Theodore Dalrymplen (alias Anthony Daniels) vanha kirjoitus "Reader, she married him" on edelleen häiritsevän ajankohtainen. "Skeptisen tohtorin" mietteistä käy ilmi mm., että paljon puhutuissa siirtolaisuuden ongelmissa ei ole kyse pelkästään konflikteista maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä, vaan ennakkoluuloisimmat asenteet elävät eri maahanmuuttajaryhmien välillä.
Eräässä itähelsinkiläisessä koulussa opettajana toimiva ystäväni kertoi kerran joutuvansa jatkuvasti selvittelemään oppilaiden välisiä riitoja, kun somali on nimittänyt venäläistä ryssäksi tai venäläinen kurdia kebabiksi. Tällaiset välikohtaukset ovat pieniä verrattuna siihen, että saman koulun maahanmuuttajajengit myös järjestävät keskenään joukkotappeluita kouluajan ulkopuolella.
Kyseisestä ilmiöstä on toistaiseksi puhuttu Suomessa vähän; poliittisesti korrekti tapa käsitellä maahanmuuton ongelmia on puhua "kantasuomalaisten ennakkoluuloista". Silti sen esiin pulpahtelu siellä täällä ei oikeastaan yllätä minua. Hyvin monentyyppiset etniset konfliktit kun eivät ole häiriöitä, vaan pikemminkin kuuluvat elimellisenä osana niin sanottuun monikulttuurisuuteen. Mitä "kirjavampi" yhteiskunta, sitä enemmän sopiikin odottaa etnisiä kahnauksia. Pahin vaihtoehto on jatkuva etninen "low intensity conflict", jossa kaikki ryhmittymät ovat linnoittautuneet omiin enklaaveihinsa, joissa vallitsevat omat säännöt ja joihin yleinen lainsäädäntö ei ulotu.
Näin on ennen kaikkea siksi, että suurin osa ihmisistä haluaa luonnostaan elää ympäristössä, jossa enemmistö ihmisistä puhuu samaa kieltä, jakaa saman historian, on ihonväriltään samanlaisia ja noudattaa samaa tapakulttuuria. Todellinen kosmopoliitti on harvinaisuus, ja tässä suhteessa minäkään en poikkea ihmisten valtaosasta. En haluaisi kuulua etniseen vähemmistöön omassa maassani. En osaa perustella tätä tunnetta yhtään sen rationaalisemmin kuin monikulttuurisuutta ja "kirjavuutta" ihannoivat ja itseisarvona pitävät omia asenteitaan. Voin vain todeta sen olevan jokseenkin tyypillinen ihmisluonnon piirre.
Toisaalta minusta on pelkästään hyvä asia, että Suomessa asuu vaikkapa tataarien, juutalaisten, saamelaisten ja ruotsinkielisten kaltaisia vähemmistöjä. Tällaista monikulttuurisuutta vastaan minulla ei ole mitään, ja tässä mielessä Suomi on aina ollut monikulttuurinen maa. Jostakin syystä tällainen historiallinen, pitkän ajan saatossa muodostunut monikulttuurisuus ei vain ole riittävän värikästä niille, joiden ihanne Suomesta ja Euroopasta on etninen tilkkutäkki.
Useimmat Euroopan maat, etenkin Britannian ja Ranskan kaltaiset vanhat suurvallat, ovat aina olleet monikulttuurisia siinä mielessä, että kyseisiin maihin on aina saapunut siirtolaisia maailman kaikilta kolkilta ja he ovat tuoneet oman lisänsä isäntämaan kulttuuriin ja historiaan. Entisaikaan näitä maahantulijoita ei kuitenkaan pidetty minkään mystisen "toiseuden" edustajina, vaan heiltä odotettiin samaa kuin keneltä tahansa kansalaiselta. Omat tavat sai säilyttää, kunhan ne eivät olleet ristiriidassa lakien ja yleisen säädyllisyyden kanssa, mutta erilaisuudesta ei tehty numeroa. Ennen ei myöskään ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvajärjestelmää, joten siirtolaisen oli ryhdyttävä osaksi yhteiskuntaa ja työelämää tai nähtävä nälkää. Nykyinen sosiaaliturva, jota itse pidän sivistyneen hyvinvointivaltion yhtenä perustana, valitettavasti myös houkuttelee kaikkialta järjestelmää härskisti hyväksikäyttäviä yksilöitä, jollaisia meillä on melkoisesti jo omasta takaa.
Siirtolaisuuden volyymit ovat nykyään aivan toista kuin menneinä vuosikymmeninä, ja asennoitumisessa on tapahtunut täyskäännös: nyt kantaväestöä vaaditaan sopeutumaan tulijoihin. Tämä kehitys, jota lammasmainen ja juureton lukeneisto (Jukka Hankamäen ja Timo Vihavaisen kaltaisia rohkeita yksityisajattelijoita lukuunottamatta) kannustaa, tarkoittaa suomalaisen ja eurooppalaisen kulttuurin ja sivistyksen itsemurhaa. Sen soundtrackia voi kuunnella täältä.
Dalrymple päättää kirjoituksensa lauseisiin, joita jokaisen tulevaisuudestamme kiinnostuneen pitäisi mielestäni pohtia tarkkaan:
The idea that it is possible to base a society on no cultural or philosophical presuppositions at all, or, alternatively, that all such presuppositions may be treated equally so that no choice has to be made between them, is absurd. Immigrants enrich—have enriched—our culture, but they do so by addition rather than by subtraction or division.
