CD-aikana täysipainoiset, tiukat albumikokonaisuudet tuntuvat käyneen yhä harvinaisemmiksi. Siis sellaiset levyt, jotka sisälsivät noin kymmenkunta kappaletta, joiden erinomaisuus hahmottui vasta kokonaisuuden myötä, kuunnellessa levyn alusta loppuun. Paraatiesimerkkejä tällaisista albumeista ovat vaikkapa Neil Youngin On the Beach tai Joy Divisionin Closer. Ne ovat hirmuisen intensiivisiä, tunnelmallisia levyjä, joissa ei ole mitään liikaa.
CD-levylle mahtuu valtavasti musiikkia ja yksittäiset suosikkikappaleet on helppo poimia muiden joukosta. Samalla useimmat nykyään julkaistavat levyt tuntuvat ylipitkiltä: jos albumi sisältää parikymmentä kappaletta, aika monen niistä on oltava silkkaa täytettä. Vinyyliajallakin harvat tupla-LP:t olivat onnistuneita.
Uskon tämän johtuvan siitä, että rajoitusten luova potentiaali on unohdettu. Rajattu tila pakottaa taiteilijan punnitsemaan, valikoimaan, jalostamaan. Maksimalismissa onnistuakseen pitäisi ensin hallita minimalismi. Runoilijallekin tekee hyvää kirjoittaa välillä tankoja ja haikuja. "Suurta amerikkalaista romaania" tavoittelevien fallisten amerikkalaisten nykyprosaistien kannattaisi ottaa oppia Osamu Dazain kaltaisista 1940-luvun japanilaiskirjailijoista, jotka osasivat parissasadassa sivussa ilmaista sen, mihin amerikkalaiskollegat tarvitsevat kahdeksansataa sivua.
Tietenkin löytyy myös niitä, joiden paasilinnalainen "taloudellinen ja tarkka" ilmaisu ei koskaan riitä muuhun kuin aforismien julkaisemiseen teepusseissa, mutta ei nyt juututa heihin.
Kun tilaa on paljon, sen täyttämisestä tulee helposti pakonomaista puurtamista ja jäljestä epätasaista ja huteraa. Määrä ei muutu laaduksi missään, taiteessa kaikkein vähiten. Taiteilijat huutavat aina suurempaa vapautta, mutta olisiko heidän sittenkin järkevämpää vaatia sääntöjä ja rajoituksia?
Populaarimusiikkiin palatakseni, nythän on jo pidemmän aikaa puhuttu CD-ajan päättymisestä ja musiikin siirtymisestä internettiin. iPodit ja ladattava musiikki saattavat johtaa siihen, että artistit julkaisevat musiikkiaan yhä enemmän yksittäisinä kappaleina eivätkä levykokonaisuuksina. Tämähän merkitsisi paluuta 1950-luvulle, jolloin musiikki julkaistiin pääasiassa singleinä. Tällaiseen kulttuuriin soveltuisivat täydellisesti The Smithsin kaltaiset yhtyeet, jotka julkaisivat merkittävän osan tuotannostaan singleinä ja joiden albumit olivat Queen is Deadia lukuunottamatta pikemminkin yksittäisten kappaleiden koosteita kuin mietittyjä levykokonaisuuksia.
En tiedä, olisiko moinen kehitys hyväksi vai pahaksi, enkä oikeastaan välitäkään. Putosin kelkasta jo ajat sitten. Olen albumiajan kasvatti, en ole hankkinut iPodia ja kuuntelen levyni vanhanaikaisesti vinyyli- tai cd-soittimesta. Albumiajalle olen ajatellut jämähtääkin, koska se tuotti niin paljon hienoja levyjä, että ne tarjoavat riittävästi kuuntelunautintoja koko jäljellä olevaksi eliniäkseni.
