Neil Youngin ääni on ehdottoman tunnistettava, ja sellaisena se on aina jakanut mielipiteet. Siihen joko rakastuu tai sitä inhoaa. Youngin ääni on nimittäin pysynyt täsmälleen samanlaisena koko hänen uransa ajan, minkä voi todeta vertaamalla keskenään vaikkapa tätä alkuaikojen Buffalo Springfield -äänitystä ja tätä raitaa hänen tuoreelta studiolevyltään. Jollakin oudolla tavalla ääni on välttänyt kaikki fyysiset muutokset ja kulkenut vuosikymmenet läpi samana hauraana ja usein epävireisenä, mutta kummallisen vangitsevana puolifalsettina. Ainoa poikkeus on vuoden 1974 On the Beach -albumi, jossa se on jonkin verran tavanomaista matalampi. Young itse selitti väliaikaista muutosta sillä, että levytysten aikaan hän käytti runsaasti pellillä paistettuun hunajaan sekoitettua marijuanaa, joka muuttaa ihmisen sisäänpäinkääntyneeksi ja madaltaa ääntä.
Äänensä puolesta Young ei siis ole "uudistunut" lainkaan, mutta kaikessa muussa hän on ollut täysin arvaamaton. Albumit ovat sisältäneet mitä erilaisempaa musiikkia akustisesta folkista ja countrysta aina punkrockiin ja elektroniseen musiikkiin saakka. Young on pysynyt samanaikaisesti sekä avoimena että immuunina tyylillisille vaikutteille, koska hän osaa suodattaa ne kaikki persoonallisen tyylinsä läpi. Hänen äkkinäiset tyylinvaihdoksensa ovat hirvittäneet levy-yhtiöitä, mikä on sinänsä ymmärrettävää. On vaikea kuvitella toista artistia, joka suoraan ensimmäisen merkittävän kaupallisen menestyksensä (Harvest, 1971) jälkeen julkaisee rosoisen, vaikean ja pelkkiä uusia kappaleita sisältävän livealbumin (Time Fades Away, 1973). Itse muuten lasken kyseisen konserttitaltioinnin Young-klassikkojen joukkoon, ja harmittelen, ettei siitä ole koskaan julkaistu cd-painosta. Käsittääkseni artisti itse ei jostakin syystä ollut levyyn lainkaan tyytyväinen; kenties soundin rupisuus oli liikaa jopa hänelle.
Lauluäänen ohella Youngista tekee ainutlaatuisen se, että hän on ainoa rockmuusikko, jonka kitarasooloja jaksan kuunnella. Teknisesti hän häviää kenelle tahansa "kitarasankarille", minkä lasken hänelle eduksi; en siedä soittotaidolla koreilua, progressiivinen rock on sielunvihollisen keksintö. Yleensä ajattelen, että kitara on rytmisoitin ja soolojen poisjäämistä muodista olen tervehtinyt ilolla. Mutta Young onkin kitaransoittajana ekspressionisti, jonka karkeasti maalaamat äänimaisemat vaikuttavat tunnelmallaan. Niinpä aika ei käy pitkäksi, vaikka Cowgirl In The Sandin konserttiversiot saattavat venyä 20-minuuttisiksi.
Sanoittajana Young on naivisti, joka tasapainoilee jatkuvasti nerokkuuden ja latteuden välillä, yleensä onnistuneesti. Häntä voisi luonnehtia idealismia kaihtavaksi romantikoksi ja nostalgikoksi, ja näiden ominaisuuksiensa takia hänestä tulikin niin pätevä tulkki 1960-luvun villejä vuosia seuranneelle krapulalle, desilluusiolle ja paranoialle. Tuo jälkitila soi After The Gold Rushilla (1970) lempeän haikeasti, kun taas toista teemalevyä, On the Beachia leimaa epäluulo, sulkeutuneisuus ja autius.
Varsinainen syy, miksi otan esiin tämän varhaisteini-iästä saakka intohimoisesti seuraamani lauluntekijän, on hänen tuore albuminsa, jonka hankin hiljattain. Näyttää nimittäin siltä, että varsin epätasaisia kokonaisuuksia viime vuosina julkaissut Young on tehnyt ensimmäisen täysipainoisen studiolevyn sitten vuoden 1994 Sleeps With Angelsin. Osaksi kiitos saattaa kuulua tuottaja Daniel Lanois'lle, joka aiemmin on tehnyt hyvää jälkeä mm. Bob Dylanin ja Emmylou Harrisin kanssa, mutta joka tapauksessa Le Noise on hieno teos. Se on tyylillisesti eheä mutta vivahteikas kokonaisuus, jossa ei ole yhtään täytekappaletta. Musiikillisesti sillä on päädytty erikoiseen ratkaisuun: Young säestää itseään sähkökitaralla, ilman taustayhtyettä. Välillä meluisatkin feedback-osuudet eivät kuitenkaan hautaa itse lauluja, jotka parhaiden Young-levytysten tapaan sopisivat soitettavaksi akustisestikin.
Mainostankin Le Noisea häpeämättömästi kaikille kiinnostuneille laittamalla loppuun muutaman näytepalan levyltä:
Hitchhiker
Angry World
Love and War
Walk With Me
Jos joku on erehtynyt luulemaan, että Kanadan suuren pojan aika on jo ohitse, nämä riittänevät todistamaan vastaan.
