Ingmar Bergmanin varhainen työ Viettelysten ilta (1953) on monella tapaa hieno elokuva. Itse asiassa se on Bergmanin filmeistä toinen, jonka luokittelen mestariteokseksi. Se toinen on Talven valoa.
Tarina parhaat päivänsä nähneestä sirkusseurueesta on dekadenssin kuvauksena niin ytimekäs, etten muista vastaavaa nähneeni. Niin kuin Talven valossakin, Bergman osoittaa kykynsä kuvata ihmisiä, jotka ovat jääneet elämäntapansa vangiksi sen menetettyä alkuperäisen vetovoimansa ja sisältönsä. Mutta perusbergmanilaiseen angstiin sisältyy myös groteskia huumoria: sirkusareenalla kömpelöä slapstick-komediaa örveltäen esittävät juopuneet klovnit ovat samalla syvästi traaginen että pohjattoman naurettava näky.
Viettelysten illassa näkyy Bergmanin tausta teatteriohjaajana ja etenkin Strindbergin (joka oli minunkin nuoruudenidolini) vaikutus. Bergman kuitenkin osaa hyödyntää teatterikokemustaan visuaalisessa tyylissään ja saa jopa teatterimaisen kohelluksen toimimaan valkokankaalla. Teatteritausta ei ollut hänelle pelkkä rasite ja turha laahus, mitä se monelle muulle elokuvantekijälle oli.
Ihmettelen, miksi Bergman ei aikoinaan ymmärtänyt Robert Bressonin Balthasar -elokuvaa. Viettelysten illan piinattu ja nälkiintynyt sirkuskarhu on nimittäin samanlainen ihmisten typeryyden ja ilkeyden symboli ja kohde kuin Bressonin filmin aasikin. Lisäksi karhun ampuminen elokuvan lopussa tekee eläimestä kristusmaisen sijaiskärsijän, jonka kuolema tuo päähenkilöpariskunnalle jonkinlaisen vapautuksen tai ainakin mahdollisuuden siihen.
Minua on Bergmanissa viehättänyt ennen kaikkea hänen misantropiansa johdonmukaisuus. Hänen elokuvissaan naiset ovat yhtä pahoja kuin miehetkin; siinä missä mieshahmot ovat surkuhupaisia, umpimielisiä kompleksikimppuja, naiset ovat kieroja ja tunteettomia pelureita. Siinä Bergman eroaa mm. toisesta merkittävästä ruotsalaisohjaajasta, Lukas Moodyssonista, jonka naiset ovat pyhimysmäisiä uhreja. Moodyssonin sinänsä vahvoissa teoksissa olen haistanut periruotsalaisen poliittisen korrektiuden käryn.
Pitänee ensi tilassa lukea Jörn Donnerin Bergman-muistelmakirja. Bergmanin oman muistelmateoksen Laterna magican voisin myös ottaa hyllystä uudelleen luettavaksi. Minua kiinnostaa Bergmanin henkilössä moni seikka, muun muassa se, että tämä vakaumuksellinen ateisti, joka uusille tuttavuuksille esittäytyessäänkin huomautti ettei usko Jumalaan, teki jatkuvasti kristillisen kuvaston ja tematiikan läpitunkemia elokuvia. Kenties hän oli epäilevä ateisti, ristiriitaisuudessaan kiinnostavampi kuin divisioona Richard Dawkinseja.
