Hakemus Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtajaksi

Julkisen Sanan Neuvosto ilmoitti äskettäin hakevansa uutta puheenjohtajaa toimikaudelle 2020-2023. Päätin hakea tehtävää. Koska avoimuus kuuluu journalismin ja koko yhteiskuntamme keskeisiin periaatteisiin ja kansalla on oikeus tietää, millainen henkilö näin merkittävään toimeen kenties valitaan, julkaisen hakemukseni tekstin tässä.


***

HAKEMUS JULKISEN SANAN NEUVOSTON PUHEENJOHTAJAKSI


Hyvät Julkisen Sanan Neuvoston arvostetut vaikuttajat,


Haen avoinna olevaa JSN:n puheenjohtajan tehtävää toimikaudelle 2020-2023. Katson sopivani tehtävään, koska minulla on pitkäaikaista ja laajaa kokemusta media- ja kustannusmaailmasta. Olen toiminut vuosina 2000-2014 Helsingissä ilmestyneen kulttuurilehti Kerberoksen päätoimittajana ja vuodesta 2012 verkkolehti Sarastuksen päätoimittajana. Lisäksi olen vuodesta 2016 lähtien ollut kirjallisen johtajan asemassa Kiuas Kustannus Oy:ssä. Olen myös avustanut lukuisia aikakauslehtiä, tarkempi selvitys liitteenä olevassa ansioluettelossa.

Sekä edellä mainituissa tehtävissä että kirjailijantyössäni olen perehtynyt läheisesti sananvapauskysymyksiin. Suomalaiset journalistit tunnetaan yleisesti oman ja kaveriensa sananvapauden peräänantamattomasta puolustamisesta, mutta henkilökohtaisesti olen myös pyrkinyt lujittamaan koko yhteiskunnan laajuista sananvapautta, jonka George Orwell on määritellyt vapaudeksi sanoa sellaista mitä ei haluta kuulla. Koska uskon ihmisyksilön monipuolisuuteen, olen yrittänyt edistää tätä vapautta niin shokkiterapialla kuin asiallisella argumentoinnilla.

Näen sananvapauden laajemmin kuin pelkkänä valtiollisen ennakkosensuurin puutteena. Tämän hetken Suomessa sanan- ja julkaisemisen vapautta pyritään rajoittamaan enimmäkseen epäsuorin keinoin, vaikka toki myös oikeuslaitos on kantanut oman kortensa kekoon. Tästä syystä olin useiden kulttuuri- ja tiedemaailman edustajien kanssa laatimassa vetoomusta suomalaisen sananvapauden puolesta ja olin yksi sen allekirjoittajista. Mainittu vetoomus julkistettiin sananvapauden päivänä 3.5.2019, ja suomalainen lehdistö sovelsi siihen vaikenemisen vapauttaan.

Koska sananvapaudella ei nykyisessä julkisessa kielenkäytössä osata tai haluta tarkoittaa muuta kuin lehdistön vapautta, tulisi mielestäni ainakin huolehtia siitä, että journalismi pysyisi riittävän laadukkaana, tasapuolisena ja yleisön näkökulmasta uskottavana. JSN:n puheenjohtajan asemassa kiinnittäisin huomiota erityisesti siihen, että lukijan tulisi erottaa faktatieto toimittajan mielipiteestä. Näin ei tällä hetkellä ole, vaan agendajournalismi maskeerataan helposti uutisoinniksi tai analyysiksi tiettyjä kontroversiaalisia aiheita käsiteltäessä. Tämä on tietenkin laajempi ongelma, joka liittyy ensi sijassa toimittajien yleissivistyksen, kielenkäytön ja elämänkokemuksen tunnetusti matalaan tasoon. Mutta uskon vakaasti, että Julkisen Sanan Neuvosto pystyy aktiivisella puuttumisella auttamaan sen ratkaisemisessa.

Journalistin ohjeiden kohdassa 11 sanotaan: ”Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa ja ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.” Tätä kohtaa rikotaan tällä hetkellä kenties enemmän kuin kaikkia muita journalistin ohjeiden kohtia, ja erityisen räikeitä rikkomuksia olen havainnut kuvien käytössä. Toimitukselle epämieluisaa tapahtumaa käsittelevän uutisen kuvitukseksi saatetaan valita vaikkapa valokuva uusnatsien kulkueesta, vaikka kulkueella ja sen järjestäjillä ei olisi mitään tekemistä itse tapahtuman kanssa. Jos JSN puuttuisi tehokkaammin tällaisiin tapauksiin, sen kannanottoihin tulisi kevättuulen raikkautta. Tällä hetkellä ne valitettavasti ovat mediakriittiselle yleisölle – jos sallitte hiukan värikkään vertauksen – kuin mursun henkäys.

Uskon soveltuvani hakemaani tehtävään myös sen sosiaalisen kokemuksen vuoksi, jota olen päätoimittajan ja kirjallisen johtajan tehtävissäni hankkinut. Näissä toimissa olen tottunut työskentelemään monenlaisten persoonien kanssa, kuuntelemaan heidän näkemyksiään ja sovittamaan yhteen erilaisia työskentelytapoja. Erityisen tärkeänä pidän auktoriteettiaseman määrätietoista käyttöä ilman sortumista despoottisuuteen. (Ymmärtääkseni teillä on ollut aiemmin ongelmia tämän asian kanssa.)

Erityisiä palkkatoiveita minulla ei ole. Koska toimin isänmaan ja sivistyksen suuremmaksi kunniaksi, minulle riittää mainiosti sama palkka jota edeltäjilleni on maksettu.


Helsingissä, 28.5.2019

Timo Hännikäinen

Sananvapauden päivän jälkeen

Eilen, 3. toukokuuta, vietettiin kansainvälistä sananvapauden päivää. Silloin näki päivänvalon myös julkilausuma nimeltä ”Vetoomus suomalaisen sananvapauden puolesta”, jonka olen itsekin allekirjoittanut. Kuten oli arvattavissa, yksikään suuri tiedotusväline ei uutisoinut siitä, mutta tekstin ja allekirjoittaneiden nimet voi lukea esimerkiksi tästä verkkolehti Kansalaisen uutisesta. Itse vetoomusta en tässä käsittele sen enempää, se on mielestäni riittävän yksiselitteinen.

Sen sijaan voisin sanoa muutaman sanan siitä, mistä valtamedia puhui sananvapauden päivänä, joka tarkoitti sille lehdistönvapauden päivää. Yleisradiossa ja melkein kaikissa muissa medioissa asetelma oli vanha tuttu: vasemmistolainen toimittaja haastattelee vasemmistolaista yliopistotutkijaa, jonka mukaan tutkijoiden ja toimittajien sananvapautta on alettu rajoittaa myös länsimaisissa demokratioissa. Rajoittamisesta annetaan kaksi esimerkkiä: osa poliitikoista on arvostellut mediaa ja joitakin akateemisia aloja, ja lisäksi toimittajiin ja tutkijoihin on kohdistettu vihapuhetta sosiaalisessa mediassa. Lopuksi kaikki kuitenkin toteavat, että näistä puutteista huolimatta Suomi on sananvapauden mallimaa, korkealla kansainvälisessä vertailussa.

Yhden asian pitäisi viimeistään nyt olla kiistaton. Media puolustaa järjestäytyneesti ja aggressiivisesti omaa sananvapauttaan, muiden sananvapaudesta se ei piittaa tai on jopa valmis rajoittamaan sitä. Se ei ole kiinnostunut esimerkiksi siitä, että aika moni edellä mainittuun vetoomukseen mukaan pyydetyistä kieltäytyi, koska pelkäsi työpaikkansa puolesta. Se, että sananvapautta puolustavaa julkilausumaa ei uskalleta allekirjoittaa, lienee riittävä oikeutus kyseiselle vetoomukselle.

Kohdistuuko median sananvapauteen sitten jokin todellinen uhka? Tämä on tietenkin tulkintakysymys. Monet pitävät viimeisimpänä osoituksena tästä uhkasta käräjäoikeuden tuomiota, jonka toimittaja Johanna Vehkoo sai kansalaisaktivisti Junes Lokan nimittämisestä ”natsiksi” ja ”natsipelleksi”. (Aiheesta käytiin kiinnostava keskustelu Sannikka & Ukkola -ohjelman viimeisimmässä jaksossa, jonka katsomista suosittelen. Keskustelussa on mukana myös Jussi K. Niemelä, yksi vetoomuksen allekirjoittaneista.) Itse oikeusjuttuun ja sen päätökseen en ota kantaa, ja asiaa varmasti puidaan vielä ylemmissä oikeusasteissa. Mutta eräs asia on jäänyt useimmilta tapausta kommentoineilta huomiotta: syyte ja tuomio eivät liittyneet mitenkään Johanna Vehkoon toimittajantyöhön. Vehkoo oli kirjoittanut oikeudessa puidut kommentit yksityisellä Facebook-tilillään, ei esimerkiksi kolumnissa. Asettuessaan julkisesti Vehkoon puolelle oikeudenkäynnin aikana suomalaiset toimittajat unohtivat paitsi journalistiset sääntönsä, myös sen, että yksityishenkilönä Vehkoota koskevat samat lait kuin kaikkia muitakin. Samalla kävi ilmi, että toimittajien yleisesti kannattamat kovat otteet niin sanottua vihapuhetta vastaan voivat kohdistua myös heihin.

Erityisen suurena uhkana sananvapaudelleen toimittajat pitävät uhkauksia ja solvauksia, joita yksityishenkilöt heille esimerkiksi sähköpostitse lähettävät. Ne ovat toki sinänsä ikävä ilmiö, ja niillä voi olla psykologisesti haitallinen vaikutus. Mutta uusi ilmiö ne eivät suinkaan ole, ja niiden suhteen toimittajat ovat selvästi käyneet herkkänahkaisemmaksi kuin ennen. Legendaarinen toimittaja Veikko Ennala sai 1960-70-luvulla säkkikaupalla kirjeitä, joissa häntä solvattiin mielikuvituksellisilla tavoilla:

Minua epäillään alituiseen jos jollakin tavoin nyrjähtäneeksi. Homofiili olen kirjeiden mukaan ollut jo kauan, eräässä kauheassa herjakirjeessä jota painokonekaan ei ottanut vastaan minulle suositeltiin ”taipumusteni vuoksi” lehmää partneriksi ja viime aikoina olen muuttunut pienten tyttöjen ahdistelijaksi. [Ennala Osmo Lahdenperän kirjassa ”Neron heikkoudet”, 1978]

Ennala piti palstaa, jossa hän julkaisi osan saamistaan kirjeistä ja vastasi niihin samalla. Hän katsoi velvollisuudekseen vastata kaikkeen saamaansa palautteeseen joko palstallaan tai kirjeitse.

Lukuisat ihmiset ovat kirjoittaneet törkeästi minusta, ja olen itse kirjoittanut törkeästi lukuisista ihmisistä. En suhtaudu tällaiseen kovin vakavasti. Niin sanottu vihapuhe on vain puhetta, se ei aiheuta pysyvää kallovammaa tai halvaannuta vyötäröstä alaspäin. Lisäksi sosiaalisessa mediassa ja sähköpostissa voi nappia painamalla poistaa vihaviestit ja panna niiden lähettäjän estoon. Vihaviestien lähettäjillä saattaa kyllä olla halua, muttei kuitenkaan kykyä tehdä mitään sen vakavampaa. Usein sellaiset tekstit kumpuavat turhautumisesta: kun ei muuta voi, voi ainakin haistattaa paskat. Paljon suurempi sananvalta on toimittajilla itsellään, jotka voivat kirjoittamalla tuhota ihmisen maineen tai uran.

Toimittajat ovat tällä hetkellä loukkaantuneita heihin kohdistuvasta sanallisesta aggressiosta sekä oman auktoriteettiasemansa murtumisesta. Heillä on siihen oikeus, kenelläpä ei olisi omiin tunteisiinsa. Mutta jos he alkavat uskotella, että heitä todella ollaan vaientamassa, he tekevät loukkaantumisestaan poliittisen aseen ja muuntelevat totuutta omiin tarkoitusperiinsä. Ja jos he pyrkivät lainsäädäntöön vaikuttamalla asemoimaan itsensä arvostelun yläpuolelle, he ovat sananvapauden vihollisia.

Von Trier ja elokuvakritiikin yhdeksäs piiri

Mennessäni katsomaan Lars Von Trierin uutuuselokuvaa The House that Jack Built, odotin Antichristin kaltaista korkeaoktaanista ahdistusta. Yllättäen tyylilaji olikin musta komedia. Elokuva kyllä luotasi nihilismin syvimpiä syövereitä, mutta koko ajan vähän virnuillen. Väkivaltaisimmat kohtaukset sisälsivät reilun annoksen törkeää huumoria, joka näytti uppoavan yleisöön hyvin, sillä en ollut läheskään ainoa hekottelija katsomossa.

Vain kriitikot ovat olleet niin tosikkoja, että tämä ulottuvuus on jäänyt heiltä ymmärtämättä. Yhden äkäisimmistä purkauksista kirjoitti kuluneella viikolla Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Leena Virtanen. Arvostelu on maksumuurin takana, mutta kaveri lähetti ystävällisesti minulle kopion, joten voin siteerata herkullisimmat kohdat:

"The House that Jack Built on vastenmielinen elokuva, joka katkoo loputkin siteet katsojan ja ohjaajan välillä. Sopimus on sanottu irti. Me ei olla enää kavereita, Lars."

"The House that Jack Built vaikuttaa Lars von Trierin masokistiselta testamentilta. Tämän jälkeen hän joko ei tee enää mitään tai tekee jotain aivan muuta. Elokuva on matka narsistisen taiteilijan seurassa kohti Danten helvettiä."

"Trier flirttailee jälleen koko länsimaisen (miehisen) sivistyksen kanssa, mutta koska se ei tunnu enää riittävän ja on vaarana, että häneen ei kiinnitetä riittävästi huomiota, hänen on kaivettava esiin myös ne elementit, jotka vanhastaan saavat älymystön varpailleen ainakin Cannesin filmijuhlilla."

"The House that Jack Built -elokuvassa Trier suorastaan taantuu. Hänen naisensa eivät yllä kulttuurin ja sivistyksen tasolle vaan pysyvät eläiminä, miehen silmissä."

Lienee sanomattakin selvää, että pidin Virtasen tekstiä parhaana mahdollisena suosituksena. Samalla se kertoo selvää kieltä siitä alennustilasta, johon elokuva- ja muukin kritiikki on Suomen lehdistössä vajonnut vuosi vuodelta syvemmälle ja näyttää nyt saavuttaneen yhdeksännen piirin. Kritiikkien palstatila pienenee ja kriitikonpaikkoja saavat yhä lahjattomammat ja ideologisemmat yksilöt. Virtanen on hyvä esimerkki patologisen huumorintajuttomasta ja tosielämästä vieraantuneesta ihmistyypistä, jollaisia on paljon paitsi kriitikoina, myös opettajina. Hänen kirjoituksensa ei ole sisällöllisesti muuta kuin henkilökohtaisen inhon tilitys Von Trierin persoonaa kohtaan. Sen myötä biografismi on tehnyt paluun suomalaiseen päivälehtikritiikkiin, ja vieläpä karkeimmassa mahdollisessa muodossa.

Kriitikoilla on usein voimakas tarve osoittaa, että he ymmärtävät elokuvan paremmin kuin katsojat, ja siten osoittaa oman tarpeellisuutensa. Tämä on ymmärrettävää, sillä asiantuntijalta odotetaankin syvällisempää analyysiä kuin rivikatsojalta. The House that Jack Builtin tapauksessa katsojien valtava enemmistö luultavasti tajuaa, että Von Trier tekee härskiä pilaa ja kykenee ottamaan sen vastaan. Monet heistä varmastikin osaavat myös yhdistää elokuvan vastaaviin äärimmäisiin provokaatioihin, kuten Pasolinin Salòon tai Haneken Funny Gamesiin. Leena Virtaselta nämä ulottuvuudet jäävät kuitenkin kokonaan pimentoon, ja sen sijaan hän pyrkii osoittamaan tarpeellisuutensa alleviivaamalla oikeaoppisuuttaan. The House that Jack Built on hänelle naisvihaa ja taiteilijan narsismia, jotka ovat tietenkin niin tuomittavia asioita, etteivät ne ansaitse lähempää tarkastelua. Yhtä suoraviivaisesti Virtanen olettaa, että Von Trier esittelee sarjamurhaaja Jackin suulla omia ajatuksiaan ja asenteitaan ilman suodattimia. Rehellisesti sanottuna moinen teksti olisi ala-arvoinen jopa lukiokirjoitelmana.

Kun lehtien taidekritiikit jäävät näin etäälle lukijasta, jokin on pahasti vialla. Enkä oikein usko, että vikaa korjaavat Suomen Arvostelijain Liiton loputtomat seminaarit kritiikin tulevaisuudesta. Jos taidekritiikillä on tässä maassa tulevaisuus, se löytyy blogeista ja verkkojulkaisuista. Niitä on toki hirvittävä määrä ja niistäkin suurin osa on löysää kirjoittajan omien tuntemusten esittelyä. Mutta pienellä seulonnalla löytää monia arvosteluja, joissa teoksia käsitellään perusteellisesti ja osataan asemoida ne oikein niin tyylilajin kuin tekijän muun tuotannon perusteella.

The House that Jack Built on ymmärrettävästikin kova pala arvostelijoille. Se on metaelokuva, joka kääntää ääriasentoon tietyt taidetta ja elämää, sivilisaatiota ja barbariaa koskevat hankalat kysymykset. Samalla ohjaaja kommentoi siinä omaa uraansa ja vastaa ilkikurisesti aiemmin saamiinsa syytöksiin. Kokonaisuuteen on vielä ympätty runsaasti mytologiaa ja kulttuuriviittauksia suuruudenhullua vaikutelmaa kavahtamatta. Elokuva on räikeän liioitteleva mutta myös yököttävän rehellinen omakuva, joka samanaikaisesti kommentoi koko inhimillisen kulttuurin ristiriitaisuutta. Ainoa teos, johon osaan sitä suoraan verrata, on Kalervo Palsan sarjakuva Eläkeläinen muistelee. Sarjakuvan lopussa Palsa tiivistää sanottavansa aforismiin ”Kauneus on luonnottomuuksiemme summa”, ja se sopisi hyvin Von Trierin uutuudenkin motoksi.

Elokuvan päähenkilö Jack on arkkitehdin urasta haaveileva insinööri, josta kehkeytyy puolivahingossa sarjamurhaaja. Tarinan alussa Jack on kuollut, ja Vergilius lähtee saattamaan häntä helvettiin. Matkalla Jack kertoo saattajalle elämästään, maailmankatsomuksestaan ja tekemistään murhista. Jack on äärimmäinen perfektionisti, joka ei koskaan ole saanut valmiiksi itselleen suunnittelemaansa taloa: valittu materiaali tuntuu aina väärältä, ja hän repii kokonaisuuden yhä uudelleen maan tasalle ja aloittaa alusta. Murhaajaurallaankin hän toimii sama täydellisyyden ihanne mielessään, mutta tuhoamisessa hän onnistuu paremmin kuin rakentamisessa, ja uhrien ruumiista rakentuu hänen ”talonsa”.

Jack uskoo vakaasti olevansa taiteilija ja että pieteetillä toteutettu murha on esteettisesti yhtä arvokas kuin katedraali tai fresko. Samalla ajatuksella ovat sivumennen sanoen leikitelleet muiden muassa Thomas De Quincey (”On Murder Considered as one of the Fine Arts”) ja Oscar Wilde (”Pen, Pencil, and Poison”). Jack on obsessiivis-kompulsiivinen psykopaatti, jonka sisäiset pakkomielteet ovat niin ylivoimaisia, että hänen on täytynyt luoda kotikutoinen filosofia ja estetiikka niiden verukkeeksi. Hänen taidettaan ei ymmärrä kukaan muu kuin hän itse, mutta se ei näytä häiritsevän häntä, sillä empatiakyvyn puute mahdollistaa ilmatiiviin sulkeutumisen makaaberin luovuuden kuplaan. Jack voi rauhassa keskittyä hiomaan kokonaistaideteoksensa yksityiskohtia, kuten uhrin irtileikatusta rinnasta valmistettua kukkaroa tai oikeanlaisen ilmeen saamista pakastetun ruumiin kasvoille.

On toki mahdollista pitää tällaisten pohdintojen esittämistä taiteilijan itsekorostuksena, mutta viime kädessä Von Trier antaa taiteesta ja luovuudesta äärimmäisen raadollisen kuvan. Aivan kuin hän haluaisi riisua taiteilijan työstä kaiken ylevyyden ja sanoa, että se on lopultakin vain omien päähänpinttymien häikäilemätöntä toteuttamista komean kuuloiseen näennäisfilosofiaan verhottuna. Taiteilijalle narsismi on työmotivaation ehto: tuskin kukaan aloittaisi – tai ainakaan saattaisi loppuun – kirjaa, elokuvaa, maalausta tai sävellystä, ellei uskoisi siitä tulevan jotakin aivan erityistä, suurenmoista ja mieleenpainuvaa. Usein taiteilijan on myös pakko selittää itsekäs halunsa eristäytyä taiteensa pariin sillä, että työn tuloksena on jotakin kulttuuria ja ihmisyyttä palvelevaa. Ehkä The House that Jack Built on masentuneen taiteilijan selvänäköisyyttä: Trier tuntuu sanovan, että motiiveista kestävimmät ovat ne alhaisimmat, ja että suuri taiteilija on viheliäinen ihminen.

Kriitikot ovatkin spekuloineet, että kyseessä on Von Trierin ohjaajanuran päätös, joka heijastelee hänen luomisvoimansa hiipumista. En tekisi liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä, sillä elokuvasta välittyy kuitenkin usko ilmaisuvälineen voimaan. Kaiken irvokkuuden rinnalla on häikäisevän kauniita kuvia ja jaksoja, viemäriputken suusta näkyvät tähdet. The House that Jack Built on kimurantti kokonaisuus juuri siksi, että Von Trier kuitenkin arvostaa inhimillisen kulttuurin saavutuksia. Se, että hän asettaa huiput rinnakkain pohjamutien kanssa, on uskollisuutta ehdottoman rehellisyyden vaatimukselle. Sivilisaatio ei voi koskaan saavuttaa niin korkeaa tasoa, ettei se sisältäisi myös raakalaisuuden virtoja. Von Trierin paljon puhuttu misantropia on oikeastaan vain yritys ihmisen pohjattoman ristiriitaisuuden hyväksymiseksi – ratkaistahan ristiriitaa ei voi, sillä homo sapiens on määritelmällisesti mahdoton laji.

Ehkä arvostelijoiden kannattaisi pyrkiä samanlaiseen ristiriitojen sietämiseen Von Trierin kohdalla. Vähintäänkin heidän soisi nauravan itselleen yhtä hillittömästi kuin Von Trier.

Ateljee taistelukenttänä

Jos olisin kirjoittanut Medusan kasvoihin luvun maalaustaiteesta, Francis Bacon olisi ollut itsestäänselvä aihevalinta. En kuitenkaan saanut aikatauluni puitteissa aikaiseksi mitään koherenttia ja kokonaisuuteen sopivaa, ja päätin rajata käsittelyni elokuvaan ja kirjallisuuteen. Bacon on kuitenkin vaivannut mieltäni jo pitkään, ja olen päätynyt siihen lopputulokseen että hän oli 1900-luvun viimeinen suuri taidemaalari. Hän aloitti samoihin aikoihin kuin abstraktit ekspressionistit, mutta piti suuntausta tyhjänpäiväisenä ja pysytteli esittävässä ilmaisussa. Teorian kasvavaa roolia taaiteessa itseoppinut Bacon vieroksui: ”Jos siitä voi puhua, miksi maalata se?” Hän oli kuitenkin tietoinen, että tarkan realistisen esitystavan (jota hän kutsui ”kuvittamiseksi”) oli jo ajat sitten syrjäyttänyt valokuvaus. Bacon etsi – ja löysi – uudenlaista, sisäistynyttä mutta ei-abstraktia tapaa kuvata luonnollisia muotoja.

Olennaisinta Medusan kasvojen aihealueen kannalta on kuitenkin se, että Bacon ilmensi maalauksissaan kauhua – ei genrenä, vaan mielentilana tai pikemminkin olemisen tapana. Hänen ihmishahmojensa väkivaltaisesti vääntyneet kehot ja vääristyneet kasvonpiirteet huohottavat suurta ahdinkoa suoraan katsojan kasvoille, mutta teosten varsinainen häiritsevyys piilee ahdingon aiheuttajan näkymättömyydessä. Ihmiset on eristetty aavemaisen pelkistettyyn, usein abstraktiin tilaan, kuin näkymättömään laatikkoon tai karulle teatterinäyttämölle. Syntyy vaikutelma, että heitä ympäröi pahantahtoinen kosminen suunnitelma tai salaliitto. Tai kenties kauhua herättää se, mitä piilee hahmojen piinatun ihon alla. Baconin taide on body horroria ennen David Cronenbergia, ja jokseenkin eri merkityksessä kuin Cronenbergilla.

Baconin ensimmäinen merkittävä näyttely oli Lontoossa vuonna 1944, toisen maailmansodan loppuvaiheessa, mutta tästä ei pidä tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Aina kun joku kulttuuritoimittaja väittää Baconin maalausten väkivaltaisen lihallisuuden heijastelevan maailmansodan ja keskitysleirien aiheuttamaa järkytystä, lopetan artikkelin lukemisen siihen paikkaan. Kun katsoo vuoden '44 näyttelyn kuuluisinta teosta, triptyykkiä ”Three Studies for Figures at the Base of a Crucifixion” (yllä oleva kuva), on selvää ettei sen ilmentämälle kauhulle ole spesifiä tai ajallista syytä. Sellainen syy mahdollistaisi kauhun kukistamisen, mutta triptyykissä siitä ollaan pääsemättömissä. On vain huudolle annettu muoto, kauhun loputon preesens, jolle ei enää tarvita rationaalisia tai uskonnollisiakaan selityksiä.

Triptyykissä ei tapahdu mitään väkivaltaista, mutta on selvää, että jokin sanoinkuvaamaton väkivallanteko on tapahtunut jossakin maalauksen ulkopuolella olevassa ajassa ja paikassa. Bacon on maalannut kolme hämmentävällä tavalla epämuotoista elollista olentoa, joissa on joitakin ihmiskasvojen piirteitä: huutoon jähmettynyt suu, nenä, korva, hiukset. Liekehtivän oranssi tausta polttaa karrelle kaikki yritykset jäsentää maalausta tavanomaisen logiikan mukaisesti. Selvää on vain, että olennot kärsivät.

Ateisti Bacon maalasi lukuisia teoksia ristiinnaulitsemisen aiheesta, ja käsitteli muitakin uskonnollisia aiheita laajalti. Jo muotona triptyykki on peräisin alttaritaiteesta. Bacon kuitenkin riisuu ristiinnaulitsemisen uskonnollisista merkityksistä: hänelle se on konkreettinen, inhimillinen, fyysinen aihe. Joissakin maalauksissaan, hyvänä esimerkkinä ”Maalaus 1946” (alla oleva kuva), hän assosioi krusifiksin nyljettyyn eläimen ruhoon. Kulttuuri- tai pelastushistoriallinen tulkinta johtaisi harhaan: kyse on pelkistetystä kärsimyksestä, joka toteutuu niin eläimellisellä, inhimillisellä kuin jumalallisella tasolla. Bacon haluaa yksinkertaisesti kuvata hauraan olennon tuhoutumista sille itselleen käsittämättömästä syystä. Hän sanoi itse mieltyneensä ristiinnaulitsemisaiheeseen, koska mikään muu aihe länsimaisessa taiteessa ei soveltunut yhtä hyvin tietyn tyyppisten tunteiden ja aistimusten käsittelyyn.

Baconin näkemys on lähempänä antiikin tragediaa kuin mitään kristinuskoon liittyvää. Hän kieltäytyy tarjoamasta lohtua, ainakaan mitään sovinnaisessa mielessä ymmärrettävää sellaista, sillä kärsimys ei ole hänelle jotakin voitettavaa vaan elämän ydinmehua. Vain sen avulla tietää elävänsä ja tutustuu itseensä. Bacon torjui niin tuonpuoleisen autuuden odotukset kuin toiveet ihanneyhteiskunnasta:

Uskon, että yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus on elämän kudos. Voidaan toki sanoa, että kaikki elämä on läpikotaisin keinotekoista, mutta minusta se mitä sanotaan yhteiskunnalliseksi oikeudenmukaisuudeksi tekee siitä vain merkityksettömämmällä tavalla keinotekoista... Koska elän maassa, jossa on aina ollut tietty vaurauden taso, on vaikea puhua niistä maista joissa on aina ollut äärimmäistä köyhyyttä. Ja on aivan mahdollista auttaa rutiköyhissä maissa asuvia saavuttamaan taso, jolla he voivat päästä eroon nälästä ja yleisestä epätoivosta. Mutta se, että ihmiset ylipäätään kärsivät, ei häiritse minua, koska minusta juuri kärsimys ja ihmisten väliset erot ovat tuottaneet suurta taidetta eikä tasa-arvo.

Tämä sitaatti haastattelusta vuodelta 1974 on merkittävä siinäkin mielessä, että se paljastaa taiteen ehdottoman ensisijaisuuden Baconin ajattelussa. Jos hänen nihilismiin saakka illuusiottomassa maailmassaan on jokin kiintopiste, se on luova prosessi. Itse maalaaminen – jota Bacon luonnehti ”lähitaisteluksi” - pelastaa hänet ehdottomalta nihilismiltä ja tekee hänen nihilismistään pikemminkin välineellistä. Aivan kuin Bacon maalauksissaan hakkaisi lihakirveellä tiensä ihmishahmon läpi löytääkseen jotain alkuperäistä ja pyhää. Se on kauhistuttava ja animaalinen prosessi, joka kuitenkin houkuttelee katsomaan vielä pidempään, vielä syvemmälle. Ja jos mitään ei löydy, voi aina ihastella tarkoituksettomuudessa piilevää ylevyyttä, jota Oswald Spengler luonnehti näin:

Elämä on näytelmä, joka tarkoituksettomuudessaan on subliimia, yhtä tarkoituksetonta kuin tähtien kulku, kuin maan liike, kuin vaihtelu maan ja meren välillä, jääkausien ja alkumetsän välillä. Sitä voi ihailla tai itkeä – mutta sellaista se on.

Voi sanoa, että Bacon rakensi oman elämänsä taiteen ympärille. On pähkäilty paljon, millaisista henkilökohtaisista syövereistä hänen tuotantonsa synkkä ja brutaali sävy oikein kumpusi. Kaikki ystävät ovat muistelleet häntä iloisena ja huolettomana bon vivant -tyyppinä. Mitä ilmeisimmin Bacon kätki syvimmät tuntonsa ironisen ja dekadentin sosiaalisen roolin alle – paljastamatta itsestään juuri mitään hän raivasi itselleen eristyneen henkisen tilan, jossa saattoi käsitellä ja kehitellä teemojaan rauhassa. Tämä näkemys on korostetusti esillä Baconista kertovassa elokuvassa Love is the Devil (1998), joka perustuu Daniel Farsonin Bacon-elämäkertaan The Gilded Gutter Life of Francis Bacon (1994).

Bacon siis eristi itsensä samaan tapaan kuin maalaustensa hahmot. Hänen ateljeestaan tuli yksityinen taistelukenttä, gladiaattoriareena, jossa vastustajana oli elämää yleensä ja modernia elämää erityisesti riivaava keinotekoisuus. Emme tiedä, päättyikö taistelu voittoon, ja Bacon tuskin tiesi sitä itsekään. Mutta ainakin hänen maalauksissaan toistuvat vääristyneet ihmiskasvot ovat jotain enemmän kuin tutkielmia persoonan ja identiteetin hajoamisesta. Ne ovat eräänlaisia kollaaseja, joissa ihmiseen on mahdutettu kaikki sisäiset konfliktit. Niiden kiehtovuus ei perustu rikkinäisyyteen, vaan siihen että ne rikkinäisyydestään huolimatta muistuttavat oikeaa persoonaa. Ja niiden pelottavuus perustuu mahdollisuudelle, että katsomme peiliin.

Ilman: Esipuhe vuoden 2019 laitokseen

Kirjastani "Ilman" (2009) ilmestyy tänä keväänä uusi laitos. Jonkinlaisen kulttimaineen saavuttaneen kirjan painos on ollut lopussa jo useita vuosia, ja uutta editiota on kyselty säännöllisesti, koska antikvariaateistakin sitä on vaikea löytää. Niinpä katsoin uudelleenjulkaisun olevan ajankohtainen nyt, kun sen ilmestymisestä on kulunut tasan kymmenen vuotta. Uusi laitos sisältää teoksen siinä muodossa kuin se alun perin ilmestyi, ja sen lisäksi oman esipuheeni sekä toimittaja ja kriitikko Tenho Kiiskisen jälkisanat. Kirjan taitto on nyt loppusuoralla ja painoon se menee viikon sisällä. Tarkasta ilmestymisajankohdasta ilmoitan myöhemmin. Ohessa makupalana esipuhe, jonka laadin uudelleenjulkaisua varten.


***


Ilman on kirja, joka teki minusta ”nimen”. Jotkut muistavat minut pelkästään siitä, eivätkä ole lukeneet ainuttakaan niistä kahdeksasta kirjasta, jotka olen sen jälkeen julkaissut. Joidenkin mielestä ”sekosin” sen kirjoittamisen jälkeen ja lähdin ymmärryksen toivossa kosiskelemaan äärioikeistolaisia piirejä, vaikka olennaisessa mielessä katsomukseni eivät ole muuttuneet mihinkään sen kirjoittamisen ajoista.

Tämä ei ole vienyt yöuniani. Jo kirjoitettuani ensimmäiset muistiinpanot tiesin, että tällaisesta kirjasta saa kantaa leimaa kenties loppuelämänsä. En ymmärtänyt pelätä leimoja silloin, enkä ymmärrä vieläkään.

Kun nyt kymmenen vuoden jälkeen avaan kirjani uudelleen, se herättää monenlaisia tuntemuksia. Välillä hymähtelen omalle naiiviudelleni, välillä huomaan oivaltaneeni jotakin kirkkaasti, kenties jopa olleeni aikaani edellä. Tämä epätasaisuus lienee yksi syy sille, miksi Ilman on kestänyt aikaa. Kirjassa on raakaa energiaa, joka läpäisee suojamuurit ja viittaa kintaalla johdonmukaisuuden vaatimuksille.

Kun näytin eräälle yhdysvaltalaiselle kollegalle Lola Rogersin englanninnosta eräästä kirjan luvusta, hän sanoi sen tuovan mieleen Knut Hamsunin Nälän. Vertaus tuntui imartelevalta, mutta siinä oli jotain perääkin. Siinä missä Hamsun kuvasi yksityiskohtaisesti nälän fyysisiä oireita ja niihin liittyviä harha-aistimuksia, minä kuvasin pitkäaikaisen pakkoselibaatin tuottamia psykofyysisiä jännitystiloja ja pakkoneuroottista käyttäytymistä. Hamsunin päähenkilö, kirjoituksiaan sanomalehdille kauppaava senttari, kärsii koska hänet on idealistisena tee-se-itse-filosofina heitetty keskelle vauhtiin päässyttä kapitalismia, jossa sanat ja ajatukset ovat kauppatavaraa siinä missä kaikki muukin. Oman kirjani päähenkilö kärsii, koska hän on arvoltaan alhainen merkki groteskissa ja kovin panoksin käydyssä pariutumisen pelissä, jonka sääntöjä hän ei ymmärrä.

Olennainen yhtymäkohta on sekin, että Hamsunin päähenkilö ei ole varsinaisesti sympaattinen. Hänen ällistyttävä ylpeytensä saa hänet esiintymään vauraampana kuin on, ja hän kieltäytyy almuista juuri silloin kun eniten tarvitsisi niitä. Hän häiriköi kanssaihmisiään absurdeilla kepposilla ja keksityillä tarinoilla. Myös oma päähenkilöni loukkaa tahallaan muita, jättää hyvät tilaisuudet hyödyntämättä ja käyttäytyy muutenkin tavoin, jotka vetävät häntä entistä syvemmälle kurimukseen. Perusasioiden, kuten nälän ja himon, äärellä ihmiset eivät ole mukavia tai rationaalisia.

Puhun etäännyttävästi ”päähenkilöstä”, ikään kuin Ilman ei olisikaan omakohtainen tilitys. Totta kai se on, yhtä paljon kuin se on kirjallinen luomus. Puhun siinä omana itsenäni, kuorruttamatta mitään fiktiolla tai autofiktiolla. Olen aina vähän ihmetellyt, miksi kirjailijan pitäisi keksiä tarinoita kertoakseen kokemuksistaan tai panna ajatuksensa jonkun kuvitteellisen hahmon suuhun. Ilman on kirja, johon tällainen metodi ei olisi mitenkään sopinut. Sen voima on siinä, että tekijän ja tekstin välillä ei ole turvallista etäisyyttä.

Mutta niin sanottua human interest -kirjallisuutta Ilman ei ole, vaikka sitä sellaisenakin luettiin. En halunnut ohjata yleisön mielenkiintoa henkilööni, mutta tietenkin niin kävi. Toimittajat ja tavalliset lukijat ovat usein kyselleet, miten kirjan julkaiseminen vaikutti naismenestykseeni ja miten elämäni on muuttunut sen jälkeen. Ja moni asiahan toki muuttui. Kirjan julkaisua seuranneet pari vuotta olivat eroottisessa mielessä huikeita aiempaan verrattuna: minulla oli satunnaissuhteita ja pidempiä suhteita, naiset tulivat baareissa oma-aloitteisesti juttelemaan ja minua haastatelleiden naistoimittajien kanssa oli hämmästyttävän helppoa päätyä sänkyyn.

Osin tilanteeni kohentuminen johtui siitä, että kuuluisuus on voimakas magneetti monille sellaisillekin naisille, jotka eivät sitä edes itselleen myönnä. Mutta tärkeämpi syy oli varmasti se, että tuollaisen kirjan kirjoittamisen seurauksena olin menettänyt kaiken arkuuteni. Mel Gibson on sanonut: ”Kysykää keneltä tahansa hänen pahinta pelkoaan, se on julkinen häpäisy. Moninkertaistakaa se globaaliin mittakaavaan, sen minä olen käynyt läpi. Se muuttaa ihmistä ja tekee hänestä kovan pirulaisen.” Kun Ilman oli ilmestynyt, minulla ei ollut enää mitään salailtavaa eikä mitään menetettävää, ja saatoin olla rennosti naisten seurassa. Ilman alkoi toimia eräänlaisena käyntikorttina, jossa luki: ”Tässä olen, ota tai jätä.” Kun menin nykyisen vaimoni kanssa ensimmäisille treffeille, hän oli lukenut kirjan edellisenä iltana.

Ilman tulkittiin usein poliittiseksi pamfletiksi, ja kustantajani myös markkinoi sitä sellaisena. Edellisenä vuonna ilmestynyttä Henry Laasasen kirjaa Naisten seksuaalinen valta pidettiin sen sukulaisteoksena, koska siinäkin käsiteltiin naisten etulyöntiasemaa nykyaikaisessa parinmuodostuksessa ja puhuttiin alempitasoisista miehistä, jotka jäävät jalkoihin seksuaalisessa kilpailussa. Minut ja Laasanen alettiin säännönmukaisesti mainita samassa lauseessa. Laasasen kirja oli toki minulle tuttu, mutten ammentanut kovinkaan suurta osaa vaikutteistani siitä. Laasasen tyyppiseen ohjelmalliseen ja akateemiseen kokonaisuuteen en pyrkinyt, vaan valitsin peittelemättömän subjektiivisen tien. Ilman ei myöskään ole ensi sijassa kirja pariutumismarkkinoista. Enemmän kuin niiden mekanismeja, halusin kuvata kaikkialla tapahtuvaa seksin pakkosyöttöä, kulttuuria jossa haluttavuus on kovinta sosiaalista valuuttaa.

Tässä asiassa Ilman ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, päinvastoin. Haluttavuus on länsimaisen ihmisen suurin huolenaihe, se on valjastanut palvelukseensa teknologian, julkisuuden, talouden ja politiikan. Älykkyydellä, terveydellä ja fyysisellä voimalla on arvoa vain, jos se on ”seksikästä”. Näyttelijät, mallit ja poptähdet ovat idoleita siksi, että heitä halutaan. Haluttavuuden tyranniaan ovat alistuneet myös feministit, jotka ennen marmattivat naisten esineellistämisestä ja kulttuurin pornoistumisesta mutta järjestävät nyt ”lutkamarsseja” ja puolustavat esipuberteetti-ikäisten tyttöjen paljastavaa pukeutumista.

Tätä lihan teatteria halusin kuvata statistin näkökulmasta, ja paljastaa samalla salaisuuden jonka kaikki tietävät: haluttavuus ei jakaannu demokraattisesti sen enempää kuin mikään muukaan inhimillinen ominaisuus. Jotkut ovat syntyjään luotaantyöntävän rumia, sosiaalisesti kyvyttömiä tai jostakin monimutkaisemmasta syystä tuomittuja jäämään osattomiksi. Heitä paljon monilukuisempi joukko joutuu tekemään suuria henkilökohtaisia panostuksia pärjätäkseen kilpailussa jotenkuten, ja täysipainoisesti seksuaalisen vapauden hedelmistä pääsee nauttimaan vähemmistö.

Koska kirjassa oli päällekkäisyyksiä Laasasen ja muiden niin sanottujen miesasiamiesten teemojen kanssa, minua pyydettiin sen ilmestymisen jälkeen välillä miesasiaväen keskustelutilaisuuksiin ja minun oletettiin lähestyvän nousevaa yksinäisten miesten internetkulttuuria eli manosfääriä. En noudattanut kutsuja enkä osallistunut manosfäärin keskustelupalstojen debatteihin, vaikka toisinaan kävinkin silmäilemässä niitä. Pidättyväisyyteni ei johtunut siitä, että olisin jotenkin väheksynyt miesasia-aktiivien näkökulmia. Päinvastoin, tunnen myötämielisyyttä moniakin heidän agendojaan kohtaan, ja erityisesti annan heille tunnustusta seksuaalisuuden kytkemisestä keskusteluun miesten syrjäytymisestä.

Miehillä seksuaalinen syrjäytyminen tuottaa laajempaa sosiaalista syrjäytymistä, sillä naiseton mies saa häviäjän leiman. Ja mikä pahinta, leimaa on kannettava hiljaa, protestoimatta ja myötätuntoa odottamatta. Jos mies kehtaa huomauttaa jotakin naisten osuudesta kohtaloonsa, hän saa niskaansa vihamielisen ryöpyn. Modernin naisen vallanhimosta, kevytkenkäisyydestä ja narsistisesta pinnallisuudesta puhuminen johtaa naisvihasyytöksiin. Status quota on syntynyt ylläpitämään feministitutkijoista koostuva koulutettujen idioottien luokka. Sen esittämän patenttiselityksen mukaan miesten oireilussa on kyse halusta säilyttää omat etuoikeudet ja palauttaa naiset alistettuun asemaan. Mutta juuri nämä ammattimaiset selittäjät – nämä tuijasaresmat, saarasärmät ja muut ”tieteellisyyteensä” alituiseen vetoavat puhuvat päät – ovat etuoikeutetussa asemassa, jossa kykenevät valehtelemaan uskottavasti ja demonisoimaan tehokkaasti halveksimiaan ryhmiä. Tämä tilanne on syynä siihen, että osa miehistä vetäytyy manosfääriksi ristittyyn sosiaalisen median alakulttuuriin.

Manosfääri on ymmärrettävä ilmiö, mutta onko se myös terve? Itse pidin välimatkaa miesten keskustelupalstoihin, koska aistin niiden hengessä jotain epämiellyttävää. Jotkut näistä miehistä olivat kehittäneet umpikujamaisen maailmankuvan, jossa omalle kehnolle osalle ei ollut tehtävissä mitään. He pitivät kestävien naissuhteiden muodostamista nykyoloissa mahdottomana ja näkivät koko naissukupuolen vihollisleirinä, jonka edut ovat väistämättä vastakkaiset heidän omilleen. Niinpä he päätyivät joko käänteiseen feminismiin, jossa miehellä on lähtökohtainen uhriasema ja muutokseen pyritään valituskirjelmillä, tai laskelmoivan hedonistiseen elämänasenteeseen, jossa miehen tulee pyrkiä suurimpaan mahdolliseen hyötyyn pienimmällä mahdollisella henkilökohtaisella panoksella. Toiset taas pyrkivät saavuttamaan alfauroksen statuksen pelimiesopeilla ja sitoivat omanarvontuntonsa menestykseen naismaailmassa. Kumpikin ryhmä teki seksin saamisesta ja kumppanin löytämisestä itseisarvoisen tavoitteen, johon piti päästä hinnalla millä hyvänsä tai tyytyä jonkinlaiseen puolielämään.

Ilman kuvaa seikkaperäisesti vastentahtoisen selibaatin tuottamia kärsimyksiä, ja kirjassa käsitelty elämänvaihe luultavasti aiheutti minulle pysyvää psykologista vahinkoa, joka vaikuttaa käyttäytymiseeni loppuelämän. En ole kuitenkaan missään vaiheessa vakaasti uskonut, että naisiin on mahdoton muodostaa positiivista suhdetta. Aivan löylynlyömänä pidin ajatusta, että seksuaalisesta syrjäytymisestä pitäisi rakentaa itselleen identiteetti. Internetin miespiirien pääasiallinen tarkoitus tuntui olevan sama kuin Uskontojen uhrien tuki ry:n kaltaisten organisoitujen terapiaryhmien: oman ahdingon lievittäminen vertaistuella. Siinä ei toki ole mitään vikaa, mutta elämässä eteenpäin pääsemiseen se ei vielä riitä. Ja kuka haluaa ehdoin tahdoin olla uhri? Viimeinen asia jota halusin, oli ryhtyä ammattimaiseksi vonkamieheksi ja muiden kaltaisteni päänsilittäjäksi.

Naisviha, johon manosfäärissä usein törmää ja joka on itsellenikin tuttua, voi olla puhdistava voima. Kun ihminen huomaa tulleensa huijatuksi, suuttuminen on luonnollista. Kulttuurissa, joka varoittelee ”toksisesta maskuliinisuudesta”, pyhittää feminiiniset piirteet ja nojaa sukupuolten välisiä suhteita käsitellessään lapsellisiin alistaja-alistettu -dikotomioihin, on katkeraa huomata että naisetkin kykenevät itsekkyyteen, ilkeyteen, kierouteen ja hyväksikäyttöön. Feministisillä ihmissuhdemyyteillä lapsesta saakka syötetty mies alkaa oksentaa huomatessaan, miten kaukana todellisuudesta ne ovat ja miten niitä noudattaessaan pettyy kerta toisensa jälkeen. Yliampuvatkin reaktiot ovat tässä vaiheessa luontevaa purkutyötä.

Ongelma vihasta tulee silloin, kun se kivettyy kaikki myönteiset pyrkimykset tukahduttavaksi elämänkaunaksi. Internetyhteisöjen kaltaiset vertaisryhmät voivat vahvistaa tällaista kehitystä tarjotessaan valmista todellisuuden tulkintaa ja sulkiessaan sen kanssa ristiriidassa olevat seikat pois. Mitä enemmän oma elämä pyörii virtuaalimaailman ympärillä, sitä vinompia ovat niin peili kuin naama. Olen kuullut tapauksista, joissa manosfääriläiset ovat pyrkineet kaikin keinoin lannistamaan naisystävän löytäneitä jäseniä kyynisillä kommenteillaan. Näin ryhmästä tulee kehityksen jarru, jolle yhteinen kärsimys on mieluisampi vaihtoehto kuin yhdenkään jäsenen elämänlaadun koheneminen. Joku Jordan Peterson on tehnyt nuorten miesten eteen paljon manosfääriä enemmän sanoessaan, että jos haluaa parantaa elämäänsä, kannattaa aloittaa sänkynsä petaamisesta.

Myrkyllisin harhaluulo, jota miesten internetalakulttuuri voi ruokkia, on käsitys naissukupuolen kollektiivisesti käymästä sodasta miehiä vastaan. Todellisuudessa sotajalalla on vaikutusvaltainen vähemmistö naisista. Tämän joukon valta voi tuntua kohtuuttoman suurelta, kun iltapäivälehdissä jo annetaan ensitreffeillä käyville naisille vinkkejä, miten varmistaa että treffikumppani on niellyt intersektionaalisen feminismin ja muut uusimmat teoreettiset ongenkoukut (Paula Kosken artikkeli ”Ensitreffit tulossa? 5 asiaa, jotka jokaisen valveutuneen naisen tulisi kysyä”, Iltalehti 14.5.2018). Mutta monet naiset myös ymmärtävät miesten ongelmia ja pitävät feministien räyhäämistä heitä itseäänkin alentavana. Vielä suurempi osa naisista on yhtä hämmentyneitä ja eksyksissä kuin miehetkin, ja heidän sieluistaan niin sanottua sukupuolten välistä sotaa pitkälti käydään.

August Strindberg oli sukupuolikysymyksen käsittelijänä aikaansa edellä. Hänen aikanaan monet naisasialiikkeen tavoitteet tuntuivat tervejärkisiltä, ja monet aikalaiset pitivät kirjailijan silmittömiä hyökkäyksiä naisliikettä vastaan haamujen jahtaamisena. Strindberg kirjoitti ”sukupuolettomista epäisikiöistä”, jotka olivat hylänneet kaiken feminiinisyytensä, pyrkivät vain toteuttamaan harhautuneita viettejään ja tavoittelivat miehen roolia, jonka täyttämiseen heiltä kuitenkin puuttuivat rahkeet. Kun katsoo nykyisiä feministejä, jotka ihailevat sairaalloista ylipainoisuutta, kaikentyyppistä mauttomuutta, karkeaa käytöstä, androgyynisyyttä ja sukupuolista holtittomuutta, voi vain todeta Strindbergin haamujen tulleen lihaksi.

Lainaan katkelman Sigurd Wettenhovi-Aspan kirjasta Jutelmia ja muistelmia (1927), jossa hän kertoo Pariisin-vuosistaan ja ystävyydestään Strindbergin kanssa. Ruotsalaiskollegan kanssa käyty keskustelu muistuttaa kovasti niitä, joita olen vuosien varrella käynyt Ilman-kirjasta:

- Sanalla sanoen, Strindberg jatkoi, ehkäpä meidän miesten ja noiden sukupuolettomien syöjättärien välinen kamppailu todellisen naisen luottamuksen ja rakkauden omistamisesta olisi saanut aivan toisen sävyn, sekä hillitymmät, vähemmän kirpeät muodot, jos normaali, naisellinen nainen olisi jaksanut käsittää, ettei hänen vihollisensa olisi ollut mies, vaan hänen omat, luonnottomat sisarpuolensa. Väitetäänpä, että kerran joku oli huudahtanut naisasiakokouksessa – huutaja oli juuri noita tuollaisia sukupuolettomia epäsikiöitä - ”Kaikki poikalapset olisi kuohittava kohta niiden synnyttyä, ettei niistä voisi kehittyä miehiä!” Ajattele, kuinka saatanallista! Mutta silloin muuan naimisissa oleva nainen oli noussut vastustamaan tuota syöjätärtä, jolloin tämä vastasi: ”Saisit hävetä, kun sinulla on niin monta lasta!” Eikö tuo jo muistuta mielisairaalasta? Mahtaakohan naisasia voittaa siitä mitään, että mielisairaalan hoidokit esiintyvät julkisissa kokouksissa? Ja sellaista me miehet siedämme! Tuo villipeto ei edes joutunut syytteeseen, mutta minun kirjoitukseni kylläkin, kerran toisensa perästä.

[…]

- Mutta August, käsi sydämelle – etkö sinäkin ole suotta ärsyttänyt heitä?

- Keitä niin?

- Myöskin todellisia naisia?

- Luonnollisesti; tule tänne syyparka, on täällä entistäkin. Taistelun tiimellyksessä olen usein tullut menneeksi liian pitkälle, niin että moni on ottanut liioitteluni ja paradoksini täydestä, pilantekoni todesta ja päinvastoin. Mutta eivätkö ranskalaiset sano: ”Joka ei ole kertaakaan liioitellut, ei ole myöskään kertaakaan ollut vakuutettu asiastaan”?

Lyhyesti sanottuna: jos nainen alkaa puhua cis-seksismistä, rodullistamisesta, kehopositiivisuudesta, voimaantumisesta tai sukupuolisensitiivisyydestä, itseään kunnioittavan miehen on viisainta unohtaa hänet seurustelu-, seksi- ja jopa keskustelukumppanina. Sen sijaan kannattaa hakeutua niiden selväjärkisten naisten seuraan, joita kaikista ikä- ja yhteiskuntaluokista kuitenkin löytyy.

Toisaalta on syytä muistaa, että maailma ei ole reilu. Vaikka kaikille löytyisi sopiva kumppani, heidän tiensä eivät välttämättä kohtaa eikä heidän suhteensa välttämättä onnistu. Ja niin ikävältä kuin tämä saattaakin kuulostaa, seksin saaminen ei ole perustuslaillinen oikeus. Biologisten tarpeiden tyydyttämättömyys voi olla helvettiä, mutta siihen ei ole olemassa patenttilääkettä. Tiettyjä varaventtiilejä on kuitenkin olemassa, ja niistä tehokkaimpiin ja aliarvostetuimpiin kuuluu prostituutio. Huorissa käyminen on tehokas mentaalihygieeninen toimepide sikälikin, että se lievittää seksin puutteesta johtuvaa sisäistä lukkiutuneisuutta, joka estää miestä pääsemästä pitkälle maksuttomien naisten kanssa. Ja jos erektion saaminen ammattilaisen kanssa huolestuttaa, niin kuin se useimpia huolestuttaa, lääkäriltä saa helposti Viagra-reseptin.

Niille, joille tämäkään keino ei syystä tai toisesta sovi, on vaihtoehtona sublimaatio. Turhautuneen seksuaalisen energian kanavoiminen korviketoimintoihin on kaiken inhimillisen sivilisaation perusta, ja väyliä siihen on lukemattomia. Jos omat sukupuoliset pyrinnöt epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen, ne kannattaa työntää ainakin väliaikaisesti syrjään ja keskittyä työhön, harrastukseen, taiteeseen, tieteeseen, ruumiinkunnon vaalimiseen, uskontoon, politiikkaan, ylipäätään mihin tahansa joka tuo elämään sisältöä. Seksi voi saada kohtuuttoman merkityksen jos sitä on liikaa tai liian vähän, mutta se on kuitenkin vain yksi elämän osa-alue. Sen ylikorostaminen yksilön elämässä on luonteenomaista yltäkylläisille ja rappeutuneille aikakausille. Jos niin sanottu miesliike todella haluaa ratkaista miesten heitteille jäämisen ongelman ja olla vastavoima aikalaishulluudelle, sen pitäisi ensin ymmärtää tämä.

Vaikka Ilman ja sen aihepiiri ovat silloin tällöin nousseet uudelleen puheenaiheeksi, lakkasin jo vuosia sitten antamasta haastatteluja sen tiimoilta. Katsoin sanoneeni asiasta jo kaiken olennaisen ja siirtyneeni muihin aiheisiin. Kun ajatus uudelleenjulkaisusta syntyi, huomasin sanottavaa sittenkin kertyneen pitkän hiljaisuuden aikana, ja päätin sijoittaa olennaisimman uuden laitoksen esipuheeseen. Ilman ymmärrettiin aikanaan usein väärin, mutta jos haluaa tulla oikein ymmärretyksi, ei kannata julkaista mitään. Niinpä en tarkoita näitä pohdintoja ohjeistukseksi, miten kirjaa pitäisi lukea. Ilman on alkanut elää omaa elämäänsä kurittomana kirjana, joka ei tarjoa vastauksia eikä luonnostele ohjelmia. Kirjoitin sen, tein omat johtopäätökseni ja siirryin eteenpäin – miksi odottaisin lukijalta vähempää?



Helsingissä 13.1.2019

Timo Hännikäinen

Vuoden 2018 kohokohdat

Nyt kun vuotta 2018 on jäljellä niin vähän, että suuria yllätyksiä ei liene odotettavissa, on aika tehdä yhteenveto sen huippukohdista kulttuurin saralla. Lista on puhtaasti subjektiivinen.


Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Tartun harvemmin kirjaan, jota kaikki ylistävät varauksettomasti, koska yleensä sellaisissa on jotain vikaa. Tämän aloitin aiheen kiinnostavuuden vuoksi, ja pakko sanoa että on kyllä erittäin hyvä. Svetlana Aleksijevitš on kirjoittanut lukuisten ihmisten haastattelujen pohjalta moniäänisen, dokumentaarisen kirjan, joka asettuu samaan jatkumoon Sodan ja rauhan ja Vankileirien saariston kanssa. Kirjailija haastattelee eri-ikäisiä ja eri yhteiskuntakerroksista tulevia ihmisiä, jotka ovat kasvaneet Neuvostoliitossa ja kokeneet sen hajoamisen. Ääneen pääsevät erityisesti "tarpeettomat", joiden on syystä tai toisesta mahdoton sopeutua henkisesti uuteen järjestykseen. Neuvostoihmisen loppu on traaginen, koominen ja brutaali. Varsinkaan niiden, jotka haluavat ymmärtää nyky-Venäjää ja sen mentaliteettia, ei kannata jättää tätä väliin.


John Gray: Seven Types of Atheism
Luultavasti älykkäin ateismista koskaan kirjoitettu kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Gray aloittaa esityksensä purkamalla osiin koko ateismin käsitteen: yksiselitteisesti määriteltävää ateismin perinnettä ei ole olemassa sen enempää kuin yksiselitteisesti määriteltävää uskonnollisuuttakaan. Se, mitä länsimaissa pidetään ateismina, on käytännössä sidoksissa monoteismiin. Uskon puute tai uskosta kieltäytyminen ei sekään kelpaa ateismin määritelmäksi, koska uskominen ei ole mitenkään olennaista monissa uskonnollisissa traditioissa. Näiden päätelmien jälkeen Gray käy läpi seitsemän erilaista ateistisen ajattelun tyyppiä, päättäen siihen joka on lähinnä hänen omaa näkemystään. Hän hylkää kaikki ateismin muodot, jotka korvaavat transsendentin uskonnon jollakin maallisella uskomusjärjestelmällä, kuten uskolla edistykseen, tieteeseen tai ihmisyyteen.


Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
Keskisarja päivittää vakuuttavasti Aleksis Kiven elämän ja tuotannon tämän vuosituhannen lukijalle. Kirja on myös valaiseva ajankuva ja rakkaudentunnustus suomen kielen elinvoimalle.


Ari Aster: Hereditary
Arvostelin Ari Asterin kunnianhimoisen esikoiselokuvan tuoreeltaan tässä blogissa, ja uudelleen pääsin näkemään sen vasta vuoden loppumetreillä. Kuten aavistelin, Hereditary on aivan liian monimutkainen elokuva sisäistettäväksi ensimmäisellä katselukerralla. Hyvin vähän sanotaan suoraan, varsinainen idea perustuu vihjeille joita ripotellaan sinne tänne pitkin tarinaa. Ne pitää sitten koota itse, mitään loppuyhteenvetoa ei anneta. Jonkinlainen perehtyneisyys okkultismiin auttaa siinä, muttei ole välttämätöntä. Tarkkaavaisuus ja kyky sisäistää symbolista ilmaisua riittää. Tietysti monelta nykykatsojalta on liikaa vaadittu, että elokuvaa pitäisi omatoimisesti tulkita ja avata, mutta itse nostan tämän takia hattuani vielä vähän korkeammalle kuin aiemmin. "Hereditary" on todellinen helmi, joka kestää aikaa.


Neil Young: Songs for Judy
Archives-julkaisusarjaa jatkava tuplavinyyli koostuu legendaarisen vuoden 1976 kiertueen akustisista osuuksista ja kuulostaa äärimmäisen hyvältä. Kappalevalikoima on sekoitus vanhoja standardeja ja tuolloin vielä julkaisemattomia kappaleita, ja kaikesta kuulee että laulaja elää yhtä parhaista luomiskausistaan. On omanlaisensa taito esittää omia sävellyksiään riisuttuina versioina ja löytää niistä aina jotain uutta, ja sen Young hallitsee. Esimerkiksi pianolla esitetty "A Man Needs A Maid" kuulostaa paremmalta kuin mikään muu levyltä kuulemani versio.

Thomas Ligotti: Pessimismi ja paradoksi

Maanantaina 29.10. pidettiin Tieteiden talolla Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran syysseminaari, jonka teemana on epäkuolleet. Itse en valitettavasti ehtinyt paikalle, mutta vaimoni ehti, ja teki luennoista laajat muistiinpanot, joiden lukeminen innoitti tähän blogipäivitykseen.

Epäkuolleet - siis kummitukset, vampyyrit, zombit, mitä näitä nyt on - ovat perusmateriaalia niin kansanperinteessä kuin yliluonnollisissa kauhukertomuksissa. Epäkuolleen käsite on sinänsä oivallinen. Reaalimaailmassa on eläviä ja kuolleita, epäkuollut sijoittuu näiden kategorioiden ulkopuolelle - se on joku, jonka pitäisi olla kuollut. Aiheesta on kirjoittanut paljon yhdysvaltalainen Thomas Ligotti, ja julkaisenkin tässä käännöksen hänen aihetta sivuavasta esseestään "Pessimismi ja paradoksi". Teksti on johdanto Ligottin kirjaan "The Conspiracy Against the Human Race" (2010), ja käännökseni on muutaman vuoden takaa. "Medusan kasvoissa" kirjoitin Ligottista laajalti, ja käännös on osa laajempaa Ligotti-käännösprojektia, jonka kimppuun pääsen toivoakseni palaamaan lähikuukausina.




***


Tutkielmassaan The Nature of Evil (1931) Radoslav A. Tsanoff siteeraa ytimekästä mietettä, jonka saksalainen filosofi Julius Bahnsen kirjasi muistiin 17-vuotiaana vuonna 1847. "Ihminen on itsetietoinen ei-mikään," Bahnsen kirjoitti. Vaikka näitä sanoja pitäisi nuorukaismaisina ja pikkuvanhoina, ne kuuluvat lajimme ja sen pyrkimysten halveksunnan ikivanhaan traditioon. Yhtä kaikki, vallitsevat tunteet inhimillisiä pyrintöjä kohtaan sijoittuvat tavallisesti jonnekin varauksellisen hyväksynnän ja kovaäänisen rehentelyn väliin. Pääsääntöisesti jokaiselle, joka haluaa kuulijoita tai edes paikan yhteiskunnassa, sopii seuraava ohje: "Jos et osaa sanoa jotain positiivista ihmiskunnasta, sano jotain epämääräistä."

Bahnseniin palatakseni, hänestä tuli ajattelija jolla ei ollut mitään positiivista eikä epämääräistä sanottavaa ihmiskunnasta, ja joka myös päätyi tylyyn käsitykseen kaikesta olemassaolosta. Kuten monet jotka ovat aluksi kokeilleet onneaan metafysiikassa, Bahnsen julisti että päinvastaisesta vaikutelmasta huolimatta kaikki todellisuus on ilmausta yhtenäisestä, muuttuvasta voimasta - kosmisesta liikkeestä, jota lukuisat filosofit ovat kuvailleet lukuisin eri tavoin. Bahnsenille tämä voima ja sen liike olivat luonteeltaan hirvittäviä ja johtivat umpimähkäisen teurastuksen ja yleisen verenvuodatuksen läpitunkemaan maailmankaikkeuteen. Lisäksi "universumissa Bahnsenin mukaan" ei ole koskaan ollut merkkiäkään suunnasta tai suunnittelusta. Alusta saakka se oli näytelmä vailla juonta ja jonka näyttelijät olivat vain tarkoituksettoman itsensäsilpomisvietin toteuttajia. Bahnsenin ajattelussa kaikki on kietoutunut sekasortoiseen verenvuodatuksen fantasiaan. Kaikki repii itseään irti kaikesta muusta... ikuisesti. Tämä olemattomuuden sekasorto jää kuitenkin huomaamatta melkein kaikilta siihen osallistuvilta. Esimerkiksi luonnossa mikään ei tiedä osallisuudestaan verilöylyjen festivaaliin. Ainoastaan Bahnsenin itsetietoinen ei-mikään voi tietää mitä on meneillään ja järkkyä juhlivan kaaoksen vavahteluista.


***

Kuten kaikki pessimistiset filosofiat, Bahnsenin näkemys olemassaolosta jonakin outona ja kammottavana jäi vaille vastakaikua itsetietoisten olemattomuuksien joukossa, jolta hän haki hyväksyntää. Niin tai näin, kompromissiton pessimismi ei vetoa suureen yleisöön. Ne harvat, jotka ovat vaivautuneet perustelemaan synkeää maailmankuvaansa, olisivat yhtä hyvin voineet jäädä syntymättä. Niin kuin historia osoittaa, ihmiset muuttavat käsityksiään melkein mistä tahansa, palvomastaan jumalasta aina hiustyyliinsä saakka. Mutta kun tullaan eksistentiaalisiin kysymyksiin, useimmilla ihmisillä on horjumattoman hyvä käsitys itsestään ja paikastaan tässä maailmassa, ja he ovat järkkymättömän varmoja siitä, etteivät he ole joukko itsetietoisia olemattomuuksia.

Olisiko kaikki muistutukset lajimme itsetyytyväisyydestä sitten hylättävä? Tämä olisi loistava päätös, sääntö numero yksi normista poikkeaville. Sääntö numero kaksi: jos sinun on pakko avata suusi, suunnista poispäin väittelyistä. Raha ja rakkaus saattavat pyörittää maailmaa, mutta maailman kanssa riitely ei saa sitä hievahtamaankaan, ellei se itse halua. Näin englantilainen kirjailija ja kristitty apologeetti G. K. Chesterton: "Voit löytää totuuden logiikan avulla vain, jos olet jo löytänyt totuuden ilman sitä." Chesterton tarkoittaa, että logiikka on totuuden kannalta epäolennaista, sillä jos totuuden voi löytää ilman logiikkaa, logiikka on tarpeetonta totuutta kohti ponnisteltaessa. Oikeasti hän haluaa tuoda logiikan tähän lauseeseen vain pilkatakseen niitä, joiden mielestä logiikka on aivan välttämätöntä totuuden löytämisen kannalta, vaikkakaan ei sellaisen totuuden joka oli keskeinen Chestertonin kristilliselle moraalille.

Chesterton, jolla oli tapana esittää näkemyksensä paradoksin muodossa, selviytyy taistelussa totuudesta voittajaksi siinä missä kuka tahansa, jolla on jotain positiivista tai epämääräistä sanottavaa ihmiskunnasta. (Tässä ei ole mitään paradoksaalista.) Näin ollen, jos oma totuus on vastakkainen niiden totuudelle, jotka keksivät tai ylistävät status quoa vahvistavia paradokseja, on parasta ottaa argumenttinsa, repiä ne palasiksi ja heittää jonkun toisen roskakoriin.

Tästä huolimatta turhassa argumentoinnissa on viehätyksensä, ja se voi tuoda viihdyttävää vastapainoa myrkyn oksentamiselle, henkilökohtaisille idolatrioille ja hillittömille saarnoille. Näinkin kuriton tapa käyttää rationaalista ja irrationaalista (en tarkoita, että ne olisivat erotettavissa toisistaan) on peräisin filosofisesta tutkielmasta, jossa esitetään häiritseviä ajatuksia siitä, millaista on kuulua ihmisrotuun. Mutta tässä viheliäisyyden alkusoitossa ei pidä kertoa liikaa. Tässä vaiheessa tarvitsee vain sanoa, että kyseinen filosofi piti suurta osaa ihmiselämästä tragediana, jota ei olisi välttämättä tapahtunut ilman erästä yksittäistä onnettomuutta: tietoisuuden kehitystä - kaikkien kauhujen esivanhempaa. Hän myös kuvasi ihmisen ristiriitaisena olentona, jonka jatkuvuus vain pahentaa sen ahdinkoa, mutanttina jossa ruumiillistuu paradoksin vääristynyt logiikka - tosielämän paradoksina eikä hutiloiden laadittuna epigrammina.


***

Jo ylimalkainenkin tarkastelu osoittaa, etteivät kaikki paradoksit ole samanlaisia. Jotkut ovat pelkästään retorisia, niissä on jokin ilmeinen looginen ristiriita, joka taitavalla jongleerauksella voidaan ymmärrettävällä tavalla ratkaista tietyn viitekehyksen sisällä. Kiinnostavampia ovat ne paradoksit, jotka piinaavat käsityksiämme todellisuudesta. Tyypillisessä yliluonnollisessa kauhukertomuksessa henkilöhahmo törmää paradoksiin niin sanoakseni lihassa, ja hänen on kohdattava se kasvokkain tai romahdettava kauhusta tämän ontologisen perversion edessä - jonkin jota ei pitäisi olla, mutta joka silti on. Kuuluisimpia esimerkkejä elävästä paradoksista ovat "epäkuolleet", nuo ikuista maanpäällistä elämää himoitsevat kävelevät kalmot. Mutta se, jatkuuko niiden elämä loputtomiin vai päättääkö sen sydämen läpi isketty seiväs, ei ole olennaista. Tavattoman merkittävää on se, että sellaisia mahdottomia olentoja voi yhtäkkiä olla olemassa. Muita esimerkkejä paradoksin ja yliluonnollisen kauhun yhteen hyytymisestä ovat luontoaan vastaan rikkovat liikkumattomat olennot. Kenties oivallisin esimerkki tästä ilmiöstä on sätkynukke, joka murtautuu vapaaksi langoistaan ja alkaa liikkua itsestään.

Mietitäänpä hetken ajan joitakin sätkynukkien ominaisuuksia. Nukentekijä valmistaa ne sellaisiksi kuin ne ovat, ja nukkemestari liikuttelee niitä tahtonsa mukaan. Käsittelen tässä nukkeja, jotka tehdään meidän näköisiksemme, muttei koskaan niin pikkutarkasti, että erehtyisimme pitämään niitä ihmisinä, paitsi kenties kostean kellarin tai sotkuisen ullakon hämärässä. Meidän täytyy tietää, että sätkynuket ovat sätkynukkeja. Siitä huolimatta saatamme säikähtää niitä. Sillä jos katsomme sätkynukkea tietyllä tavalla, meistä saattaa joskus tuntua että se katsoo takaisin, ei niin kuin ihminen katsoo, vaan niin kuin nukke. Se saattaa jopa näyttää siltä kuin olisi heräämäisillään eloon. Tällaisina lievän hämmennyksen hetkinä puhkeaa psykologinen ristiriita, aistimuksen riitasointu joka lähettää olemisemme läpi yliluonnollisen kauhun kouristuksen.

Yliluonnollisen kauhun sisartermi on "outo". Molemmat termit ovat osuvia viitatessaan ei-inhimillisiin muotoihin, jotka huvittelevat jäljittelemällä inihimillisiä ominaisuuksia. Molemmilla saatetaan myös viitata näennäisen eläviin muotoihin jotka eivät ole miltä näyttävät, kuten epäkuolleisiin - irvokkaisiin paradokseihin, olentoihin jotka eivät ole yhtä eivätkä toista, tai, mikä vielä kummallisempaa ja pelottavammalla tavalla yliluonnollista, ovat kahta asiaa samanaikaisesti. Olipa yliluonnollisia ilmestyksiä oikeasti olemassa tai ei, ne ovat jo käsitteenä kauhistuttavia, sillä uskomme elävämme luonnollisessa maailmassa, joka kyllä saattaa olla verilöylyjen festivaali, mutta vain fysikaalisessa eikä metafyysisessä mielessä. Tämän takia samaistamme säännönmukaisesti yliluonnollisen kauhuun. Ja elävä sätkynukke ilmentäisi juuri sellaista kauhua, sillä se tekisi tyhjäksi kaikki luonnollisen fysikalismin käsitykset ja sallisi kaaoksen ja painajaisen metafysiikan. Se olisi edelleen sätkynukke, mutta mielellä ja tahdolla varustettu sellainen, inhimillinen sätkynukke - terveen järjen kannalta vielä häiritsevämpi paradoksi kuin epäkuolleet. Mutta se ei näkisi asiaa niin. Inhimilliset sätkynuket eivät pitäisi itseään sätkynukkeina lainkaan, sillä niille olisi annettu tietoisuus, joka herättäisi niissä horjumattoman varmuuden aivan erityisestä asemasta koko luomakunnassa. Heti kun alkaa tuntea pärjäävänsä omillaan - tekevänsä liikkeitä ja ajattelevansa ajatuksia, jotka näyttävät olevan omasta itsestä lähtöisin - ei enää voi kuvitella olevansa muuta kuin oma herransa.

Meitä esittävinä kuvina sätkynuket eivät ole tasavertaisia kumppaneitamme maailmassa. Ne ovat näyttelijöitä omassa maailmassaan, joka on oman maailmamme sisällä ja heijastaa sitä. Mitä näemme tuossa heijastuksessa? Vain sen mitä haluamme, mitä kestämme nähdä. Itsepetoksen ennaltaehkäisevän lääkkeen avulla pidämme piilossa sen mitä emme halua päästää päähämme, aivan kuin kavaltaisimme itseltämme liian kauhean salaisuuden. Elämämme on tulvillaan hämmentäviä kysymyksiä, joihin jotkut yrittävät vastata ja jotka muut jättävät huomiotta. Alastomia apinoita tai lihaksi tulleita enkeleitä voimme uskoa olevamme, muttemme inhimillisiä sätkynukkeja. Näitä lajimme kuvastajia ylempiarvoisina voimme liikkua vapaasti ja puhua milloin haluamme. Uskomme pärjäävämme omillamme, ja jokaista toisin väittävää pidetään mielipuolena tai jonakuna, joka tahtoo upottaa meidät kauhun koneistoon. Kuinka voisi ottaa vakavasti nukkemestarin, joka on astunut toiselle puolelle?

Kun sätkynuket ovat esittäneet näytelmänsä, ne menevät takaisin laatikkoonsa. Ne eivät istu nojatuolissa lukemassa kirjaa, silmät pyörien kuin marmorikuulat sanojen yllä. Ne ovat vain esineitä, niin kuin ruumis arkussa. Jos ne milloinkaan heräisivät eloon, maailmamme olisi paradoksi ja kauhistus missä kaikki olisi epävarmaa, myös se, olemmeko vain inhimillisiä sätkynukkeja.

Kaikki yliluonnollinen kauhu käyttää hyväkseen uskomuksiamme siitä, mitä pitäisi ja mitä ei pitäisi olla olemassa. Kuten tiedemiehet, filosofit ja hengelliset hahmot ovat osoittaneet, päämme on täynnä illuusioita. Asiat, mukaanlukien ihmiselämän asiat, eivät välttämättä ole miltä näyttävät. Kuitenkin tiedämme varmuudella yhden asian: eron luonnollisen ja luonnottoman välillä. Tiedämme myös, ettei luonto tee niin pahoja kömmähdyksiä että sallisi asioiden suistua yliluonnollisuuteen. Jos se tekisi moisen kömmähdyksen, tekisimme kaiken voitavamme haudataksemme tiedon siitä. Mutta meidän ei tarvitse turvautua sellaisiin keinoihin, luonnollisia kun olemme. Kukaan ei voi todistaa, että elämämme tässä maailmassa on yliluonnollista kauhua, eikä saada meitä epäilemään että se voisi olla. Kuka tahansa voi kertoa sen - varsinkin se, jonka sepittämissä kirjoissa oletetaan yliluonnollisen, kummallisen ja kauhistuttavan paradoksaalisen olevan olennainen osa luontoamme.