Joka tapauksessa Mäkisen kirjoitus on juuri sitä, mitä siltä sopiikin odottaa. Ideologista kuumapäisyyttä ja huiskintaa, joka on puettu akateemisen objektiivisuuden kaapuun asiaankuuluvin lähdeviittein ja kirjallisuusluetteloin.
Kommentoin sitä tässä lähinnä siksi, että naistutkija Mäkisen mukaan kuulun kerhoon, jonka jäseneksi en muista missään vaiheessa liittyneeni. Tarkoitan siis miesasiamiehiä, niin sanottua miesliikettä. Minua ei saisi istumaan Miesten tasa-arvo ry:n kokoukseen ensinnäkin siksi, etten pidä kokouksista ja toisekseen siksi, etteivät nykyiset yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet mielestäni liity ensi sijassa kumpaankaan sukupuoleen. Voisin listata moniakin paljon sorretumpia ryhmiä kuin miehet tai naiset (yksinäiset vanhukset esimerkkinä). En pidä uhri-ideologioista, ja miesliikkeen suurin ongelma tuntuukin olevan se, että se pyrkii lähinnä omimaan feministeiltä heidän uhrimonopolinsa eikä kerta kaikkiaan lakkauttamaan sortajat ja sorretut -dikotomioille ja yksilön subjektiivisten oikeuksien naukumiselle perustuvaa ajattelua.
Feministejä olen kyllä haukkunut ja käsitellyt joitakin erityisesti miessukupuolen kohtaamia ongelmia, muttei se vielä tee minusta sen enempää miesasia- kuin naisasiamiestäkään. Miesliikkeellä on myös ollut ansionsa monien tärkeiden asioiden esiin tuomisessa, minkä osoittaa jo se aggressiivisuus, jolla naisliike hännystelijöineen on sen kimppuun käynyt. Feministit ovat selvästi turhautuneita siihen, että heidän peräänkuuluttamansa miesten tasa-arvokysymysten esiinnostaminen ei tapahtunutkaan heidän ehdoillaan, ja valkohehkuisen raivon vallassa siitä, että heiltä ollaan viemässä virallisen sorretun etuoikeudet.
Tämä raivo läpäisee koko Mäkisen kirjoituksen, erityisesti sen epätoivoiset todistelut heikoimpienkin miesten oletetusta valta-asemasta:
Etuoikeus on kuitenkin eri asia kuin voimattomuus, ja tämä jää miesaktivisteilta monesti huomaamatta. Siitä huolimatta, ettei pysty maksamaan vuokraansa tai saamaan hoitoa sairauteensa, saattaa olla etuoikeutettu suhteessa toisiin ihmisiin. Samalla tavoin kuin jokainen Euroopan unionin kansalainen on etuoikeutettu voidessaan matkustaa maasta toiseen, myös jokainen suomalainen mies on etuoikeutettu tietyillä alueilla. Ja niitä alueita on monia. Yksi niistä on mahdollisuus vallankäyttöön.
Jostakin syystä Mäkiseltä jää kuitenkin selittämättä, mitä etuoikeuksia yksin elävällä, työttömällä, alkoholisoituneella ja eriasteisista psyykkisistä ja fyysisistä sairauksista kärsivällä suomalaismiehellä on verrattuna vaikkapa naiskansanedustajaan tai feministiseen yliopistoprofessoriin? Ehkä hänellä on enemmän lihasvoimaa kuin useimmilla naisilla, mutta me emme elä viidakossa tai yläasteen pihalla, vaan järjestäytyneessä yhteiskunnassa, jossa pelkällä raa'alla voimalla ei pitkälle pötkitä. Hänen valtansa on pelkkä teoreettinen "konstruktio", jota ei ole olemassa Mäkisten aivokuoren ulkopuolella.
Lisää samanlaista "logiikkaa":
Etuoikeuksia on hankala nähdä, sillä etuoikeuteen kuuluu se, ettei sitä tarvitse havaita.
Onneksi meillä on Mäkisen kaltaisia korkeasti koulutettuja henkilöitä, jotka osaavat havaita olemattomatkin etuoikeudet puolestamme. Vielä puuttuu se, että he osaisivat selvällä suomen kielellä selittää esimerkiksi minulle, miksen ole koskaan elämässäni tuntenut olevani miehenä etuoikeutettu (patenttivastaus "koska olet mies" ei kelpaa). Päinvastoin, kaltaiseni mies, joka ei ole perinyt suuria omaisuuksia, joutuu omin ponnistuksin saavuttamaan sekä naisten että muiden miesten kunnioituksen, sosiaalisen statuksen, jopa itse mieheyden. Sellaiset käytöksen kultaiset säännöt kuten "naista ei saa lyödä" ja "naiset ensin", eivät koske minua tai ketään muutakaan miestä. Vasta kamppailtuaan ja lunastettuaan mies voi saada etuoikeuksia, automaattisesti niitä on vain naisella.
Viitatessaan erääseen blogikirjoitukseeni Mäkinen kirjoittaa:
Yksilöllistä vapautusta ihannoiva ideologia näkyy myös antifeministien taipumuksena samastaa feminismi kommunismiin ja kaikkiin totalitaarisiin voimiin, joiden ajatellaan uhkaavan yksilöllisyyden ilmaisua:
Olen puhunut feminismin totalitaarisuudesta siksi, että kyseinen aate kuuluu dialektisiin ideologioihin. Sellaisille on tyypillistä maailman jakaminen hyvän ja pahan voimiin, joista edellisiä edustavat feminismin tapauksessa erilaiset emansipaatiopyrkimykset ja jälkimmäisiä patriarkaaliset rakenteet. Näiden välisten konfliktien myötä yhteiskunta sitten edistyy kohti yhä suurempaa tasa-arvoisuutta. Toinen tyypillinen piirre on vaistonvaraisen rationaalisuuden eli niin sanotun terveen järjen väheksyntä ja (usein hämärästi ilmaistujen) teoreettisten apparaattien korostaminen. Dialektisten ideologioiden kannattajat muodostavat oikeinajattelevan eliitin, joka teoreettisen osaamisensa avulla paljastaa pahat valtarakenteet ja väärän tietoisuuden, joita tavallinen tallaaja ei osaa havaita.
Tällä älyllisellä eliitillä on tapana tehdä itsensä tarpeelliseksi: sen edustajat esiintyvät asiantuntijoina, jotka ainoina osaavat käsitellä tiettyjä ongelmia. Vuonna 2009 ilmestyneessä esseekirjassani Ilman totesin, että feministit itse vain häviäisivät yhteiskunnan muuttuessa äkisti täydellisen tasa-arvoiseksi. Silloin tasa-arvovaltuutetun viroilla, naistutkimuksen laitoksilla, naisasialiitoilla ja muilla heidän leipäpuillaan ei olisi enää tulevaisuutta. He elävät siitä, että heidän paljastettavissaan on todellisia ja kuvitteellisia epäkohtia.
Totalitaarisuus tulee mukaan kuvaan, kun tällainen asiantuntijaeliitti pääsee merkittävissä määrin ohjailemaan yhteiskuntaa. Koska dialektisessa maailmankuvassa tavalliset ihmiset ovat jatkuvassa vaarassa joutua väärän tietoisuuden levittäjien aivopesemiksi, heitä täytyy valvoa ja valistaa. Harhaoppisia mielipiteitä tai vääränlaisia taideteoksia ei saa päästää turmelemaan viattomia mieliä. (1980-luvulla eräs feministinen paikallispoliitikko sai David Cronenbergin elokuvan Videodrome kieltoon kanadalaisessa elokuvateatterissa; feminismin ja sensuurin yhteyksistä voisi kirjoittaa enemmänkin.) Henkilökohtaisen ja poliittisen välisen rajan kadotessa katoaisi yksityiselämäkin sellaisena kuin sen käsitämme; ihmisen jokainen teko pitäisi arvioida sen mukaan, edistääkö se pyhää päämäärää. Feministien suvereenisti hallitsemassa järjestelmässä näin epäilemättä tapahtuisi, joten siksi minusta on aivan perusteltua verrata kyseistä oppia kommunismiin tai kansallissosialismiin. Sellaisia oppeja pidän vaarallisina, eikä minulla ole kiinnostusta ryhtyä "rakentavaan" "keskusteluun" niiden edustajien kanssa. Siihen suuntaan raja railona aukeaa.
Mitä tasa-arvoon tulee, en ole koskaan täysin ymmärtänyt koko käsitettä, sillä ketään ihmistä on nähdäkseni mahdoton edes teoreettisessa mielessä tiivistää yhdeksi arvoksi, jonka tasalle kaikki muut ihmiset voitaisiin nostaa tai laskea. Tasa-arvoaatteen joitakin käytännön sovelluksia, kuten sukupuolten samapalkkaisuusperiaatetta, kannatan kyllä, täysin itsekkäistä syistä. En yksinkertaisesti jaksaisi elättää, määräillä ja holhota puolisoani. Mutta minulle on aivan turha tulla väittämään, että ihmiset ovat tasa-arvoisia, sillä sitä me emme ole, vaan olemme erilaisia. Ja koska minuakin on lapsesta saakka aivopesty kaikenlaisilla humanistisilla ajatuksilla, suostun kyllä pitämään Katariina Mäkistä ja muita feminismin ristiretkeläisiä ihmisinä, mutta siihen myönnytykseni jäävätkin.
