Cormac McCarthy saattaa hyvin olla paras elossa oleva yhdysvaltalainen prosaisti. Tuntemukseni on vahvistunut entisestään lukiessani hänen toistaiseksi suomentamatonta läpimurtoromaaniaan Blood Meridian, joka on samalla hänen kirjoistaan ensimmäinen, jonka olen lukenut alkukielellä.
Amerikkalaisen minimalismin traditioon McCarthy kiinnittyy vaivattomasti, mutta realistiksi en häntä nimittäisi (niin, eipä tuo sana enää juuri mitään tarkoitakaan). Hän luo myyttisiä kertomuksia, ei tarkkaa yhteiskunnan läpileikkausta vaikkapa Steinbeckin tai John Dos Passosin tapaan. McCarthyn kielessä on vahva atavistinen tunne, se muistuttaa leirinuotion äärellä istuvien lakonista jutustelua ja tarinointia. Villin lännen mytologia on hänen keskeistä rakennusainestaan, sijoittipa hän tarinansa 1800-luvulle tai nykypäivään. Vaikka tähänastiset McCarthy-suomennokset ovat laadukkaita, ilmaisun ja varsinkin dialogin yksilöllinen ja kansallinen omintakeisuus tulevat parhaiten esiin alkukielellä.
McCarthylla on kadehdittava kyky muokata kielestään samanaikaisesti luihin saakka riisuttua ja esteettistä. Blood Meridianin alussa hän sanoo kaiken olennaisen päähenkilöstään ja tämän taustasta kolmannessa kappaleessa:
The mother dead these fourteen years did incubate in her own bosom the creature who would carry her off. The father never speaks her name, the child does not know it. He has a sister in this world that he will not see again. He watches, pale and unwashed. He can neither read nor write and in him broods already a taste for mindless violence. All history present in that visage, the child the father of the man.
Samalla jäätävän suoralla tyylillä hän loihtii hämmästyttävän komeita ja jylhiä maisema- ja tuokiokuvia:
The shadows of the smallest stones lay like pencil lines in the sand and the shapes of the men and their mounts advanced elongate before them like strands of the night from which they'd ridden, like tentacles to bind them to the darkness yet to come. They rode with their heads down, faceless under their hats, like an army asleep on the march.
Blood Meridian on myös ensimmäinen McCarthyn kirja, jonka olen lukenut ennen elokuvaversion katsomista (sellaistahan siitä ei ainakaan vielä ole tehty). Kun lukee Menetetyn maan tai Tien, voi helposti huomata miksi Coenin veljesten ja John Hillcoatin niihin perustuvat elokuvat ovat niin onnistuneita. McCarthyn kirjat ovat lähes valmiita filmikäsikirjoituksia; filmatisointia varten niihin ei tarvitse lisätä mitään ja poistaakin tarvitsee vain vähän. Lisäksi hänen askeettinen tyylinsä suo lahjakkaalle ohjaajalle lukuisia mahdollisia oman tulkinnan väyliä.
Suurin syy McCarthyn tuotannon hedelmällisyyteen elokuvantekijöiden kannalta lienee kuitenkin hänen proosansa visuaalisuus, jonka tajusin kunnolla vasta Blood Meridiania lukiessa. Teksti etenee sarjana voimakkaita myyttisiä kuvia, runsaita mutta samalla selkeälinjaisia kuin luolamaalaukset.
McCarthya on kotimaassaan toistuvasti verrattu Faulkneriin, eikä tietysti aivan perättömästi. Itse asiassa hänen kustannustoimittajanaan ensimmäiset 20 vuotta toiminut Albert Erskine oli ollut myös Faulknerin pitkäaikainen kustannustoimittaja. Mutta McCarthy ei onneksi ole perinyt esikuvaltaan tämän usein uuvuttavaa tajunnanvirtatekniikkaa. Hänen suoraviivainen tarinankertojan otteensa on sukua vanhemmalle amerikkalaiselle kirjallisuudelle (Twain, Melville, jne.) ja puritaanisimmat modernistit olisivat pitäneet sitä vanhanaikaisena. Nykyään sen hyödyntäjiä ei enää katsota pitkin nenänvartta: eilisen muoti on tämän päivän epämuoti, mutta toissapäivän muodeille löytyy aina seuraajansa.
