.jpg)
Edistysmielisillä tolvanoilla on onnen päivä, koska katolisella kirkolla on jälleen käsissään laaja pedofiliaskandaali. Odotan vahingoniloista suuroffensiivia kolumnipalstoilla ja blogeissa. Luonnollisestikaan sellaiset ihmiset eivät piittaa itse hyväksikäytön uhreista tuon taivaallista, vaan heitä kiinnostaa lähinnä päästä haukkumaan paavia ja katolista "tekopyhyyttä". Edustaahan Rooman kirkko heille suunnilleen kaikkea kuviteltavissa olevaa mädännäisyyttä.
Kuten vastaavien skandaalien yhteydessä aina, on nostettu esiin kysymys katolisten pappien selibaattilupauksesta. Ajatus, että selibaatti sinänsä ruokkisi seksuaalisia perversioita, on hämmästyttävän yleinen ottaen huomioon, kuinka primitiivinen se on. Olen itse kokenut vuosikausien seksuaalisen puutteenalaisuuden kaikki kärsimykset, enkä yhtenäkään kuivana kautena ole harkinnut lapsiin sekaantumista. Puhumattakaan siitä, että katolisilla papeilla olisi paljon helpompiakin tapoja rikkoa selibaattilupaustaan kuin kuoropoikien vietteleminen, he voisivat esimerkiksi vaihtaa ylleen siviilivaatteet ja mennä ilotaloon.
Uskon itsekin, että pappien selibaatilla ja pedofiliatapauksilla on yhteys, mutta se ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin julkisessa keskustelussa oletetaan. Ajatellaan katolilaista miestä, joka on samanaikaisesti hyvin uskonnollinen ja seksuaalisesti kieroutunut, vaikkapa pikkulapsista pitävä. Hänen taipumuksensa hävettää ja ahdistaa häntä, koska hänen vakaumuksensa tuomitsee sen synniksi. Hän päättää ryhtyä papiksi, koska selibaattilupaus estää häntä toteuttamasta mielihalujaan, mutta virkaan astuttuaan hänen itsehillintänsä ei kuitenkaan riitä. Tällä tavoin papinvirka pikemminkin vetää puoleensa perverssejä yksilöitä kuin synnyttää sellaisia.
Mitä asialle sitten pitäisi tehdä? Ymmärtääkseni suurin ongelma on joidenkin kirkollisten piirien salailukulttuuri: pappien tekoset painetaan villaisella, ettei kirkon maine kärsisi. Siihen pitäisi puuttua ankaralla kädellä, ja uskoisin että kirkon johdon asenne koveneekin pikku hiljaa. Täytyy lisäksi muistaa, ettei ongelmaa esiinny ainoastaan katolisessa kirkossa, kuten tämän kirjoituksen alkuun linkkaamani kolumnikin muistuttaa.
Jollakin tavoin ymmärrän selibaatti-instituutiota, vaikka se tuntuukin julmalta ja lienee kovin epäsuosittu itse pappien keskuudessa. Jos pappi on tehnyt ammatissaan niin suuren henkilökohtaisen uhrauksen, hän vaikuttaa ainakin minun silmissäni pyhemmältä mieheltä kuin vaikkapa luterilainen pappi, joka ei ole paljon valtion virkamiestä kummempi. Toisaalta papiston selibaatti otettiin alunperin käyttöön vuosisatoja sitten, jotta kirkon omaisuuden keskittyminen tietyille suvuille estettäisiin. Tätä ongelmaa ei enää nykymaailmassa ole, ja jos jostakin perinnäistavasta alkaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä, siitä luopuminen on perusteltua. En kuitenkaan halua ryhtyä besserwisseriksi asiassa, jonka kaikkia ulottuvuuksia en tunne, jääköön sellainen alussa mainitsemieni tiedostajien tehtäväksi.
