Käynti Tampereen kirjamessuilla lauantaina toi paljon muistoja mieleen. Kun viime kerran esiinnyin siellä tasan vuosi sitten, Ilman -esseekokoelma oli juuri ilmestynyt, ja olin luullakseni sen hetken puhutuin kirjailija.
Kirjan tuoma julkisuus oli nopeaa ja rajua. Se opetti paljon median toimintamekanismeista. Ennen kaikkea koko touhu oli kuitenkin äärimmäisen absurdia ja epätodellista: näin naamani samassa lööpissä Matti Nykäsen kanssa, minua pyydettiin esitelmöimään erotiikkamessuilla ja keskusteluvieraaksi Grand Casinon show-iltaan, kaikentyyppiset hullut ja järjissäänkin olevat soittelivat minulle, kapakoissa ei voinut olla rauhassa kun tuntemattomat tulivat juttelemaan, jne.
Onneksi osasin ottaa ajanjakson huumorin kannalta ja jonkinlaisena kokeiluna. Julkisuuden paras puoli on nimittäin sen ohimenevyys. Olipa kohu millainen tahansa, se yleensä unohtuu nopeasti, eikä sille kannata antaa suurta painoarvoa. Kirjat säilyvät tai unohtuvat riippumatta siitä, kuinka vähän tai paljon julkisuutta niiden kirjoittaja saa. Koska kaltaiseni pienilevikkinen kirjailija saa osakseen moista huomiota korkeintaan kerran elämässään, päätin katsoa loppuun saakka, mitä tuleman piti. Mitään menetettävää ei ollut.
Herännyt keskustelu oli hyvin ennalta-arvattavaa, kuten se aina on. Syytöksiin naisvihasta ja muusta olin osannut varautua. Ilman sisälsi niin paljon tulenarkoja kohtia, että arvailtavaksi jäi vain, mihin niistä ammattiloukkaantujat tarttuisivat. Hassua oli se, että kovin harva tajusi saman kuin Sami Liuhto blogikirjoituksessaan: kirjassani halveerasin paljon enemmän itseäni ja miehiä ylipäätään kuin naisia. Ilman oli itsetuhoinen teos jo lähtökohdiltaan.
Primitiivireaktiot ovat aina kiinnostavia, koska ne paljastavat sen, minkä opittu kohteliaisuus ja "objektiivisuus" tavallisesti kätkevät. Suomen feministien Julius Streicher, "Tulta munille" -ohjelmaa juontanut Anne Moilanen purki radiossa ja lukuisissa kirjoituksissaan raivoaan siitä, että kirjani oli noteerattu niin näkyvästi. Samansuuntaisia näkemyksiä esittivät hänen ikikitkerät aatesiskonsa Anu Silfverberg ja Katja Martelius. Yhdessäkin "manifestissaan" Moilanen sanoi Suomea feminismin takapajulaksi, koska täällä feminismille kriittiset näkemykset saavat jatkuvasti huomiota.
Niin, oikeastihan Moilanen tarkoitti, että Suomi on feminismin takapajula, koska täällä ylipäätään saa arvostella naisasiaväkeä julkisesti. Jos hän ja muu rintaliivinpolttajien falangi saisivat päättää asioista, yhtäkään mielipidekirjoitusta, lehtiartikkelia, pakinaa, tutkimusta tai romaania ei julkaistaisi, ennen kuin Feministisen Suurneuvoston Kulttuurikomitea olisi sen tarkastanut ja siveelliseksi ja edistykselliseksi todennut. Vähempi ei heille riitä, vaikka heidän ideologiansa puoltajia löytyy jo kaikista sanomalehdistä ja sähköisistä viestimistä ja sitä edistämään on perustettu yliopistoon oma oppiaineensakin, naistutkimus. On hyvä, ettei näiden ihmisten valta ole yhtä suuri kuin heidän tahtonsa, kuten William Hazlitt asian kiteytti.
Totesin kirjamessuilla käydessäni, että Ilman-kohun rauhoittuminen on yksinomaan hyvä asia. Muun muassa kirjastojen tietokannoista voi havaita, että kirjaa luetaan yhä, ja nyt sitä kenties luetaan enemmän ajatuksella, kun julkisen keskustelun kakofonia ei ole häiritsemässä. Aktiivisimman julkisuuden aikana asiat tuntuivat etenevän nopeammin kuin mieleni osasi niitä käsitellä, ja kirjoittaminenkin alkoi sujua uudelleen vasta viime kesänä, kun häly alkoi ensi kertaa rauhoittua. Olen palannut valokeilasta pimeään hyvillä mielin.
