Luin hiljattain Dalrymplen yhden tunnetuimmista kirjoista, esseekokoelman Life at The Bottom (2001), joka on luultavasti hänen paras teoksensa. Pokkaripainoksen kanteen on painettu arvostelijan kommentti, jossa kirjaa sanotaan "välttämättömäksi maailmamme ymmärtämisessä", eikä kehu ole aivan aiheeton. Life at The Bottom on panoraama englantilaisen alaluokan elämästä, jota kirjoittaja on lääkärinurallaan päässyt seuraamaan lähempää kuin useimmat. Siis niiden ihmisten, joita kuvaamaan nokkelat britit ovat keksineet lyhenteet ned (=non-educated delinquent) ja chav (=council housed and violent). Dalrymple on jonkinlainen nykyajan Henry Mayhew, joka tarkkailee ja dokumentoi yhteiskunnan pohjakerroksen ihmisten tapoja, arvoja ja asenteita.
Kurkistus pohjamutiin on järkyttävä, mutta valaiseva. Varsinkin suomalaiselle lukijalle avautuu maailma, jollaista ei kotimaassa näe. Suomessa vihoviimeisinkin hampuusi osaa lukea ja kirjoittaa, eikä kaupunkiemme kaduilla ole vaaraa joutua kymmenvuotiaan pojan aseellisesti ryöstämäksi; Britanniassa on toisin, ja kaikki siellä asuneet tuttavani ovat pääpiirteittäin vahvistaneet Dalrymplen antaman raadollisen kuvan. Alaluokan britin elämä on yksinäinen, köyhä, ruokoton, eläimellinen ja lyhyt. Sitä leimaa alkoholismi, huumeet, rikollisuus, täydellinen yleissivistyksen puute ja väkivalta kodin seinien sisä- sekä ulkopuolella.
Tapakulttuurin brutaalisuutta Dalrymple kuvaa välillä pöyristyttävästi, välillä hirtehisesti. Hänen alaluokan tatuointeja käsittelevä esseensä on saavuttanut jo jonkinlaisen klassikon aseman:
A surprisingly large number of auto-tattooists choose for the exercise of their dermatographical art the chief motto of British service industries, namely FUCK OFF. Why anyone should want these words indelibly imprinted in his skin is a mystery whose meaning I have not yet penetrated, though my researches continue, but I recall a patient who had the two words tattooed in mirror writing upon his forehead, no doubt that he might read them in the bathroom mirror every morning and be reminded of the vanity of earthly concerns.
Dalrymple korostaa, ettei alaluokan kurjuus ole ensi sijassa aineellista vaan henkistä. Sosiaalihuolto takaa asunnon, ruoan ja television viihdykkeeksi, ja Mayhew'n aikaisiin köyhiin verrattuna nykyisten slummien asukkien elintaso on yläluokkainen. Mutta näiden siedettävien puitteiden sisältö on surkea. Rikkinäinen perhe on sääntö eikä poikkeus, lapset kasvavat aikuisiksi ilman minkäänlaisia valmiuksia työelämään, ruokavalio on epäterveellinen vaikka parempaan ravintoon olisikin varaa. Pahin vitsaus on näköalojen puute ja täydellinen välinpitämättömyys sivistysarvoista: televisio on korvannut kirjallisuuden, satunnaiset sukupuolisuhteet perhe-elämän, huumeet ja katuväkivalta ovat suosituin harrastus. Tyypillinen chav ei kaipaa muuta kuin primaareimpien tarpeidensa välitöntä tyydytystä, hän on menneisyydestään irti leikattu ihminen, jolla ei ole tulevaisuutta.
Life at The Bottom on myös ankara syytekirjelmä älymystölle, jonka relativismia Dalrymple pitää tärkeänä syynä alhaison kurjuuteen. Liberaalit / vasemmistolaiset opettajat, poliitikot, journalistit, tutkijat ja taiteilijat pitävät slummien rappiota "työväenluokan omana kulttuurina" ja kieltäytyvät tarjoamasta sen tilalle mitään parempaa. Intellektuellien näkökulmasta kaikki elämäntavat ovat yhtä hyviä, ja jos jonkun valitsema tie tuottaa vahinkoa ja kärsimystä, syy on "vallanpitäjissä". Heidän välittämänsä maailmankuva, jossa yksilön vastuuta ei ole, vaan kaikki ovat yhteiskunnallisten olosuhteiden passiivisia uhreja, on levinnyt kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin ja jälki on ollut rumaa. Kaikkia vaatimuksia pidetään elitisminä ja paternalismina, eli jos lasten koulumenestyksessä havaitaan tilastollista laskua, vaatimustasoa madalletaan. Niinpä nykyään onkin mahdollista käydä läpi koko englantilainen koulujärjestelmä oppimatta lukemaan tai laskemaan kunnolla.
Samaa tasa-arvon eetosta on korkean ja matalan rajojen poistaminen, mikä käytännössä tarkoittaa kaiken muuttumista matalaksi. Vanhaan työväenkulttuuriin kuului olennaisena osana se, että työläiset omaksuivat ylempien yhteiskuntaluokkien harrastuksia, kuten klassikkojen lukemisen, taidenäyttelyissä käymisen ja yleistiedon hankkimisen opiskelemalla. Kansanopistojen ja työväenyhdistysten ideana oli, että kulttuuri ja tiede kuuluu kaikille, ei vain varakkaille. Nykyään kaikki tällainen yleissivistävä henki on hylätty elitistisenä, ja vaikutteiden suunta on muuttunut päinvastaiseksi: ylemmät yhteiskuntakerrokset omaksuvat alaluokan tapoja. Tatuoinnit, lävistykset, karkea kielenkäyttö ja ruokoton julkinen esiintyminen kuuluvat nyt kaikille, eivät vain köyhille. Tämä suuntaus ei tietenkään ole vain brittiläinen, vaan yleislänsimainen: suomalaisissa sanomalehtiartikkeleissa on kirosanoja ja miljonäärisuvun perijätär Paris Hiltonin habitus ei mitenkään eroa tavallisesta pissaliisasta.
Eikä kyse ole pelkästään vulgarisoitumisesta, vaan vulgaariuden ihannoinnista. Kaikki räävitön ja karkea on "aidompaa" kuin hienostunut. Dalrymple kirjoittaa eräästä potilaastaan:
He was under the influence of the idea that some aspects of reality are more real than others: that the seedy side of life is more genuine, more authentic, than the refined and cultured side - and certainly more glamorous than the bourgeois and respectable side. This idea could be said to be the fundamental premise of modern popular culture.
Kyseiselle ajatukselle perustuu populaarikulttuurissa yleinen "katu-uskottavuuden" myytti: kunnioitusta saadakseen pitää asua kymmenen vuotta roskalaatikossa ja käyttää heroiinia. Silloin on "nähnyt elämää".
(Tässä vaiheessa minun pitää huomauttaa, etten sinänsä näe kulttuurin matalassa puolessa mitään pahaa. Joihinkin rahvaanomaisiin tapoihin olen jopa mieltynyt. Pidän raskaasta juopottelusta ja nauran törkeille vitseille, eikä makuni ole kaikissa asioissa mitenkään elitistinen: Neil Young ja Clash ovat minulle läheisempiä kuin Mozart tai Beethoven. Mutten silti kuvittele, että tällaiset asiat olisivat samanarvoisia, saati hienompia, kuin kultivoituneet tavat tai länsimaisen taidehistorian suurimmat helmet.)
Dalrymplen teesi on, että vinoutunut kulttuuri tuottaa yksilöitä, jotka ovat tuomittuja elämään loppuelämänsä pohjalla. Eteenpäin ponnistelu ei kannata, koska rahaa saa sosiaalitoimistosta, yhteiskunta on syyllinen kaikkeen ja huumehöyryissä rötöstely on kuitenkin coolimpaa kuin koulussa pänttääminen tai töissä raataminen.
Life at The Bottomin yksi ansio on siinä, ettei se anna helppoja, poliittisesti korrekteja selityksiä kuvaamilleen ilmiöille. Yksi sokea piste Dalrymplellakin tosin on. Lukeneiston petos ei riitä alaluokan raaistuneen elämän syyksi, vaikka se onkin merkittävä tekijä yhtälössä. Dalrymple ei juuri käsittele Thatcherin kauden rampauttavaa vaikutusta: silloin myytiin Britannian kansallisomaisuus ja silloin omaksuttu vapaa kapitalismi raaisti työelämää niin, ettei se todellakaan houkuttele puoleensa. Avokätinen sosiaalihuolto ei vielä riitä luomaan suuria syrjäytyneiden massoja, se korkeintaan pitää niitä yllä; tarvitaan tilanne, jossa syrjäytyminen on houkuttelevampaa kuin yhteiskuntaan sopeutuminen.
Sellainen on hiljalleen päässyt syntymään Suomessakin, jossa Juha Siltalan analyysi työelämän huonontumisesta on totisinta totta: tappava työtahti, irtisanomisen pelko ja pitkien työsuhteiden vähittäinen siirtyminen historiaan saavat vanhemmat ihmiset suunnittelemaan työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä ja nuoremmat välttämään koko työelämään astumista. Kun tähän yhdistetään vielä ihmisten passivoitumisesta elävä sosiaalisektori sekä moraalis-sivistyksellinen rappio, josta vastuussa ovat sekä lukeneisto että viihdeteollisuus, on koossa toimiva resepti alaluokan luomiseksi. Life at The Bottomia sopii siis lukea myös profetiana.
