Mottoni

En luota yhteenkään ajatukseen, joka ei aikalaisteni näkökulmasta vaikuta vanhentuneelta ja irvokkaalta.

- Nicolás Gómez Dávila (1913-1994)

Sarastus!

Viime lauantaina aloitti ilmestymisensä verkkolehti Sarastus, jonka olen perustanut seitsemän muun henkilön kanssa. Lyhyesti sanottuna kyseessä on näkökulmaltaan traditionalistinen / kansallismielis-konservatiivinen julkaisu, jonka aihealueita ovat kulttuuri, historia, politiikka, uskonto, tiede, luonto - melkeinpä kaikki maan ja taivaan välillä. Päivänpoliittinen kommentointi on lehdessä korkeintaan sivujuonne, keskitymme pikemminkin "suuriin linjoihin".

Alkuperäisenä ideana oli yhdistää joukko samanhenkisiä kirjoittajia saman katon alle, ja tuloksena onkin julkaisu, joka on Suomessa ainoa laatuaan. (Jos tämä kuulostaa itsekehulta, sallittakoon se alkuinnostuksen tuotteena.) Kyse ei ole samanmielisten kerhosta: tietämysalueiden ja kiinnostuksen kohteiden lisäksi kirjoittajien näkemykset vaihtelevat paljonkin talouden, uskonnon ja estetiikan kaltaisilla erillisillä alueilla. Mihinkään poliittiseen puolueeseen tai järjestöön Sarastus ei ole sitoutunut, vaikka meitä epäilemättä vielä väitetäänkin ties kenen äänitorveksi tai jonkin demokratiaa ja yhteiskuntarauhaa uhkaavan salaliiton osaseksi.

Oma blogini ei vaikene, vaikka Sarastukseen kirjoittaminen luultavasti jonkin verran vähentää sen päivitystiheyttä. Verkkokirjoittamiseni jakaantuu siten, että Sarastukseen kirjoitan valmiita artikkeleita, tänne luonnosmaisempia tekstejä.

Linkkaan tähän vielä Jarkko Pesosen lehdelle tekemän tyylikkään mainosvideon. Pitemmittä puheitta toivotan kaikille kiinnostuneille avartavia lukuhetkiä Sarastuksen parissa.

Orwellia ikävä

BBC:n pääjohtaja tyrmäsi hiljattain ajatuksen George Orwellin patsaan pystyttämisestä yleisradioyhtiön toimistorakennuksen edustalle. Orwell oli hänen mielestään "liian vasemmistolainen" muistomerkin aiheeksi. Pääjohtajan kanta on herättänyt kummastusta, eikä aiheetta. Aivan kuin Suomen yleisradion toimitusjohtaja väittäisi Väinö Tannerin tai jonkun merkittävän asevelisosialistin olevan liian vasemmistolainen patsaaksi.

Orwell nimittäin muistetaan erityisesti kommunismia arvostelevista teoksistaan. Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat stalinismin vastaisia allegorioita, dokumentaarinen romaani Katalonia, Katalonia! on todistajanlausunto kommunistien suorittamista verisistä puhdistuksista omissa riveissään Espanjan sisällissodassa. Näiden kirjojen vuoksi Orwellista tuli persona non grata oman aikansa vasemmistoradikaalien keskuudessa. Siitä huolimatta hän oli kuin olikin vasemmistolainen, omien sanojensa mukaan näkemyksiltään lähellä kiltasosialismia, ja säilytti poliittiset vakaumuksensa kuolemaansa saakka. Niinpä sekin on hieman nurinkurista, että hänet on myöhemmin ominut talousliberaali oikeisto.

Orwell on poliittisesti moniselitteinen, eikä hänen vasemmistolaisuutensa estänyt häntä omaksumasta tiettyjä kantoja, joita voi pitää konservatiivisina. Vuonna 1984 puolustaa yksilön autonomiaa järjestelmässä, jossa valtio utooppisten päämäärien nimissä hävittää kaiken yksityisyyden. Hän maalaa painajaisnäyn, jossa järjestelmä hajottaa perheet omimalla lastenkasvatuksen itselleen ja kääntämällä lapset vanhempiaan vastaan. Mutta kiinnostavimmin tämänkaltaiset juonteet näkyvät hänen asiaproosassaan, joka sivumennen sanoen on minusta Orwellin tuotannon paras osa. Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat romaaneina köykäisiä, ja jälkimmäisen dystopia tuntuu nykyään vanhentuneelta verrattuna Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan, kuten tämä hirtehishumoristinen kuvasarja osoittaa. Esseet ja muu asiaproosa ovat älyllisesti haastavinta Orwellia ja myös taiteellisesti täysipainoisinta, vaikka lähestyvät poliittisia aiheita suoraan eivätkä allegorian avulla.

Voisi kuvitella, että nykyisen Britannian establishmentia häiritsisi enemmän Orwellin avoin patriotismi kuin hänen vasemmistolaisuutensa. Hän käsitteli isänmaallisia tunteitaan erityisen tarkkanäköisesti toisen maailmansodan aikana ja omaksui maahansa hyvin toisenlaisen asenteen kuin useimmat aatetoverinsa. Toistaiseksi suomentamaton essee "England Your England", jonka hän kirjoitti vuonna 1941 saksalaisten ilmahyökkäyksen aikana, on paitsi hieno kansallisen identiteetin pohdinta, myös hyökkäys ajan vasemmistolaisen älymystön kansallista itseinhoa vastaan:

Asenteiltaan englantilainen älymystö on joka tapauksessa eurooppalaistunut. He ottavat ruokareseptinsä Pariisista ja mielipiteensä Moskovasta. Maan yleisen patriotismin keskellä he muodostavat eräänlaisen toisinajattelun saaren. Englanti on kenties ainoa suuri maa, jonka intellektuellit häpeävät omaa kansallisuuttaan. Vasemmistopiireissä on aina tunnettu, että on jotenkin häpeällistä olla englantilainen ja koettu velvollisuudeksi hihitellä kaikille englantilaisille instituutioille raveista talivanukkaisiin. On outo mutta kiistämätön tosiasia, että miltei kuka tahansa englantilainen intellektuelli häpeäisi enemmän seisoa asennossa "God save the Kingin" aikana kuin varastaa kolehtihaavista. Kaikkien epävakaiden vuosien ajan monet Englannin vasemmistolaiset murensivat moraalia yrittämällä levittää maailmankatsomusta, joka oli joskus murskaavan pasifistinen, joskus raivokkaan venäläismyönteinen ja aina brittiläisvastainen. On kyseenalaista paljonko tällä oli vaikutusta, mutta varmasti jonkin verran. Jos Englannin kansan moraali todella heikkeni useiden vuosien ajan, niin että fasistiset maat totesivat että se oli "rappeutunut" ja että oli turvallista ryhtyä sotaan, vasemmiston älyllinen sabotaasi on siihen osasyyllinen.

Samassa esseessä Orwell kirjoittaa, että "kansakuntaa yhdistävät näkymättömät siteet", ja että sodan vastustajat saivat levittää pamflettejaan rauhassa pääasiassa siksi, ettei niillä ollut mitään vaikutusta. Hän siis de facto sanoo, että kansallinen identiteetti on kriisin tullessa vahvempi kuin luokkaidentiteetti - oikeaoppisen vasemmiston piirissä tällainen mielipide oli ja on täysin kerettiläinen.

Toinen valaiseva sodanaikainen kirjoitus on Orwellin vuonna 1940 ilmestynyt arvostelu Mein Kampfin englanninnoksesta. Siinä hän toteaa, että vaikka Hitlerin teos on muodoltaan kankea ja sisällöltään primitiivinen, siinä on tehty tärkeä oivallus johon "edistysmieliset" eivät ole kyenneet. Hitler on ymmärtänyt hedonistisen elämänasenteen valheellisuuden:

Sitten viime sodan lähes kaikki länsimainen ajattelu, ainakin kaikki "edistyksellinen" ajattelu, on hiljaisesti olettanut, että ihmiset eivät halua mitään muuta kuin mukavuutta, turvallisuutta ja tuskan puuttumista. Sellaisessa elämänkatsomuksessa ei ole tilaa esimerkiksi patriotismille tai sotilashyveille. Sosialisti, joka huomaa lastensa leikkivän tinasotilailla on yleensä järkyttynyt, mutta hän ei koskaan kykene keksimään korviketta tinasotilaille - tinapasifistit eivät jostain syystä käy. Koska tuntee sen omassa ilottomassa mielessään poikkeuksellisen väkevästi, Hitler tietää että ihmiset eivät halua vain mukavuutta, turvallisuutta, lyhyitä työpäiviä, hygieniaa, ehkäisyvälineitä ja tervettä järkeä. He haluavat myös, ainakin ajoittain, kamppailua ja uhrautumista, puhumattakaan rummuista, lipuista ja paraateista. Olivatpa niiden talousteoriat millaisia tahansa, fascismi ja natsismi ovat psykologisesti paljon lujempia kuin mikään hedonistinen käsitys elämästä. Sama todennäköisesti pätee Stalinin militarisoituun versioon sosialismista. Kaikki kolme suurta diktaattoria ovat lujittaneet valtaansa langettamalla sietämättömiä taakkoja kansojensa harteille. Siinä missä sosialismi ja hieman vastahakoisemmin jopa kapitalismi ovat sanoneet ihmisille "Tarjoan teille hauskanpitoa", Hitler on sanonut heille "Tarjoan teille taistelua, vaaraa ja kuolemaa", ja kokonainen kansakunta on heittäytynyt hänen jalkojensa juureen. Kenties saksalaiset kyllästyvät siihen myöhemmin ja muuttavat mielensä, niin kuin viime sodan lopulla. Muutaman teurastuksen ja nälän vuoden jälkeen "suurin mahdollinen onni suurimmalle mahdolliselle joukolle" on hyvä iskulause, mutta tällä hetkellä "parempi kauhea loppu kuin loputon kauhu" voittaa. Nyt kun taistelemme sen keksinyttä miestä vastaan, meidän ei pidä aliarvioida sen emotionaalista vetovoimaa.

Myöhemmin on voitu todeta, kuinka oikeassa Orwell oli. Britanniaa ei luotsannut sodan läpi kukaan järkeen vetoava vasemmistohumanisti vaan Churchill, joka lupasi kansalleen verta, hikeä ja kyyneleitä. Omasta mielestäni juuri edellisten katkelmien kaltaiset havainnot tekevät Orwellista ajankohtaisen elleivät peräti ajattoman (se, että Vuonna 1984 -romaanin "uuskieli" muistuttaa tämän päivän poliittisesti korrektia kielenkäyttöä, ei ole läheskään yhtä olennaista). Orwell ymmärsi ihmisluonnosta sen, mitä vasemmistolaiset ja liberaalit eivät ymmärtäneet hänen aikanaan eivätkä ymmärrä vieläkään. Että "maailmaa aidosti muuttava energia on lähtöisin tunteista - rotuylpeydestä, johtajanpalvonnasta, uskonnollisista vakaumuksista, sodan ihannoinnista". Tyypillinen edistysmielinen kuvittelee, että ihmistä ajaa järki, nautinnonhalu tai materiaalisen hyvinvoinnin tavoittelu, ja siksi hän on niin avuton sellaisten aikamme ilmiöiden kuten oikeistopopulismin nousun ja hyvinvointivaltion murenemisen edessä.

Vasemmisto on tänä päivänä yhä rappeutuneempaa. Se ei enää kykene vetoamaan perinteiseen kannattajakuntaansa eli työväestöön, ja pyrkii haalimaan uutta kannatuspohjaa nuorisosta, taiteilijoista, seksuaalivähemmistöistä, maahanmuuttajista, syrjäytyneistä ja kaikenkarvaisesta "vaihtoehtoväestä". Saavutettuaan ne edut, joista se Orwellin aikaan vasta taisteli, vasemmisto on lakannut puolustamasta työtä pääomaa vastaan ja muuttunut perustuloa vaativaksi ja piratismia puolustavaksi vapaamatkustajien puolueeksi. Tähän sisältyy sama kohtalokas tietämättömyys ihmisluonnosta. Yhä laajempia sosiaalietuuksia vaativa vasemmisto ei ymmärrä, ettei työtä tekevä kansanosa yksinkertaisesti pidä reiluna, että heidän on rahoitettava vapaamatkustajien elämää, vaikka siitä koituvat kustannukset eivät olisikaan mahdottomia. Lisäksi toimiva hyvinvointiyhteiskunta sosiaalisine turvaverkkoineen vaatii yhteisön sisäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka tähän mennessä on luonut kansallinen identiteetti. Kansallisen identiteetin horjuessa hyvinvoivat alkavat kokea verojen maksamisen pelkkänä taakkana ja köyhät katkeroituvat ja passivoituvat. Vasemmiston asenne kansallistunnetta kohtaan ei kuitenkaan ole Orwellin päivistä juuri muuttunut, pikemminkin päinvastoin: isänmaallisuuden ja kansallisten instituutioiden subversiivinen pilkka kuuluu vasemmistoälyköiden rakkaimpiin harrastuksiin. Kansallisen identiteetin sidosaineelle vasemmistolla ei kuitenkaan ole esittää ainuttakaan uskottavaa korviketta.

Kehotankin painokkaasti teitä, hyvät lukijat, lukemaan tämän Kansankokonaisuus-blogissa hiljattain ilmestyneen kirjoituksen - aivan riippumatta siitä, katsotteko Ranskan vallankumouksen aikaisen parlamentin istumajärjestyksen perusteella kuuluvanne oikeistoon vai vasemmistoon. Siinä esitetyn informaation perusteella on tehtävissä johtopäätös: jos vasemmistolla on tulevaisuutta, sen täytyy ottaa iso askel kohti kansalliskonservatiivien maailmankuvaa.

Mutta tämän askeleen ottamisen sijaan vasemmisto näyttää vain kaivavan juoksuhautoja, kaiken lisäksi täysin kykenemättömänä ymmärtämään vastapuoltaan. Tuore esimerkki on tiistaina ilmestynyt Hesingin Sanomien pääkirjoitussivun kolumni "Liberalismia ilman utopiaa". Sen kirjoittaja Elina Grundström niputtaa minut surutta Björn Wahlroosin ja Tuomas Enbusken kaltaisten libertaarien kanssa, ohittaen täysin sen selväsanaisen kritiikin jota olen esittänyt ultravapaiden markkinoiden ihailijoita kohtaan. On vaikea kuvitella, että kyse on pelkästä ymmärtämättömyydestä, vaikka koko kirjoitusta leimaava käsitteiden holtiton käyttö siihen viittaakin. Kolumni on pikemminkin avoimen propagandistinen eikä edes yritä olla totta. Sen tarkoitus on rakentaa oikeistosta myyttinen vihollinen, johon voidaan ympätä kaikki mikä tuntuu itsestä vastenmieliseltä, niinkin voimakkaasti toisiaan hylkivät elementit kuin libertarismi ja arvokonservatiivisuus.

Grundströmin kaltaiset ovat perin kaukana Orwellista, joka osoitti tavattoman terävästi ymmärtävänsä vastustajan ajattelutapaa ja sen vivahteita ja oli valmis myöntämään, mitkä seikat vastustaja oli ymmärtänyt omia paremmin. Orwellin mielestä vasemmiston oli ankarasti ja tarkkaan pohdittava, miksi fascismi ja kansallissosialismi olivat menestyneet niin hyvin, tajuttava niiden viehätysvoima. Oman vastustajansa, kuvitellun monoliittisen "uusoikeiston" saamalle vastakaiulle Grundström ei keksi muuta syytä kuin että "ihmiset ovat menettäneet toivonsa". Näinä aikoina minulla on kovasti ikävä George Orwellia.

Valistuksen sentimentaalinen lehtolapsi

Mistä me puhumme kun puhumme romantiikasta? Arkikäytössä käsite samastetaan lähinnä romanttiseen rakkauteen, romantisoinnilla taas tarkoitetaan liian ihanteellisen kuvan antamista jostakin ilmiöstä. Ylipäätään romantiikalla viitataan kaikenlaiseen haaveellisuuteen, kaunosieluisuuteen ja idealismiin. Tässä merkityksessä olen itsekin käyttänyt termiä useimmissa blogimerkinnöissäni. Nyt haluan kuitenkin tehdä välini selviksi taide- ja aatehistorialliseen romantiikkaan, siis esteettiseen ja intellektuaaliseen liikkeeseen joka kukoisti 1790-luvulta suunnilleen 1800-luvun puoliväliin ja on leimahdellut senkin jälkeen epäsäännöllisin väliajoin länsimaissa. No, tämä taitaa olla liioittelua: todellinen välienselvittely vaatisi kokonaisen kirjan tai ainakin pitkän esseen. Mutta ääriviivoja voi piirtää nopeastikin.

Romantiikka ei ole mitenkään yksiselitteinen ilmiö, enkä osaa suhtautuakaan siihen aivan yksiselitteisesti. Sellaiset romantiikan piiriin luetut taiteilijat kuten Goya, Poe ja Mendelssohn ovat minulle todellisia luovia suuruuksia, jotka ansaitsevat maineensa ja paikkansa historiassa. (Lisäksi romantiikan edustajiksi lasketaan sellaisia arvostamiani rajatapauksia kuin Baudelaire ja Wagner, jotka seisoivat jo toinen jalka modernismissa, ja jopa täysin epäromanttisia sieluja kuten Stendhal.) Mutta yleisellä tasolla, ilmiönä, romantiikka on minusta vastenmielistä. Niin esteettisesti kuin aatteellisesti olen klassisti, en romantikko.

Vastenmielisyys ei johdu niistä piirteistä, joita yleisesti pidetään "romanttisina". Se mitä pidän romantiikkana, ei ole tunteen avointa ilmaisemista eikä edes tunteiden liioittelua. Romantiikka tarkoittaa tunteessa rypemistä. Romantikko on ihastunut omaan tunteeseensa ja varjelee kuvitelmaa sen ainutlaatuisuudesta. Tämä asenne on löydettävissä jo Rousseaulta, joka kirjoitti Tunnustuksissaan:

Olen ryhtynyt hankkeeseen jolla ei ole edeltäjiä, ja joka ei valmistuttuaan saa jäljittelijöitä. Tarkoitukseni on panna esille omanlaiseni muotokuva, kaikilla tavoin luonnolle uskollinen, ja kuvaamani ihminen olen minä itse. Vain minä itse. Tunnen oman sydämeni ja ymmärrän lähimmäistäni. Mutta minut on tehty erilaiseksi kuin kukaan koskaan tapaamani. Rohkenen jopa sanoa olevani erilainen kuin kukaan koko maailmassa. Ehken parempi, mutta ainakin erilainen.

Tässä on pähkinänkuoressa se erityisyyden korostus, josta on sittemmin tullut modernin taidekäsityksen kulmakivi. Taiteilijan sisäinen elämä on ainutlaatuista ja sellaisenaan kiinnostavaa. Asenteeseen sisältyy tradition kielto: taiteen klassiset säännöt on murrettava, koska ne eivät riitä yksilöllisen tunteen ilmaisemiseen. Romantikot lienevät ensimmäisiä, jotka kävivät aktiivisesti klassista selkeysihannetta vastaan luovuuden nimissä. Tässä mielessä oman aikamme näennäisen antiromanttinen käsitetaide on romantiikan peruja: siinäkään tärkeää ei ole taidokkuus eikä kauneus, vaan taiteilijan luova idea.

Erityisyyden kultin ja tunteen palvonnan johdonmukainen seuraus on romantiikan viehtymys kaikkeen epänormaaliin, sairaalloiseen ja perverssiin. Kun tavanomaisuutta ja säännönmukaisuutta on vastustettava ja yksilöllisyyttä ilmaistava hinnalla millä hyvänsä, mistä tahansa poikkeavuudesta tulee ihailun kohde. Tämä dekadentti piirre on erityisen selvästi nähtävillä merkittävän romanttisen taidemaalarin Eugène Delacroix'n töissä: on vaikea äkkiseltään keksiä ketään maalaustaiteen klassikkoa, joka olisi ollut yhtä ihastunut tunne-elämän äärialueisiin, aistillisuuteen, elosteluun, rappioon ja väkivaltaan. Huomautettakoon, ettei Delacroix'n rappiollisuus johdu hänen aihevalikoimastaan, vaan mässäilevästä käsittelytavasta. Hän hekumoi turmeluksella.

Linjassa edellä kuvatun kanssa on romantiikan viattomuuden kultti. Romantikolle mikä tahansa naiivi on itsessään hyvää. Jopa räävittömyydessä ja karkeudessa hän näkee vilpittömyyttä, jota tukahduttava sivilisaatio ei ole pilannut. Jälleen taustalla kummittelee Rousseau jaloine villeineen. Rousseau olikin varhaisin romantikko, vaikka lukeutuukin virallisesti valistusajattelijoihin, ja samalla selkein osoitus siitä, ettei valistuksen ja romantiikan välinen rajaviiva ole mitenkään selkeä.

Romantiikkaa pidetään valistuksen vastaliikkeenä, ja monet yhdistävät sen poliittiseen konservatismiin, traditionalismiin ja Ranskan vallankumouksen aatteiden vastaisuuteen. Hiljattain Jussi K. Niemelän ja Jarkko Tontin kaltaiset hahmot ovat leimanneet konservatismin 1800-luvun romantiikan jatkumoksi, nostalgiseksi tähyilyksi idealisoituun menneisyyteen. En tiedä, johtuuko tämä siitä, että näiden herrojen aatehistorian tuntemus on lukion oppikirjojen tasolla vaiko siitä, että he ovat valmiita työntämään pyöreän palikan neliskulmaiseen reikään jos se vain palvelee heidän poliittista agendaansa. Joka tapauksessa romantiikka ei ole konservatiivisuutta missään aidossa merkityksessä, vaikka siihen kuuluikin 1800-luvun alkupuolella reaktionäärisiä virtauksia.

Romantiikkaan kuului konservatiivisia elementtejä lähinnä Ranskassa ja Saksassa. Britannian romantikot olivat alusta saakka edistysmielisiä ja ihailivat Ranskan vallankumousta. William Godwin ja Percy Shelley olivat utopiasosialisteja, edellisen kanssa naimisissa ollut Mary Wollstonecraft oli feminismin edelläkävijä joka kirjoitti Ranskan vallankumouksen historian englanniksi. Ranskassa konservatiivisista aatteista ja uskonnollisuudesta tuli 1800-luvun alun restauraatiokausien aikana jonkinlainen muoti-ilmiö romantikkojen keskuudessa. Kirkonvastaisuuttaan vielä 1700-luvulla julistanut Chateaubriand kääntyi katolilaiseksi ja alkoi julkaista tunteikkaita uskonnollisia kirjoja, Victor Hugo halusi romanttisen kirjallisuuden olevan "uskonnollisen ja monarkkisen yhteiskunnan ilmausta".

Tuuli kuitenkin kääntyi Ranskassakin 1830-luvulla. Hugo käänsi kelkkansa ja kirjoitti näytelmänsä Hernani (1830) esipuheessa:

(...) romantiikka on kokonaisuudessaan vain kirjallista liberalismia. Kirjallinen liberalismi ei ole vähemmän demokraattista kuin poliittinen. Vapaus taiteessa ja vapaus yhteiskunnassa ovat ne kaksi päämäärää, joita kohti kaikkien johdonmukaisten ja loogisten ajattelijoiden pitäisi marssia rinta rinnan.

Hugon ja lukuisten hänen aikalaistensa "kääntymys" osoittaa, että ranskalainen romantiikka oli lähinnä yksilönvapautta ihannoinut liike, jonka kuherruskuukausi vastavallankumouksen kanssa kumpusi lähinnä halusta kulkea yhteiskunnassa vastavirtaan. Chateaubriandin ja muiden romantiikan uskonnollisten ajattelijoiden käsitys kristillisyydestä oli dogmien vastaista ja tunnetta korostavaa, vain kukonaskeleen päässä valistusajan agnostisesta "luonnollisesta uskonnosta".

Monen romantikon kapina valistusta vastaan tuntuu kovin pinnalliselta: kritiikki kohdistui lähinnä valistuksen jäykkään rationalismiin, joka romantikkojen mielestä rajoitti yksilön itsetoteutusta samalla tavalla kuin uskonnolliset traditiot ja luokkarajat. Oliko romantiikka vain valistuksen sentimentaalinen lehtolapsi? Ainakin on selvää, että todelliset valistuksen kriitikot ja vastavallankumoukselliset, Louis Bonaldin ja Joseph de Maistren kaltaiset traditionalistiset ajattelijat olivat niin aatteellisesti kuin tyylillisesti niin kaukana romantikoista kuin mahdollista. Varsinkin de Maistre nojasi tukevasti 1600-luvun klassismin ihanteisiin ja käänsi valistusajattelijoita vastaan näiden oman aseen, ankaran kirkkaan ajattelun. Maistrea käsittelevässä esseessään Isaiah Berlin kirjoitti:

(...) vaikka Voltaire ja Maistre ovat äärimmäisiä vastakohtia, molemmat kuuluvat ranskalaisen ajattelun kovaan, kylmään, kuivaan, kirkkaaseen, ankaraan traditioon. Heidän ajatuksensa saattavat vaikuttaa jyrkän vastakohtaisilta, mutta mielenlaatu on usein ylettömän samankaltainen. Kumpikaan ei syyllisty minkäänlaiseen pehmeyteen, epämääräisyyteen tai omahyväisyyteen, eikä kumpikaan suvaitse näitä ominaisuuksia muissa. He ovat kuivan puolesta kosteaa vastaan, niin sanoakseni; he vastustavat leppymättömästi kaikkea sameaa ja utuista, romanttista, ryöpsähtelevää, impressionistista. Kumpikin on yhtä lailla Rousseaun, Chateaubriandin, Victor Hugon, Michelet'n, Renanin, Bergsonin henkeä vastaan. He ovat armottomia ja murskaavia kirjoittajia, sydämettömiä ja ajoittain aidosti kyynisiä. Tähän kylmään, selkeään, kiiltävään pintaan verrattuna jopa Stendhalin proosa - ja Stendhal lainasi melkoisesti Maistrelta - tuntuu romanttiselta.

Valistus ja sen vastustajat sitoutuivat tyylissään ja mielenlaadussaan klassiseen traditioon, vaikka heidän aatemaailmansa olivat mahdollisimman vastakkaiset. Romantikot taas inhosivat kaikkea selkeälinjaisuutta ja rajallisuutta - eivät vain taiteellisessa muodossa, vaan koko maailmankatsomuksessa. Siksi romantiikkaa ei voi pitää traditionalistisena, konservatiivisena tai antimodernina, vaikka se kiivaasti tuomitsikin moderniuden ja ajoittain flirttaili poliittisen vastavallankumouksen kanssa. Yksilökultissaan ja humanismissaan se kuuluu paljon luonnollisemmin liberalismin ja sosialismin kaltaisten aatteiden piiriin. Englantilainen filosofi T. E. Hulme kiteytti asian esseessään "Romantiikka ja klassismi" (1910):

Tässä on kaiken romantiikan juuri: ihminen, yksilö, on mahdollisuuksien ääretön varasto, ja jos yhteiskunta järjestetään uudelleen ja sortovalta tuhotaan, nämä potentiaalit saavat tilaisuuden ja Edistys on mahdollinen. Klassinen voidaan määritellä suunnilleen tämän vastakohdaksi. Ihminen on tavattoman jähmeä ja rajoittunut eläin, jonka luonto on ehdottoman pysyvä. Vain perinteen ja järjestyksen avulla hänestä voidaan saada irti jotakin kunnollista.

Esteettinen ja aatteellinen romantiikka ei siis ole moderniuden vastavoima, vaan pikemminkin sivutuote tai kääntöpuoli. Sillä ei ole tervettä, elävää suhdetta perinteeseen eikä se kykene tarjoamaan valistuksellisen rationalismin tilalle kuin löysää subjektiivisuutta. Niinpä on syytä suhtautua epäillen uusromanttisiin taiteen ja ajattelun virtauksiin, joita silloin tällöin putkahtelee esiin. Pintaa raaputtamalla ne paljastuvat yleensä aivan muuksi kuin väittävät olevansa.

Heikkojen puolella

Luis Buñuelin vuonna 1961 valmistunut elokuva Viridiana kertoo nuoresta espanjalaisesta nunnanoviisista Viridianasta, joka ennen luostarivalansa vannomista päättää vierailla erakoituneen setänsä luona. Mutkikkaan ja tragikoomisen tapahtumasarjan päätteeksi setä hirttäytyy ja testamenttaa Viridianalle omaisuutensa. Tapauksesta järkyttynyt nainen päättää olla palaamatta luostariin ja omistautua laupeudentöille luostariyhteisön ulkopuolella.

Viridiana toteuttaa kutsumustaan keräämällä setävainaansa maatilalle joukon kerjäläisiä, jotka hän aikoo kasvattaa hurskaiksi. Hän laittaa ryysyläiset tekemään yksinkertaisia töitä, opettaa heille käytöstapoja ja kehottaa heitä keskinäiseen solidaarisuuteen. Aluksi projekti tuottaa tulosta, mutta Viridianan poissaollessa sivistyksen pintamaali rapisee nopeasti. Elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa kerjäläisten illallinen muuttuu hillittömiksi orgioiksi, joiden aikana he tuhoavat talon irtaimiston. Bakkanaalit huipentuvat ryöstelyyn, raiskauksen yritykseen ja murhaan.

Buñuelin elokuva teki suuren vaikutuksen kirjailija Marko Tapioon. Hänen kesken jääneen romaanisarjansa Arktinen hysteria ensimmäisessä osassa kertoja pohtii:

Köyhää ihmistä ja hänen asiaansa on kaunisteltu maailmassa niin anteeksiantamattoman, niin rikollisen paljon, että minua kammotti, kun se minulle selvisi. Oli aivan kuin olisin kuullut uutisen tuntemattoman kaleeriorjilla kulkevan laivan löytymisestä keskeltä sivistyneen maailman merta tulossa ties mistä, tai että olisin nähnyt täin presidentin mustan takin selkämyksessä. Oli niin taajassa ihmisiä, jotka puhtaasti hyvyyttään ja ymmärtämättömyyttään, toiset hurskastelunhaluaan ja enin osa siitä hyötyäkseen asettuivat niin sanoakseni "lampaiden puolelle susia vastaan" estäen totuuden näkymästä, että voi tuskin kuvitella vaikeampaa tehtävää kuin aukon puhkaiseminen tähän muuriin.

Aukon puhkaiseminen on erityisen hankalaa Suomessa, missä niin monet kansalliset merkkiteokset ovat kuvanneet vähäosaisen ihmisen rehellisenä, jalona ja ahkerana. Perinteen alku on "Saarijärven Paavo", joka näytti köyhän talonpojan sellaisena kuin kansanvalistushenkinen sivistyneistö hänet halusikin nähdä: ahkerana ja pyyteettömänä puurtajana, joka luottaa Jumalaan ja tulevaisuuteen silloinkin, kun tulva, raekuuro tai halla vie sadon ja koittaa katovuosi. Sadon vihdoin onnistuessa tämä ideaalimaatiainen muistuttaa vaimoaan solidaarisuudesta muita vähäosaisia kohtaan ja käskee tätä jatkamaan leipätaikinaa petäjäisellä, jotta naapurikin saisi syödäkseen.

Tietenkin Kianto ja Lehtonen ovat horjuttaneet runebergiläistä köyhän ihmisen ihannointia kovastikin teoksissaan, mutta silti se on kestänyt. Väinö Linnan Koskelan Jussi on Saarijärven Paavon henkinen perillinen. Vaikka Jussi on kitsaudessaan Paavon vastakohta, hän on kiistämättömästi kunnollinen ja rehellinen maalaismies, joka ei koskaan luovu kunnioittavasta asenteestaan herrasväkeä kohtaan. Linnan kritiikki runebergilaista kansakäsitystä kohtaan ilmenee siinä, että Jussia ei koskaan palkita ahkeruudestaan ja nöyryydestään. Hän ei vaurastu, työ pilaa selän, kaksi hänen pojistaan tapetaan sisällissodassa. Mutta Linna ei anna ymmärtää, että itse työmiehessä olisi mitään vikaa: vika on epäoikeudenmukaisessa järjestelmässä ja ylempien yhteiskuntaluokkien ahdaskatseisuudessa.

Runebergiläisen kansankuvauksen merkittävin nykyedustaja lienee Aki Kaurismäki. Melkein jokainen hänen elokuvansa perustuu ajatukselle köyhien, heikkojen ja päähänpotkittujen jaloudesta. Niissä duunarit, työttömät, pennittömät taiteilijat, maahanmuuttajat, ketkä milloinkin, ovat rahan ja vallan edustajia vilpittömämpiä, anteliaampia ja herkempiä. Kaurismäki luultavasti uskoo itse vakaasti tähän myyttiin, muuten hän tuskin olisi edes provokaatiomielessä sanonut, että tappamalla maailman väestöstä rikkain yksi prosentti saataisiin ratkaistua merkittävimmät globaalit ongelmat.

Pidän yhä enemmän Viridianasta ja yhä vähemmän Kaurismäen tuotannosta - olkoonkin, että I hired a contract killer ja Tulitikkutehtaan tyttö ovat kieltämättä hyviä filmejä. Kaurismäen elokuvien sisältö tuntuu niin tyrmistyttävän naiivilta, etten oikein osaa suhtautua niihin, enkä ymmärrä miten osaa kukaan, joka on ollut tekemisissä todellisten köyhien kanssa. Eivät köyhät ja osattomat ole mitään kristillisten hyveiden perikuvia: monet heistä ovat katkeria, kateellisia, karkeita ja taipuvaisia syyttämään muita omista virheistään. Yhtä alkeellista on romantisoida vähäväkisiä sillä perusteella, että vain maahan poljettu näkee maailman kirkkaasti. Kurjuus rajaa näkökenttää siinä missä yltäkylläisyyskin.

(Suurin piirtein samalla logiikalla erilaiset yhteiskuntautopistit väittävät, että kurjassa asemassa oleva on aina radikaalin muutoksen kannalla ja valmis panemaan kaikki vanhat instituutiot ja käytännöt säpäleiksi. Näin voidaan kätevästi puolustella "sorrettujen ja solvattujen" destruktiivisimpiakin tekoja, kuten lähiömellakoitsijoiden silmitöntä rähinöintiä. Todellisuudessa kaikkein alistetuimmat ovat varsin tyytyväisiä reformeihin ja pieniin helpotuksiin. Heihin pätee se, mitä eräs tsaarin armeijassa palvellut suomalainen upseeri sanoi venäläisestä sotilaasta: jos häntä ei kohtele täysin sadistisesti, hän rakastaa johtajaansa, sillä on tottunut odottamaan ylemmiltään pahinta. Yhtäkään vallankumousta ei olisi tehty ilman suhteellisen hyvinvoivaa mutta henkisesti tyytymätöntä keskiluokkaa.)

Tietenkin voidaan vedota siihen, että Kaurismäen elokuvat ovat satuja ja ettei niitä pidäkään ottaa realistisina kuvauksina. Kaurismäen romanttisessa satumaailmassa köyhillä on sädekehä ja rikkaat ovat pahan noidan roolissa. Mutta minusta satuja ei pitäisi kertoa aikuisille. Lapsille tulee kertoa, että on sankareita ja roistoja ja että pahaa tekoa seuraa rangaistus ja hyvää tekoa palkinto; myöhemmällä iällä on syytä siirtyä kompleksisempiin asetelmiin.

Marko Tapion mainitsemia "lampaiden puolelle susia vastaan" asettautujia on nykyäänkin tiuhassa. "Heikkojen puolella" olemista pidetään niin itsestään selvästi jokaisen kunnon ihmisen ominaisuutena (mainittakoon, että kunnon ihmisen maineen saadakseen riittää kun sanoo olevansa heikkojen puolella, näyttöä ei tarvita), että harva pysähtyy pohtimaan, kuinka sentimentaalinen koko asenne itse asiassa on. Se nimittäin sisältää ajatuksen, että heikko on aina oikeassa.

Jokaisessa sivistyneessä yhteiskunnissa on kirjoitettuja lakeja ja kirjoittamattomia sääntöjä, joiden tarkoitus on suojella heikompia vahvemmilta. Tällaisia ovat lasten fyysisen rankaisemisen kielto, tietyt vähemmistöjen oikeuksia turvaavat lait, työsuojelulait, herrasmiestavat jne. (Itse asiassa paljon parjatut lokeroinnit ja kategorisoinnit palvelevat useimmiten tätä samaa päämäärää; vai vastustaako joku vanhuksille varattuja bussipaikkoja tai invalidien parkkiruutuja tasa-arvon nimissä?) Tästä järkevästä suojeluperiaatteesta on sittemmin kehittynyt äärimuoto, jossa jokainen jollakin tavoin heikommassa asemassa oleva on viaton enkeli, jonka kaikki vaatimukset ja teot ovat oikeutettuja. Tällainen asenne elää ja voi hyvin erityisesti niin sanotun vapaamielisen älymystön keskuudessa.

Viimeisin paraatiesimerkki tästä heikkojen idealisoinnista on venäläistä Pussy Riot -punkyhtyettä (tai "taidekollektiivia") puolustava globaali protestiliike. Ortodoksista jumalanpalvelusta performanssillaan häiriköineen ryhmän jäsenet on korotettu tuntemattomuudesta sananvapauden marttyyrin asemaan silmänräpäyksessä - he kun sopivat kaikilta ominaisuuksiltaan niin erinomaisesti sorretun ja solvatun rooliin. Ensinnäkin he ovat naisia: feminismin on sanottu tarkoittavan "radikaalia oivallusta, että nainen on ihminen", mutta todellisuudessa se tarkoittaa outoa uskomusta, että nainen on pyhimys. Toisekseen he punkkareina ja boheemitaiteilijoina elävät yhteiskunnan marginaalissa ja vastustavat Putinin hallintoa. Kolmanneksi he saivat lapsekkaasta mielenilmauksestaan kohtuuttoman ankaran tuomion.

Vähemmän on puhuttu siitä, että Pussy Riot kaivoi verta nenästään. Heidän aiempiin performansseihinsa on kuulunut mm. raa'an kanan työntäminen ihmisen vaginaan supermarketissa ja ryhmäseksin harrastaminen taidemuseossa. Joku epäilemättä pitää moista taiteena tai kannanottona, mutta minä pidän sitä julkisena siveettömyytenä. Lisäksi mikä tahansa yhteiskunta pitäisi kirkkoon tunkeutumista ja jumalanpalveluksen häiriköintiä uskonrauhan rikkomisena. Kovin epäuskottavalta tuntuvat jäsenten väitteet, etteivät he ymmärtäneet protestinsa voivan loukata jotakuta.

Tapauksen palauttamiseksi oikeisiin mittasuhteisiin voidaan verrata kahta oikeustapausta. Venäjällä äärivasemmistolaisen Pussy Riotin jäsenet saivat kahden vuoden ehdottoman vankeustuomion häpäistyään jumalanpalveluksen. Suomessa äärioikeistolainen Seppo Lehto sai kahden ja puolen vuoden ehdottoman vankeustuomion tuotettuaan poliitikoista ja etnisistä vähemmistöistä törkyä internettiin. Kumpikin rikos oli varsin samantyyppinen ja rangaistus oli omituisen kova, mutta vain toinen tekijä sai ihmisoikeusjärjestöt puolelleen. Ei siis riitä, että on saanut osakseen epäoikeudenmukaista kohtelua. Täytyy olla myös oikeaa mieltä.

Tällaisia ei saisi sanoa. Niin kuin ei saisi sanoa sitäkään, että moni perheväkivallan uhriksi toistuvasti joutuva nainen hakeutuu parisuhteisiin väkivaltaisten miesten kanssa. Eikä sitä, että osa työttömyyskorvauksella elävistä ei ole koskaan yrittänytkään hakeutua tuottavaan työhön, tai että tietyt etniset vähemmistöt ovat saattaneet itse myötävaikuttaa huonoon maineeseensa. Runebergiläis-kaurismäkeläinen eetos on juurtunut täkäläiseen ilmapiiriin niin tiukasti, että tuntuu pyhäinhäväistykseltä väittää, että huono-osainenkin on vastuussa tekemisistään.

Heikkojen puolella oleminen on vaarallinen asenne, koska se riisuu heikolta ennen pitkää kaiken vastuuntunnon ja itsekunnioituksen. Se tekee hänestä yksilön, joka ei mitään osaa, yritä eikä viitsi, ja silti kokee ettei mikään hänen järjestelmälle esittämänsä vaatimus ole kohtuuton. Omaksujastaan asenne taas tekee yksiulotteisen ihmisen, joka ei kykene myötätuntoon ja selvänäköisyyteen samanaikaisesti.

Miksi?

Kirjailijoilta ja muilta kirjoittavilta ihmisiltä tivataan usein, miksi he kirjoittavat. Miksiköhän kysyjät haluavat tietää sen? Lukijoilta harvemmin kysytään, miksi he lukevat.

Kirjailijoiden vastaukset ovat yleensä huonoja. Jotkut jaarittelevat heroois-mystisesti sanojen kauneudesta tai unen ja todellisuuden rajamailla kulkemisesta. Toiset puhuvat terapiasta, niin kuin kirjoittamisen avulla muka saisi mielenrauhaa. Luultavasti monikaan kirjailija ei tiedä vastausta eikä ole juuri edes miettinyt asiaa, ja solkkaa sitten hätäpäissään jotakin vakuuttaakseen olevansa tästäkin asiasta perillä. On myös niin yliviritetyn korkean moraalin kehittäneitä kirjailijoita, jotka eivät voi hyväksyä toiminnalleen mitään alhaisia motiiveja, ja joutuvat siksi keksimään pötypuheita itselleen ja muille.

Mutta hyviäkin vastauksia löytyy. Tartuin jälleen yhteen kestosuosikkiini, George Orwellin esseevalikoimaan Kun ammuin norsun ja muita esseitä (suom. Jukka Kemppinen, 1992). Valikoiman avaa teksti nimeltä "Miksi kirjoitan" (Why I write, 1946), jossa Orwell antaa tähän mennessä rehellisimmän ja kattavimman lukemani listan syistä:

1. Raaka egoismi. Halu vaikuttaa älykkäältä, olla puheenaiheena, jälkimaine, päästä antamaan takaisin aikuisille jotka olivat ilkeitä kun itse oli lapsi, jne. (Orwell toteaa myös, että kirjailijat ovat "laajasti ottaen turhamaisempia ja itsekeskeisempiä kuin lehtimiehet, vaikkakin vähemmän kiinnostuneita rahasta.")

2. Esteettinen into. Kauneuden havaitseminen ulkoisessa maailmassa tai, toisaalta, sanoissa ja niiden oikeassa järjestämisessä.

3. Historiallinen käyttövoima. Halu nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat, löytää aidot tosiasiat ja varastoida ne jälkipolvien käyttöön.

4. Poliittiset tarkoitusperät - käyttäen sanaa "poliittiset" laajimmassa mahdollisessa mielessä. Halu työntää maailmaa tiettyyn suuntaan, muuttaa toisten ihmisten käsitystä siitä, millaiseen yhteiskuntaan olisi pyrittävä.

Minulla ei ole tähän paljoakaan lisättävää, ja uskoakseni lista pätee niin prosaistiin kuin lyyrikkoonkin, vaikka toinen luultavasti painottaa toisia kohtia enemmän. Jokusen alaviitteen haluaisin laittaa luetteloon. Yleinen ja itselleni tärkeä kirjoittamisen vaikutin on halu jäsentää omaa ajattelua ja panna järjestykseen todellisuutta, joka ei sellaisenaan ole kuin tunkkainen sekamelska. Kirjoittaminen on ajattelun ja havaitsemisen jatke, ja usein ajatukset ja havainnot saavat lopullisen muotonsa vasta paperilla.

Merkittävä motivaatio on myös pettymys arkikommunikaatioon. Kari Hotakainen taisi joskus sanoa kirjoittavansa, koska ei pidä puhumisesta. Arkitilanteissa kieltä käytetään niin holtittomalla ja epämääräisellä tavalla, että ymmärretyksi tuleminen on pieni ihme. Keskustelutilanteissa ilmeet, eleet ja äänensävyn muutokset vievät viime kädessä viestin perille. Kirjoittaessa viestin vastaanottaja ei ole fyysisesti läsnä, mikä pakottaa tiettyyn täsmällisyyteen, vaikka kirjallisuudessa eksaktius tarkoittaakin muuta kuin tieteessä. Vastaanottajan ajallinen ja tilallinen etäisyys myös vapauttaa: voin olla juuri niin hellä tai armoton kuin haluan, koska minun ei tarvitse piitata välittömistä reaktioista.

Jos joku vielä haluaa tietää, miksi olen ottanut leipälajikseni kaunokirjallisen asiaproosan eli esseen, se johtuu pääasiassa kahdesta seikasta. En ole riittävän kiinnostunut yksittäisistä sanoista ollakseni lyyrikko enkä riittävän kiinnostunut ihmisistä ollakseni romaanikirjailija. Essee on olemukseltaan reunamerkintää, toisen tekstin selitystä ja kritiikkiä, se sopii minulle parhaiten. Sami Liuhto sanoo tuoreessa kirjassaan Pikku-Postilla (2012), että tämän takia essee on lähellä hengellistä kirjoitusta postillaa, eli Uuden testamentin kirjeen selitystä. Postilla on hengellisen näkemyksen julistus, sellaisena usein hyvinkin monologinen:

Loppujen lopuksi kaikki menee yhteen, essee, haaveilu, saarna ovat mielipiteitä asioista ja jokainen mielipide, tekstin tulkinta, on omanlaisensa vaikka mielipiteen esittäjä edustaisikin ja edustaa jotakin henkistä tai hengellistä oppisuuntaa. Esittäjän persoonallisuus tulee näkyviin ja mitä paremmin se tulee näkyviin, sitä parempi on saarna, haaveilu ja essee.

On vielä mainittava eräs ilmeinen kirjoittamista motivoiva voima, nimittäin pakko. Tarkoitan nyt ulkoista pakkoa, en sisäistä. Ammattikirjailijalla tällainen pakko on usein taloudellinen: Louis-Ferdinand Céline kirjoitti haudan partaalla tiiliskivimäisiä romaaneja maksaakseen velkansa kustantajalleen. Mutta monen kirjoittamista aloittelevankin sanat pelastavat ajautumiselta itsemurhaan, päihderiippuvuuteen tai nuorisorikollisuuteen. Viimeinen sitaatti olkoon kirjoittavan laulaja Morrisseyn suusta Lontoon-konsertissa joulukuussa 2004: "I really can't help it. It's either this or prison."

Kysymyksiä ja vastauksia

Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaiset halusivat miehitysvyöhykkeillään Saksassa puhdistaa julkiset virat entisistä natseista. Niinpä kaikille internointileireillä istuville ja vähänkin merkittävissä julkisissa tehtävissä oleville vapaille kansalaisille annettiin täytettäväksi 131 kysymyksen kyselylomake, joka pyrki selvittämään, mitä nämä olivat tehneet natsiaikana. Väärin vastaaminen oli rangaistavaa ja vastaamatta jättämisestä menetti virkansa. Seulonta ei lopulta onnistunut: kyselylomake lähetettiin niin monelle, että vastausten läpikäyminen kävi mahdottomaksi, ja lopulta myös huomattiin että entisiä natseja tarvittiin, sillä he olivat suunnilleen ainoat joilla oli kunnollista kokemusta julkisten tehtävien hoidosta.

Miehitysviranomaisten hanke poiki kuitenkin erään merkittävän kirjallisen teoksen. Saksalainen kirjailija Ernst von Salomon päätti vastata lomakkeen kysymyksiin omaelämäkerrallisilla esseillä, ja tekstiä syntyi reilut 600 sivua. Vastaukset julkaistiin vuonna 1951 kirjana nimeltä Der Fragebogen ("Kyselylomake"). (Idea oli siis samantapainen kuin Jouko Turkan kirjassa Selvitys oikeuskanslerille.) Kirja on omaelämäkerta, dokumentti saksalaisesta yhteiskunnasta 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla sekä sarkastinen syytekirjelmä liittoutuneiden miehitysviranomaisia vastaan.

Fragebogen oli ilmestyessään valtava myyntimenestys kotimaassaan, ulkomailla se tuomittiin: monen britin ja amerikkalaisen mielestä kirjan suosio osoitti, etteivät saksalaiset olleet oppineet sodasta mitään. Vuoden 1955 arvostelussaan teoksen englanninnoksesta (nimellä "The Answers of Ernst von Salomon") Time-lehti luonnehti von Salomonia "kyyniseksi ja moraalisesti värisokeaksi" ja sanoi hänen tarkoituksenaan olevan siloitella Saksan lähimenneisyyttä ja lapioida kuonaa amerikkalaisten päälle. Toisaalta Timen arvostelijakin myönsi ohimennen, että kirja oli "hirviömäisen terävä" ja sen kaunokirjalliset arvot tunnustettiin laajalti.

Ernst von Salomon on Saksassa ristiriitaisia tunteita herättävä ja muualla melkein unohdettu kirjailija. Hän kuului kuitenkin oman aikansa valovoimaisimpiin hahmoihin niin kirjallisuudessa kuin poliittisessa elämässä. Hänen koko tuotantonsa on omaelämäkerrallista, ja monet Fragebogeninkin jaksot jäävät helposti käsittämättömiksi, ellei lukija tiedä mitään hänen menneisyydestään. On siis paikallaan kertoa, mikä von Salomon oli miehiään ja miksi hän herätti suuren kohun vastauksillaan miehitysviranomaisten kysymyksiin.

Von Salomon syntyi köyhtyneeseen preussilaiseen maanomistajaperheeseen vuonna 1902. Hänen epätavallinen sukunimensä juontui hänen oman kertomansa mukaan siitä, että hänen esi-isillään, keskiajan ristiretkeläisritareilla, oli tapana ottaa ristiretkellä uusi sukunimi joltakin Raamatun henkilöltä. Suvun perinteiden mukaisesti hänet laitettiin 11-vuotiaana kadettikouluun, mutta ensimmäiseen maailmansotaan osallistuakseen hän oli liian nuori. Sen sijaan nuorukainen liittyi vuonna 1919 Freikorps-joukkoihin, jotka uuden tasavallan sosialidemokraattinen hallitus muodosti oikeistolaisista upseereista ja sotaveteraaneista tukahduttamaan vasemmiston ääriainesten kapinoita.

Tuleva kirjailija osallistui Freikorpsissa spartakistikapinan tukahduttamiseen ja Baltian-sotaretkeen. Mutta preussilaisena monarkistina hän vihasi niin Versaillesin rauhansopimusta kuin Weimarin tasavaltaakin, mikä johti poliittiseen radikalisoitumiseen. 20-luvun alussa hän toimi nationalistien maanalaisessa terroristijärjestössä ja osallistui ulkoministeri Walther Rathenaun murhaan. Murhasta saamansa lyhyen vankilatuomion jälkeen hän aloitti kirjailijanuran romaanilla Die Geächteten ("Lainsuojattomat", 1930), jossa kuvasi Freikorps-aikaansa ja josta tuli Saksan radikaalioikeiston piirissä yhtä suosittu kuin Ernst Jüngerin sotamuistelmista.

Von Salomon ei koskaan liittynyt natseihin, vaikkei toisaalta avoimesti vastustanutkaan heitä. Vaikka hän vastusti demokratiaa ja Versaillesin rauhansopimusta, natsien rahvaanomaisuus, totalitarismi ja rotuteoriat saivat hänet pitämään hajurakoa liikkeeseen. Kansallissosialistien valtaannousu oli toisentyyppistä nationalismia kaivanneelle kirjailijalle jonkinlainen pettymys, ja kolmannen valtakunnan aikana hän vetäytyi politiikasta ja työskenteli elokuvakäsikirjoittajana. Osasyynä syrjäänvetäytymiselle oli varmasti, että von Salomonin naisystävä oli juutalainen, ja hän joutui suojelemaan tätä koko natsien valtakauden ajan.

Vuonna 1945 von Salomon ja jopa hänen naisystävänsä pidätettiin "merkittävinä natseina" ja suljettiin amerikkalaiseen internointileiriin. Fragebogenin viimeinen ja laajin luku kuvaa vankeusaikaa ja leirin oloja. Von Salomon uuttaa paljon synkeää ironiaa siitä, että natsiaikana leireiltä välttynyt pariskunta joutui nyt perusteettomasti vangittuna olosuhteisiin, missä he kohtasivat nälkää, kylmää, jatkuvia pahoinpitelyitä, nöyryytyksiä ja kaikentyyppistä mielivaltaa. Kertoessaan miten jenkkisotilaat mukiloivat hänet kuulustelussa von Salomon toteaa, että amerikkalaisen kumipohjaisen sotilassaappaan potku sattuu jonkin verran vähemmän kuin saksalaisen naulapohjaisen - muu ei näköjään ole muuttunut.

Samantyyppisiä sarkastisia piikkejä Fragebogen on täynnä. Von Salomonin menetelmänä on vastata naiiviuteen kyynisyydellä, pedanttisuuteen pilkalla ja tietämättömyyteen paljailla ja epämiellyttävillä faktoilla. Lomakkeen ruumiinpainoa koskevaan kysymykseen vastatessaan von Salomon pohtii, että haluaisi mieluiten olla lihava, koska lihavia pidetään leppoisina ja hyväntahtoisina. Hän kirjoittaa, että lihavien poliitikkojen julmuutta ei koskaan oteta vakavasti, ja he selviävät rikoksistaan kuin koira veräjästä. Von Salomon ei suoraan vertaa laihaa Hitleriä ja paksua Churchillia, mutta siitä on tietenkin kysymys. Sekä Hitler että Churchill kävivät sotaa häikäilemättömästi ja ulottivat sotatoimet vastustajan siviiliväestöön, mutta vain toisen kasvot herättävät julmuuden ja joukkomurhan mielikuvia.

Fragebogenin kritiikin pääkohde on juuri tämä: voittajan oikeus. Sen viimeinen luku on kuvaus siitä, miten ihmisoikeuksien ja demokratian nimissä harjoitetaan aivan yhtä tylyä mielivaltaa kuin muidenkin opinkappaleiden. "Oikean asian" vastustaja tai sellaiseksi epäilty voidaan pidättää määrittelemättömäksi ajaksi ilman oikeudenkäyntiä, häntä voidaan piestä, pitää nälässä, eristää omaisistaan, hänelle voidaan esittää mielikuvituksellisia syytteitä.

Eikä Von Salomon puolisoineen ollut yksittäistapaus, minkä osoittaa brittiläisen Giles McDonoghin valaiseva teos After the Reich - The Brutal History of the Allied Occupation (2007). McDonogh (joka muuten viittaa toistuvasti Fragebogeniin) kuvaa seikkaperäisesti, miten amerikkalaisten miehitysvyöhykkeillä vangittiin "sotarikollisina" tuhansia ihmisiä, joilla ei ollut merkittäviä natsiyhteyksiä. Heitä pidettiin surkeissa oloissa, ja osa heistä jopa teloitettiin ilman kunnollista näyttöä mistään raskauttavasta. Internointileirien oloja arvostelleille journalisteille ja poliitikoille vastattiin, että venäläisten vyöhykkeellä olot ovat vielä karummat. Fragebogenin ja After the Reichin ajankohtaisuuden toteamiseksi ei liene tarpeen kuin mainita Guantánamon ja Abu Ghraibin nimet.

Von Salomon ulottaa kritiikkinsä koko Yhdysvaltoihin. Paitsi miehityshallinnon raakuudesta, hän syyttää amerikkalaisia ylimielisyydestä, oman arvomaailmansa pakkosyöttämisestä ja valtapolitiikan verhoamisesta moralismiin:

Se, mikä saa sanat juuttumaan kurkkuun aina kun yrittää keskustella amerikkalaisen kanssa, on heidän monumentaalinen omahyväisyytensä. Jokaisella lauseellaan, jokaisella teollaan he todistavat etteivät tiedä kerrassaan mitään, ja silti he teeskentelevät olevansa ainoita jotka tietävät jotakin. Kohdatessaan useampia vaihtoehtoja he eivät epäröi: pontevasti ja itsevarmasti he välittömästi valitsevat huonoimman. Ja erityisen paha asia on, että he jatkuvasti toimivat todellisten etujensa vastaisesti.

Fragebogen on oikeistonationalistisen amerikanvastaisuuden klassikko. Amerikan kritiikissään von Salomon vetoaa jatkuvasti kansalliseen ajatteluun: amerikkalaiset ovat kyvyttömiä ymmärtämään vanhaa, kehittynyttä eurooppalaista kulttuuria ja sen perinteitä. Heidän hengetön, mukavuudenhaluinen kapitalisminsa ei sovi kulttuurikansoille. Kun Länsi-Saksan oikeisto ryhtyi sodan jälkeen tiiviiseen taloudelliseen ja sotilaalliseen yhteistyöhön USA:n kanssa, nuoruutensa ihanteille uskollinen von Salomon jäi poliittisesti ulkopuoliseksi. Se pakotti hänet virittelemään 50- ja 60-luvuilla yhteistyötä jopa vasemmistolaisen ydinaseiden vastaisen liikkeen kanssa.

Mutta Fragebogen ei missään tapauksessa ole pelkkä antiamerikkalainen kiistakirjoitus. Ehkä kiinnostavin se on kuvauksena sellaisesta Saksasta, joka on toisen maailmansodan jälkeen lähes unohdettu. Von Salomon kirjoitti teoksen poliittiseksi tilinteoksi, jossa hän halusi osoittaa ettei saksalainen radikaali kansallismielisyys ollut koskaan ollut yhtä kuin natsismi.

Lomakkeen kansallisuutta koskevaan kysymykseen von Salomon vastaa olevansa preussilainen. Hän kirjoittaa, että lain kirjaimen mukaan hän on saksalainen, mutta koska Saksa on miehityksen tuloksena lakannut olemasta kansallisvaltio, hän on palannut juurilleen. (Tuonnempana hän sanoo, ettei juuri piittaa minkälainen lippu hänen maansa yllä liehuu, kunhan "jokaikinen maanmieheni on vapaa matkustamaan Saarbrückenistä Tilsitiin ilman että joku karhumainen nuorukainen Oklahomasta, Svierinogolovskajasta, Dumbartonista tai Tarasconista yrittää pysäyttää hänet.")

Von Salomon provosoi liittoutuneita, jotka samaistivat natsismin preussilaiseen militarismiin, mutta viittaa myös sukutaustaansa ja henkiseen perintöönsä. Hän korostaa, että preussilaisuus ei ole pelkkä kansallisuus vaan aate, joka tarkoittaa epäitsekästä uhrautumista valtion ja kollektiivisen edun hyväksi. Tämä preussilaisuuden idea on yhdistänyt vuosisatojen ajan rahvasta ja kuninkaita, ja von Salomon katsoo olevansa sen jatkaja. Freikorps-aikansa ja terroristipuuhansakin hän lukee preussilaisen mentaliteetin ilmentymiksi: nuori aktivisti halusi ensin puolustaa Saksan laillista järjestystä ja rajoja, sitten raunioittaa mädän, riitaisten eturyhmien repimän tasavallan palauttaakseen terveen esivaltavaltion.

Von Salomonin preussilainen valtioihanne oli eri kuin kansallissosialisteilla. Sitä voisi luonnehtia sekoitukseksi preussilaista rojalismia ja aristokraattista fascismia:

Vuoden 1918 tappiosta kasvaneen suuren nationalistisen liikkeen ainoa tavoite on mielestäni alusta saakka ollut valtion käsitteen uudistaminen, uudelleensyntymä jonka täytyi olla keinoiltaan vallankumouksellinen mutta päämääriltään konservatiivinen. Johdonmukaisesti - ja jopa ennen käännekohtaa, jota Adolf Hitlerin ilmaantuminen kansallismieliseen liikkeeseen merkitsi - pidin jokaista yritystä siirtää nationalismin painopiste valtiosta kansaan, autoritaarisuudesta totalitaarisuuteen, todellisten tavoitteidemme häpeällisenä petoksena.

Hitler petti nationalistisen liikkeen korvaamalla tämän valtioihanteen "Führer-periaatteella", joka teki kansasta jumalan ja Hitleristä sen profeetan. Näin perinteinen valtiokuuliaisuus muuttui totalitarismiksi, joka alisti kaikki yhteiskunnan osa-alueet yhden miehen oikkujen valtaan. Kolmannessa valtakunnassa toisinajattelevat nationalistit (ns. konservatiivisen vallankumousliikkeen ajattelijat, joihin von Salomon voidaan lukea) joutuivat vaikenemaan ja kaikki nationalistinen oppositiotoiminta murskattiin pitkien puukkojen yönä. Fragebogenin ravistelevimpia jaksoja on kuvaus siitä pelon ja huolen ilmapiiristä, joka von Salomonin lähipiirissä vallitsi pitkien puukkojen yön puhdistuksen jälkimainingeissa.

Von Salomonista tuli kolmannessa valtakunnassa ulkopuolinen. Fragebogenissa kuvataan julkaisukieltoon joutuneiden kirjailijoiden vaikeuksia ja juutalaisten ahdinkoa, mutta samalla von Salomon tekee selväksi, että pysytteli syrjässä eikä noussut hallintoa vastaan. Kirja ei myöskään sisällä pahoitteluja natsien rikoksista, minkä vuoksi jotkut pitivät sitä vastenmielisenä ja kirjailijaa empatiakyvyttömänä. 30-luvun ja sota-ajan kuvauksena Fragebogen poikkeaa jyrkästi myöhemmästä, kollektiivisen itseinhon värittämästä kirjallisuudesta. Luultavasti von Salomon ei itsenäisenä sieluna tuntenut tarvetta pyydellä anteeksi julmuuksia, joihin hän ei ollut osallistunut ja joihin syyllistynyttä hallintoa hän ei ollut kannattanut. Hän pesee kätensä, mikä lukijasta riippuen voi tuntua joko sankarilliselta tai törkeältä.

Mutta kirjassa kuuluu myös eräänlainen traaginen optimismi, preussilainen ja saksalainen ylpeys häpeän ja tappion hetkellä. Poliittisena outsiderinakin von Salomon tuntee kuitenkin rakkautta kansakuntaa kohtaan ja on vakuuttunut, ettei edes natsiaika ja hävitty sota ole tahrannut Saksan kunniaa. Päinvastoin, niissäkin on nähtävissä suuruutta:

Todellinen tragediani oli, etten koskaan löytänyt itselleni oikeaa yhteisöä. Olin etsinyt sellaista kansakunnasta, siitä erityisestä kansakunnasta jonka ylle varjot nytkin lankesivat yhä pidempinä. Ja millainen kansakunta se olikaan! Kieroutuneesta mahtailustaan ja vääristellyistä käsitteistään huolimatta se tarvitsi koko maailman nousemaan aseisiin sitä vastaan ennen kuin sen voimat nujerrettiin.

Nämä sanat saivat minut miettimään, että epämiellyttävissäkin muodoissaan saksalainen nationalismi on ollut osittain oikeilla jäljillä. Saksalaiset taitavat todella olla yli-ihmisiä, herrakansaa. Mikä muu kansakunta olisi 1900-luvulla taistellut kaksi sotaa koko muuta maailmaa vastaan ja hävittyään noussut tuhkasta entistä ehompana? Vuonna 1945 raunioiksi pommitetusta, nälkäisestä ja miehitysvyöhykkeisiin jaetusta maasta on sittemmin tullut Euroopan johtava talousmaa. (Moista käsittämätöntä energiaa ja sitkeyttä löytyy ehkä vain juutalaisista: hehän selviytyivät kansakuntana kaikista vainoista ja joukkomurhista ja perustivat lopulta taloudellisesti ja sotilaallisesti vahvan valtion - kaiken lisäksi vieläpä arabien asuttamalle alueelle.)

Der Fragebogen on avain saksalaisuuden ymmärtämiseen. Tämä on yksi monista syistä, miksi se kannattaa lukea.