Kaivoin hyllystä aikanaan tarkkaan lukemani kirjan, Konrad Lorenzin Kahdeksan kuolemansyntiä. Siitä löytyi pari hyvää sitaattia:
(...) voimakas pyrkimys säilyttää sellaisenaan kaikki kerran kokeilemalla hyväksytty kuuluu sen koneiston tärkeimpiin elämää säilyttäviin ominaisuuksiin, jonka tehtävä kulttuurien kehityksessä on samanlainen kuin perimän tehtävä lajinkehityksessä. Jo hankitun perinteen säilyttäminen ei ole pelkästään yhtä tärkeätä vaan vielä paljon tärkeämpääkin kuin uuden perinneaineksen hankkiminen. (s. 78)
Jo aiemmin mainitsemani erheellinen käsitys, jonka mukaan ihminen voisi kuin maasta polkaisten luoda aivan uuden kulttuurin, mielivaltaisesti ja järkiperäisesti, johtaisi siten siihen täysin järjettömään johtopäätökseen, että olisi viisainta hävittää kokonaan vanhemmilta periytyvä kulttuuri, jos halutaan ryhtyä "luovaan" jälleenrakennustyöhön. Tietenkin näin voitaisiinkin tehdä, mutta vain alkamalla uudelleen Cro-Magnonin ihmisen edeltäjistä! (s. 86)
Lorenzin kirja ilmestyi alunperin vuonna 1973, kaksi vuotta ennen kuin punaiset khmerit nousivat valtaan Kamputseassa. He tuskin tunsivat Lorenzin tekstejä, mutta joka tapauksessa he kokeilivat käytännössä jälkimmäisen sitaatin ajatusleikkiä. Pol Pot ryhtyi rakentamaan utopiaa johdonmukaisemmin kuin kukaan häntä ennen tai hänen jälkeensä. Hän julisti vuoden 1975 "vuodeksi nolla", marssitti kaupunkiväestön maaseudulle ja aloitti agraarisosialistisen ihanneyhteiskuntansa puhtaalta pöydältä.
Ehdottoman tärkeää oli perheyksikön murtaminen. Perheitä hajotettiin, vanhempia kiellettiin kurittamasta tai edes komentamasta lapsiaan, koska he olivat nyt "puolueen lapsia". Lapset aivopestiin vihaamaan "turmeltuneita" vanhempiaan. Lisäksi kiellettiin osoittamasta surua omaisten kuoleman johdosta ja muistelemasta ääneen vallankumousta edeltänyttä aikaa. Lukemisen ja kirjoittamisen kaltaisten perustaitojen opettaminen lopetettiin ja korvattiin poliittisella propagandalla. Ylipäätään punaiset khmerit pyrkivät tuhoamaan kaiken perinteen eli sukupolvien välisen tiedonsiirron. Heidän vallankumouksensa, johon verrattuna Kiinan kulttuurivallankumous oli maltillinen reformi, tarkoitti totaalista sotaa traditiota vastaan.
Ääriesimerkit ovat ääriesimerkkejä, mutta jotain olennaista Pol Potin joukkio oli ymmärtänyt. Nimittäin sen, että utopia on mahdollinen vain, jos kaikki aikaisemmin ollut pyyhitään pois kuin teksti liitutaululta. Tätä nollaamista he lähtivät toteuttamaan rationaalisesti, loogisesti ja reippaalla tahdilla. Vulgaarimarxilaisina he eivät vain ymmärtäneet, että halu perinteen säilyttämiseen sukupolvien kierrossa kuuluu ihmisen biologisiin vietteihin, ja sen pois juuriminen vaatisi homo sapiensin perimän ankaraa peukaloimista, mihin heillä ei sentään ollut välineitä. Pähkähullussa yrityksessään he onnistuivat luomaan valtion, joka oli tunnetussa historiassa kenties kaikkein lähimpänä maanpäällistä helvettiä.
Perinne tarkoittaa elämää, sen jatkuvuutta. Tästä syystä en pidä utopioista ja olen maailmankuvaltani konservatiivi. Tämän usein väärinymmärretyn termin syvimmän sisällön on hiljattain määritellyt osuvasti Ruukinmatruuna, yksi maamme yleissivistyneimmistä bloginpitäjistä. Eli jollette jaksa saman tien käydä Edmund Burken tuotannon kimppuun, lukekaa tiiviimpi esitys täältä.
Olen toisinaan miettinyt, olisiko punaisten khmerien hallinto saanut ihailijoita radikaalin länsimaisen nuorison keskuudesta, jos se olisi kestänyt kauemmin kuin neljä vuotta? Kiinan kulttuurivallankumoustahan ihailtiin laajalti, ja Kamputsean tapahtumat olivat sen loogista jatkoa. Olisiko Andy Warhol tehnyt silkkipainokuvan Pol Potista? Olisiko nuoria idealisteja lähtenyt työprikaateiksi Kamputseaan kuokkimaan maata ja poimimaan riisiä? Vai olisiko "kehenkään yli kolmikymppiseen ei voi luottaa" -sukupolvi sittenkin kauhistunut katsoessaan peiliin.
