkkosukkia ja lutkana esiintymistä. Itse pidän moisia rappiona, tapainturmeluksena ja huonona makuna. Sellaiseenkin meillä on toki oikeus, mutten silti aio pidättäytyä asioiden kutsumisesta niiden oikeilla nimillä.
