Eilen saapuivat painosta Savukeitaan kevään kirjat, ja tänään niitä on uunituoreena saatavilla Tampereen kirjamessuilla. Olen tällä kertaa vastuussa kahdesta uutuudesta, Robert Louis Stevenson -käännöksestä Itsemurhaklubi ja toimittamastani esseeteoksesta Mitä Houellebecq tarkoittaa? Jälkimmäinen myös aloittaa Savukeitaan uuden kirjasarjan, jossa käsitellään aikamme tärkeitä taiteilijoita, ajattelijoita ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Kyseessä on siis jonkinlainen uusi versio WSOY:n aikoinaan julkaisemasta "Mitä x todella sanoi?" -kirjasarjasta.
Mitä Houellebecq tarkoittaa? sisältää 8 esseetä 9 kirjoittajalta. Allekirjoittaneen lisäksi mukana ovat Juha Seppälä, Riku Korhonen, Tommi Melender, Jaana Seppänen, Antti Nylén, Marianna Kurtto, Laura Lindstedt ja Martti-Tapio Kuuskoski. Alkuperäisen idean keksi Ville Hytönen, joka oli havainnut monen suomalaisen nykykirjailijan ihailevan Michel Houellebecqia ja halusi kirjan, jossa kiintymyksen kohdetta valotetaan. Kirjasta voi halutessaan kuulla lisää huomenna Tampereen messuilla. Olen keskustelemassa Tommi Melenderin kanssa Voima-lavalla klo 11:30, keskustelua koordinoi Tero Tähtinen.
Minun on vielä erikseen sanottava, että olen hyvin iloinen, että tämä kirja näki päivänvalon. Kiitän nöyrästi kaikkia siihen kirjoittaneita panoksestaan; tällaiset kokoomateokset ovat aina kirjoittajiensa näköisiä, ja tällä kertaa kirjoitusten yleistaso oli korkea. Ennen kaikkea minua miellyttää se, että Houellebecq jaksaa kiinnostaa pohjoisia kollegoitaan ja noussee jälleen yleisen huomion kohteeksi.
Kirjallisessa faniudessa on kyse hyvin intiimistä suhteesta, ja kirjoittaessaan esikuvastaan kirjailija kertoo myös ja ehkä ennen kaikkea itsestään. Omassa esseessään Jaana Seppänen kirjoittaa pitäneensä heti Alkeishiukkaset luettuaan Houellebecqiä tärkeimpänä nykykirjailijana, ja oma kokemukseni on samansuuntainen. Ainakin nykyään vaikuttavista ulkomaisista prosaisteista Houellebecq on se, joka on vaikuttanut omaan ajatteluuni eniten.
Minua on kiehtonut Houellebecqissä se, että hänellä on rohkeutta kirjoittaa älykkäästi mutta konstailematta. Hänen tekstistään puuttuu kokonaan se näennäisälyllinen koketteria ja estetisoiva briljeeraus, joka rasittaa kokeellisia prosaisteja ja "ranskalaisuuden" jäljittelijöitä. Juha Seppälä on havainnut Houellebecqin tyylin "latinalaisen kovuuden": se on runollisessa kirkkaudessaan täysin epäsentimentaalista, ja juuri siksi seuraa ranskalaisen proosan parhaita perinteitä.
Toinen Houellebecqin valtti on hänen kykynsä yhdistellä eri kirjallisuudenlajeja ja tyylejä kuten satiiria, tieteiskirjallisuutta ja inhorealismia ilman teennäistä ironiaa. Hänen mielikuvituksellisuudessaan on jotain häikäilemätöntä. H. P. Lovecraft -tutkielmassaan hän kirjoitti: "1900-luku saatetaan vielä tunnistaa eeppisen ja fantastisen kirjallisuuden kulta-ajaksi, kunhan velttojen avantgardejen turmeltuneet usvat haihtuvat."
Kolmanneksi minua on innostanut Houellebecqin poliittinen epäkorrektius. Nykyään älykön status on vaivattominta saavuttaa omaksumalla valmiiksi räätälöity vasemmistohumanistinen mielipideapparaatti feminismeineen, ihmisoikeuksineen, amerikanvastaisuuksineen ja monikulttuurisuuksineen. Mutta Houellebecqiltä on turha odottaa valmiita ajatuksia: hän iskee poliittisiin, seksuaalisiin, uskonnollisiin ja moraalisiin kipupisteisiin kadehdittavalla vimmalla. Poliittisesti häntä on vaikea määritellä. "Konservatiivisen anarkistin" kaltaiset paradoksit osuvat kenties lähimmäs.
Suomalaisille lukijoille ensimmäinen Houellebecqiin liittyvä vaikeus on tietenkin hänen nimensä lausuminen. Nimestä kuulee mitä erikoisempia väännöksiä. Helpotan hieman herrasta tulevaisuudessa käytäviä kapakkakeskusteluja: erään amerikkalaisen aikakauslehtiartikkelin mukaan oikea lausuntatapa on "wellbeck".
