Philip Rothin romaani Portnoyn tauti (1967) sisältää modernin kirjallisuuden tunnetuimmat masturbaatiokuvaukset. Useimmille tämänkin blogin lukijoille lienee tuttu se kirjan kohtaus, jossa puberteetti-ikäinen juutalaispoika Alexander Portnoy ostaa raa'an maksanpalan itsetyydytyksen apuvälineeksi matkalla bar mitzvah -oppitunnille. Suomessa aihetta laajimmin käsitellyt on Kalervo Palsa, joka kehui saaneensa jännetupin tulehduksen rakkaasta harrastuksestaan.
Tarkoitukseni ei nyt ole kirjoittaa Rothista tai Palsasta, vaan alan varhaisemmista klassikoista.
Lueskelin taannoin uudelleen yhtä vanhoista suosikeistani, August Strindbergin omaelämäkerrallista teosta Palkkapiian poika (1886-1909). Kirja sisältää yhden länsimaisen kirjallisuuden varhaisimmista masturbaatioon liittyvistä kuvauksista. Tarinan päähenkilö Johan saa veljeltään onanian vaaroista varoittavan kirjasen ja tuntee suurta ahdistusta sitä lukiessaan:
Hän oli siis tuomittu kuolemaan tai tulemaan mielisairaaksi kaksikymmentäviisivuotiaana. Hänen selkärankansa ja aivonsa valuisivat ulos, hänen kasvonsa tulisivat olemaan kuin kuolleen kallo, hänen hiuksensa putoamaan, hänen kätensä vapisemaan - se oli kammottavaa. Entä parannuskeino? Jeesus! Mutta Jeesus ei voinut parantaa ruumista, sielun ainoastaan. Ruumis oli tuomittu kuolemaan - kahdenkymmenen viiden vuoden iässä - ei siis ollut enää muuta tehtävää kuin pelastaa sielu iankaikkisesta kadotuksesta.
Tällaiset pelottelut olivat selvästikin tuttuja myös Portnoyn taudin kirjoittajalle. Romaanin päähenkilö pelkää hankkineensa itselleen syövän harrastuksellaan, kun huomaa peniksessään pienen tumman täplän (joka myöhemmin osoittautuu syntymämerkiksi). Kyseessä on yksi 1900-luvun ensimmäisen puoliskon yleisimmistä nuorten miesten syyllisyydentunnon aiheista. Itsetyydytyksen todisteltiin aiheuttavan mm. känsiä käsiin, iho-ongelmia, selkäytimen mätänemistä, kaatumatautia, näön ja muistin heikkenemistä. Varoittelijoihin kuului Suomessa mm. Arvo Ylppö, joka kehotti hankkimaan itsetyydytystä harrastavalle lapselle selän puolelta napitetut yöhaalarit.
Strindbergin mainitsemalla kirjasella oli merkittävä rooli masturbaatioon kohdistuvassa valistuskampanjassa. Kyseessä oli saksalaisen lääketieteeseen perehtyneen papin C. S. Kapffin teos Nuorison ystäwän waroitus nuorukaisten waarallisemmasta wihollisesta eli itsesaastutuksesta, kuin myös sen seurauksista, parantamisesta ja estämisestä, selitetty esimerkeillä jokapäiwäisestä elämästä (1842). Pitkäniminen teos käsitteli onanismia siveellisenä ja lääketieteellisenä ongelmana ja selitti, että siitä aiheutuivat mm. "hermoston perinpohjainen hervokkuus, polttava kusi ja selkäytimen kalvaminen."
Strindberg hyökkäsi Palkkapiian pojassa raivokkaasti Kapffin teosta vastaan. Hän sanoi sitä perin juurin vahingolliseksi ja siveettömäksi ja suositteli sen kieltämistä ja polttamista. Hän suositteli lukijoille valistuneempaa teosta Palle-sedän neuvoja nuorille syntisille, joka tähdensi että tuon pahan tavan vaaroja oli suuresti liioiteltu.
Suomen kirjallisuudessa Kapffin kirjalle löytyi yksi merkittävä puolustaja, tolstoilainen radikaali Arvid Järnefelt. Tunnustuksellisessa teoksessaan Heräämiseni (1894) Järnefelt kertoi, että Nuorison ystäwällä oli ollut tärkeä rooli hänen moraalisessa havahtumisessaan. Jonkinlaista kohua aiheutti se, että kirjailija kertoi silloisilla standardeilla avoimesti ja suoraviivaisesti omasta onanismistaan:
Jo aikaisesta nuoruudesta pitäen minua vaivasi eräs pahe, joka ei ole painanut leimaansa ainoastaan nuoruuteeni vaan sittemminkin ja jo muodostuneena on ollut sisäisen elämäni pääkysymyksenä, ajatusteni ja surujeni keskuksena.
Järnefeltin pohdinnat eivät aivan sovi yleisiin käsityksiin seksuaalisen vapautumisen aatehistoriasta. Tolstoilainen kirjailija, pasifisti ja varhainen sosialisti, eräänlainen oman aikansa partaradikaali varoittelee vakavin äänenpainoin itsesaastutuksen vaaroista ja pitää sitä polttavana siveellis-terveydellisenä ongelmana. Tällaiset käsitykset olivat tuon ajan valtavirtaa. Järnefeltin radikalismi näkyi lähinnä siinä, että hän ehdotti esiaviollisen seksin sallimista jotta ihmiset eivät niin helposti lankeaisi onanian syntiin.
Modernin suuren kertomuksen mukaan ahdasmieliset uskonnolliset auktoriteetit pitivät ihmisiä otteessaan ja ennakkoluuloisuuttaan syyllistivät heitä kaikesta lisääntymiseen tähtäämättömästä sukupuolielämästä, kunnes vapaus koitti järjen ja tieteen voittokulun myötä. Tässä emansipaatiokehityksessä myös masturbaatio todettiin harmittomaksi ja jopa terveelliseksi. Varsin toisenlaisen kuvan antaa Teemu Keskisarjan historiateos Kyynelten kallio - Kertomuksia seksistä ja väkivallasta (2011).
Keskisarja kirjoittaa, että keskiajan katolinen kirkko ja 1600-luvun Mooseksen lakiin nojaavat kurikampanjoitsijat eivät juurikaan piitanneet itsetyydytyksestä, vaikka se virallisesti synniksi luokiteltiinkin. (Tarkalleen ottaenhan Raamatun tarina Onanista ei kuvaa itsetyydytystä vaan keskeytettyä yhdyntää - välinpitämättömyyden syynä saattoi olla se, ettei asiaan juuri kiinnitetty huomiota pyhässä kirjassakaan.) Calvin ja Luther korostivat joissakin kirjoituksissaan onanismin tuomittavuutta, mutta sanoma ei tavoittanut suurta yleisöä.
Käänne tapahtui vasta 1700-luvulla, jonka tunnemme valistuksen ja järjen vuosisatana. Silloin alettiin kiinnittää huomiota asian lääketieteelliseen puoleen, ja ensimmäiset spekulaatiot itsesaastutuksen terveyshaitoista ilmestyivät. Aiemmin asiaa oli pidetty pelkkänä syntinä ja suhteellisen vähäpätöisenä sellaisena. Sveitsiläinen lääkäri Samuel-Auguste Tissot selitti teoksessaan L'Onanisme (1760), että siemenneste oli kuin öljyä, jonka haaskaamisesta keho rappeutui. Teoria pohjautui siis ajatukseen ruumiinnesteiden tasapainosta.
Tissot'n teos käynnisti ympäri Eurooppaa valistuskampanjan, jota tukivat myös ajan radikaalit filosofit Voltaire ja Rousseau. Huolensa ilmaisi myös Immanuel Kant. 1800-luvun alkuun mennessä kampanja oli tuottanut toivotun tuloksen ja masturbaation sairausleima oli vakiintunut länsimaissa. Esivaltakin oli tehnyt johtopäätöksensä ja säätänyt uuden paheen vastaisia lakeja.
Suunnanmuutoksen taustalla oli Keskisarjan mukaan käsitys, että itsesaastutus uhkasi valistuksen ja hyödyn aikakaudella väestönkasvua. Väestökehitys oli monissa maissa miinusmerkkistä varsinkin katovuosina ja sotien ja epidemioiden aikana. Ajan niukoissa oloissa pärjäsi ainakin tietyissä ikävaiheissa paremmin lapsettomana tai vähälapsisena. Valistusmiesten ja esivallan huolena oli, että kansa ennemmin runkkasi kuin jatkoi sukua.
1700-luvun lopulla valtion masinoimat ryhtiliikkeet eivät resurssien puutteen takia liiemmin menestyneet, mutta kontrolli tiukentui seuraavalla vuosisadalla. Mielisairaanhoidon kehittyessä psykiatrit tutkivat onanismin ja mielisairauksien yhteyttä. Tähän kehityskulkuun kuuluu Aleksis Kivestä Lapinlahdessa tehty kuuluisa diagnoosi, josta Keskisarja kirjoittaa:
Kivi-tutkijoiden ensimmäinen polvi pyyhki paperista yli ja seuraava retusoi esiin sanat "varit stark onanist". (...) On vaikea sanoa, missä määrin onania tai siitä podettu syyllisyys vaikutti Kiven kohtaloon - luultavimmin kyse oli vain sivujuonteesta verrattuna loukattuun kirjailijankunniaan ja toivottoman köyhyyden kaltaisiin syihin. Onania-diagnoosin salaaminen oli tutkijoilta pakkoratkaisu 1900-luvun alussa, jolloin se olisi tahrannut kansalliskirjailijan suorastaan pilalle. Sittemmin asia ei ole Kiven ihailijoita häirinnyt, pikemminkin päin vastoin, kun hänen hahmonsa on sen kautta jalostunut entistäkin traagisemmaksi ja myötäelettävämmäksi.
Katkelma tiivistää jotakin modernin elämän luonteesta. G. K. Chesterton kuvasi modernia maailmaa häiriintyneeksi heiluriliikkeeksi ääriasennosta toiseen, ja kuvaus pätee masturbaatioonkin. Aluksi sitä pidettiin kirouksena ja sairautena, nykyään sen katsotaan olevan niin tervehenkistä, kaunista ja jopa sankarillista, että sitä jopa patistetaan harrastamaan (sille on kaiken kukkuraksi keksitty kaamea uudissana "sooloseksi"). Ehkä tervein asenne oli kuitenkin paljon parjatuilla keskiajan uskonnollisilla auktoriteeteilla, jotka yksinkertaisesti antoivat asian olla.
