Varoitus televisionkatsojille

Tänään, torstaina 25.2. MTV3 esittää kello 23:35 elokuvan Pelon hetket (Vanishing, 1993). Kaikki te, jotka olette ajatelleet katsoa sen, unohtakaa koko juttu. Petytte vain.

Sen sijaan suosittelen kaikkia katsomaan elokuvan hollantilaisen alkuperäisversion Kadonnut (Spoorloos, 1988). Siitä on hiljattain julkaistu suomalainen dvd-painos, ja se on saatavilla melko vähäisin ponnistuksin. (Oheinen kuva on Criterion Collectionin jenkkipainoksesta, jonka itse omistan.)

En ole itse nähnyt televisiosta tulevaa uusintaversiota enkä aiokaan, mutta kaiken siitä lukemani ja kuulemani perusteella ohjaaja George Sluizer on tärvellyt mestariteoksensa ahtamalla sen höttöisen viihdetrillerin muotoon. Ihmettelen, miksi hän alentui tekemään remaken.

Alkuperäinen Kadonnut on sen sijaan yksi vahvimmista elokuvakokemuksistani. Se on muodoltaan lähes täydellinen trilleri, tunnelmallinen ja pöyristyttävä. Se kuuluu filmeihin, joista pitäisi pitää enemmän meteliä.

Toisen neuvon sanon niille, jotka päättävät noudattaa ensimmäistä ja etsiä alkuperäisteoksen käsiinsä. Mitä vähemmän tiedätte elokuvan tapahtumista ja käänteistä, sen parempi. Älkää missään nimessä ottako selvää ainakaan loppuratkaisusta. Riittää, että tiedätte alkuasetelman: mies kadottaa tyttöystävänsä mystisesti lomamatkalla Ranskassa ja alkaa etsiä tätä pakkomielteisesti. Kuten kaikki katsomisen arvoiset elokuvat, Kadonnut kestää lukuisia katsomiskertoja, mutta ensimmäisellä kerralla on parempi olla tietämätön.

Mitä onnistuneempi alkuperäisteos on, sitä vaikeampaa remakessa on onnistua. Sen sijaan kehnon tai keskinkertaisen tuotoksen voi hyvinkin uudelleenkäsitellä nerokkaasti, kuten Martin Scorsese teki Departed -elokuvassaan. Sama pätee kirjoista tehtyihin filmatisointeihin.

Edistysmielisten onnen päivä

Edistysmielisillä tolvanoilla on onnen päivä, koska katolisella kirkolla on jälleen käsissään laaja pedofiliaskandaali. Odotan vahingoniloista suuroffensiivia kolumnipalstoilla ja blogeissa. Luonnollisestikaan sellaiset ihmiset eivät piittaa itse hyväksikäytön uhreista tuon taivaallista, vaan heitä kiinnostaa lähinnä päästä haukkumaan paavia ja katolista "tekopyhyyttä". Edustaahan Rooman kirkko heille suunnilleen kaikkea kuviteltavissa olevaa mädännäisyyttä.

Kuten vastaavien skandaalien yhteydessä aina, on nostettu esiin kysymys katolisten pappien selibaattilupauksesta. Ajatus, että selibaatti sinänsä ruokkisi seksuaalisia perversioita, on hämmästyttävän yleinen ottaen huomioon, kuinka primitiivinen se on. Olen itse kokenut vuosikausien seksuaalisen puutteenalaisuuden kaikki kärsimykset, enkä yhtenäkään kuivana kautena ole harkinnut lapsiin sekaantumista. Puhumattakaan siitä, että katolisilla papeilla olisi paljon helpompiakin tapoja rikkoa selibaattilupaustaan kuin kuoropoikien vietteleminen, he voisivat esimerkiksi vaihtaa ylleen siviilivaatteet ja mennä ilotaloon.

Uskon itsekin, että pappien selibaatilla ja pedofiliatapauksilla on yhteys, mutta se ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin julkisessa keskustelussa oletetaan. Ajatellaan katolilaista miestä, joka on samanaikaisesti hyvin uskonnollinen ja seksuaalisesti kieroutunut, vaikkapa pikkulapsista pitävä. Hänen taipumuksensa hävettää ja ahdistaa häntä, koska hänen vakaumuksensa tuomitsee sen synniksi. Hän päättää ryhtyä papiksi, koska selibaattilupaus estää häntä toteuttamasta mielihalujaan, mutta virkaan astuttuaan hänen itsehillintänsä ei kuitenkaan riitä. Tällä tavoin papinvirka pikemminkin vetää puoleensa perverssejä yksilöitä kuin synnyttää sellaisia.

Mitä asialle sitten pitäisi tehdä? Ymmärtääkseni suurin ongelma on joidenkin kirkollisten piirien salailukulttuuri: pappien tekoset painetaan villaisella, ettei kirkon maine kärsisi. Siihen pitäisi puuttua ankaralla kädellä, ja uskoisin että kirkon johdon asenne koveneekin pikku hiljaa. Täytyy lisäksi muistaa, ettei ongelmaa esiinny ainoastaan katolisessa kirkossa, kuten tämän kirjoituksen alkuun linkkaamani kolumnikin muistuttaa.

Jollakin tavoin ymmärrän selibaatti-instituutiota, vaikka se tuntuukin julmalta ja lienee kovin epäsuosittu itse pappien keskuudessa. Jos pappi on tehnyt ammatissaan niin suuren henkilökohtaisen uhrauksen, hän vaikuttaa ainakin minun silmissäni pyhemmältä mieheltä kuin vaikkapa luterilainen pappi, joka ei ole paljon valtion virkamiestä kummempi. Toisaalta papiston selibaatti otettiin alunperin käyttöön vuosisatoja sitten, jotta kirkon omaisuuden keskittyminen tietyille suvuille estettäisiin. Tätä ongelmaa ei enää nykymaailmassa ole, ja jos jostakin perinnäistavasta alkaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä, siitä luopuminen on perusteltua. En kuitenkaan halua ryhtyä besserwisseriksi asiassa, jonka kaikkia ulottuvuuksia en tunne, jääköön sellainen alussa mainitsemieni tiedostajien tehtäväksi.

Luettelointia

Minulla on muuan ikuisuusprojekti, omistamieni elokuvien luettelointi. Tietokoneellani on pätevä arkistointiohjelma, jossa jokaisella elokuvalla on oma "korttinsa" johon merkitään nimi, valmistumisvuosi, ohjaaja, näyttelijät, tallennusformaatti jne. Viimeksi pääsin paneutumaan työhön joululomalla, ja jälleen oli todettava, ettei projekti luultavasti koskaan valmistu. Nimekkeitä on satoja, niiden kirjaaminen on hidasta ja ne lisääntyvät koko ajan.

Hankkeen ilmeisestä toivottomuudesta huolimatta nautin sen toteuttamisesta suunnattomasti. Minussa elää voimakas viehtymys listojen ja luetteloiden laatimiseen. Sellaisia tehdessä aika kuluu kuin huomaamatta, saatan helposti viettää suurimman osan päivästä luetteloiden, ellei muuta tekemistä ole. Oma lukunsa ovat sellaiset luettelot, jotka eivät koskaan ole saaneet konkreettista muotoa. Laadin mielessäni listoja mitä erilaisimmista asioista: parhaat autoilusta kertovat rock- ja popkappaleet, kymmenen parasta kotimaista elokuvaa, viehättävimmät vaalea / tummahiuksiset naispuoliset pornotähdet, kuluneena vuonna lukemani kirjat...

Luettelointi lienee ainoa kirjoittamisen laji, joka ei tuota ahdistusta tai turhautumista. "Valkoisen liuskan kammo" on luetteloinnissa tuntematon ilmiö. Juuri siksi se on niin rentouttavaa. Olisin saattanut elää onnellisen elämän arkistotyöntekijänä.

Aikani julkisena eläimenä

Käynti Tampereen kirjamessuilla lauantaina toi paljon muistoja mieleen. Kun viime kerran esiinnyin siellä tasan vuosi sitten, Ilman -esseekokoelma oli juuri ilmestynyt, ja olin luullakseni sen hetken puhutuin kirjailija.

Kirjan tuoma julkisuus oli nopeaa ja rajua. Se opetti paljon median toimintamekanismeista. Ennen kaikkea koko touhu oli kuitenkin äärimmäisen absurdia ja epätodellista: näin naamani samassa lööpissä Matti Nykäsen kanssa, minua pyydettiin esitelmöimään erotiikkamessuilla ja keskusteluvieraaksi Grand Casinon show-iltaan, kaikentyyppiset hullut ja järjissäänkin olevat soittelivat minulle, kapakoissa ei voinut olla rauhassa kun tuntemattomat tulivat juttelemaan, jne.

Onneksi osasin ottaa ajanjakson huumorin kannalta ja jonkinlaisena kokeiluna. Julkisuuden paras puoli on nimittäin sen ohimenevyys. Olipa kohu millainen tahansa, se yleensä unohtuu nopeasti, eikä sille kannata antaa suurta painoarvoa. Kirjat säilyvät tai unohtuvat riippumatta siitä, kuinka vähän tai paljon julkisuutta niiden kirjoittaja saa. Koska kaltaiseni pienilevikkinen kirjailija saa osakseen moista huomiota korkeintaan kerran elämässään, päätin katsoa loppuun saakka, mitä tuleman piti. Mitään menetettävää ei ollut.

Herännyt keskustelu oli hyvin ennalta-arvattavaa, kuten se aina on. Syytöksiin naisvihasta ja muusta olin osannut varautua. Ilman sisälsi niin paljon tulenarkoja kohtia, että arvailtavaksi jäi vain, mihin niistä ammattiloukkaantujat tarttuisivat. Hassua oli se, että kovin harva tajusi saman kuin Sami Liuhto blogikirjoituksessaan: kirjassani halveerasin paljon enemmän itseäni ja miehiä ylipäätään kuin naisia. Ilman oli itsetuhoinen teos jo lähtökohdiltaan.

Primitiivireaktiot ovat aina kiinnostavia, koska ne paljastavat sen, minkä opittu kohteliaisuus ja "objektiivisuus" tavallisesti kätkevät. Suomen feministien Julius Streicher, "Tulta munille" -ohjelmaa juontanut Anne Moilanen purki radiossa ja lukuisissa kirjoituksissaan raivoaan siitä, että kirjani oli noteerattu niin näkyvästi. Samansuuntaisia näkemyksiä esittivät hänen ikikitkerät aatesiskonsa Anu Silfverberg ja Katja Martelius. Yhdessäkin "manifestissaan" Moilanen sanoi Suomea feminismin takapajulaksi, koska täällä feminismille kriittiset näkemykset saavat jatkuvasti huomiota.

Niin, oikeastihan Moilanen tarkoitti, että Suomi on feminismin takapajula, koska täällä ylipäätään saa arvostella naisasiaväkeä julkisesti. Jos hän ja muu rintaliivinpolttajien falangi saisivat päättää asioista, yhtäkään mielipidekirjoitusta, lehtiartikkelia, pakinaa, tutkimusta tai romaania ei julkaistaisi, ennen kuin Feministisen Suurneuvoston Kulttuurikomitea olisi sen tarkastanut ja siveelliseksi ja edistykselliseksi todennut. Vähempi ei heille riitä, vaikka heidän ideologiansa puoltajia löytyy jo kaikista sanomalehdistä ja sähköisistä viestimistä ja sitä edistämään on perustettu yliopistoon oma oppiaineensakin, naistutkimus. On hyvä, ettei näiden ihmisten valta ole yhtä suuri kuin heidän tahtonsa, kuten William Hazlitt asian kiteytti.

Totesin kirjamessuilla käydessäni, että Ilman-kohun rauhoittuminen on yksinomaan hyvä asia. Muun muassa kirjastojen tietokannoista voi havaita, että kirjaa luetaan yhä, ja nyt sitä kenties luetaan enemmän ajatuksella, kun julkisen keskustelun kakofonia ei ole häiritsemässä. Aktiivisimman julkisuuden aikana asiat tuntuivat etenevän nopeammin kuin mieleni osasi niitä käsitellä, ja kirjoittaminenkin alkoi sujua uudelleen vasta viime kesänä, kun häly alkoi ensi kertaa rauhoittua. Olen palannut valokeilasta pimeään hyvillä mielin.

Houellebecq!

Eilen saapuivat painosta Savukeitaan kevään kirjat, ja tänään niitä on uunituoreena saatavilla Tampereen kirjamessuilla. Olen tällä kertaa vastuussa kahdesta uutuudesta, Robert Louis Stevenson -käännöksestä Itsemurhaklubi ja toimittamastani esseeteoksesta Mitä Houellebecq tarkoittaa? Jälkimmäinen myös aloittaa Savukeitaan uuden kirjasarjan, jossa käsitellään aikamme tärkeitä taiteilijoita, ajattelijoita ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Kyseessä on siis jonkinlainen uusi versio WSOY:n aikoinaan julkaisemasta "Mitä x todella sanoi?" -kirjasarjasta.

Mitä Houellebecq tarkoittaa? sisältää 8 esseetä 9 kirjoittajalta. Allekirjoittaneen lisäksi mukana ovat Juha Seppälä, Riku Korhonen, Tommi Melender, Jaana Seppänen, Antti Nylén, Marianna Kurtto, Laura Lindstedt ja Martti-Tapio Kuuskoski. Alkuperäisen idean keksi Ville Hytönen, joka oli havainnut monen suomalaisen nykykirjailijan ihailevan Michel Houellebecqia ja halusi kirjan, jossa kiintymyksen kohdetta valotetaan. Kirjasta voi halutessaan kuulla lisää huomenna Tampereen messuilla. Olen keskustelemassa Tommi Melenderin kanssa Voima-lavalla klo 11:30, keskustelua koordinoi Tero Tähtinen.

Minun on vielä erikseen sanottava, että olen hyvin iloinen, että tämä kirja näki päivänvalon. Kiitän nöyrästi kaikkia siihen kirjoittaneita panoksestaan; tällaiset kokoomateokset ovat aina kirjoittajiensa näköisiä, ja tällä kertaa kirjoitusten yleistaso oli korkea. Ennen kaikkea minua miellyttää se, että Houellebecq jaksaa kiinnostaa pohjoisia kollegoitaan ja noussee jälleen yleisen huomion kohteeksi.

Kirjallisessa faniudessa on kyse hyvin intiimistä suhteesta, ja kirjoittaessaan esikuvastaan kirjailija kertoo myös ja ehkä ennen kaikkea itsestään. Omassa esseessään Jaana Seppänen kirjoittaa pitäneensä heti Alkeishiukkaset luettuaan Houellebecqiä tärkeimpänä nykykirjailijana, ja oma kokemukseni on samansuuntainen. Ainakin nykyään vaikuttavista ulkomaisista prosaisteista Houellebecq on se, joka on vaikuttanut omaan ajatteluuni eniten.

Minua on kiehtonut Houellebecqissä se, että hänellä on rohkeutta kirjoittaa älykkäästi mutta konstailematta. Hänen tekstistään puuttuu kokonaan se näennäisälyllinen koketteria ja estetisoiva briljeeraus, joka rasittaa kokeellisia prosaisteja ja "ranskalaisuuden" jäljittelijöitä. Juha Seppälä on havainnut Houellebecqin tyylin "latinalaisen kovuuden": se on runollisessa kirkkaudessaan täysin epäsentimentaalista, ja juuri siksi seuraa ranskalaisen proosan parhaita perinteitä.

Toinen Houellebecqin valtti on hänen kykynsä yhdistellä eri kirjallisuudenlajeja ja tyylejä kuten satiiria, tieteiskirjallisuutta ja inhorealismia ilman teennäistä ironiaa. Hänen mielikuvituksellisuudessaan on jotain häikäilemätöntä. H. P. Lovecraft -tutkielmassaan hän kirjoitti: "1900-luku saatetaan vielä tunnistaa eeppisen ja fantastisen kirjallisuuden kulta-ajaksi, kunhan velttojen avantgardejen turmeltuneet usvat haihtuvat."

Kolmanneksi minua on innostanut Houellebecqin poliittinen epäkorrektius. Nykyään älykön status on vaivattominta saavuttaa omaksumalla valmiiksi räätälöity vasemmistohumanistinen mielipideapparaatti feminismeineen, ihmisoikeuksineen, amerikanvastaisuuksineen ja monikulttuurisuuksineen. Mutta Houellebecqiltä on turha odottaa valmiita ajatuksia: hän iskee poliittisiin, seksuaalisiin, uskonnollisiin ja moraalisiin kipupisteisiin kadehdittavalla vimmalla. Poliittisesti häntä on vaikea määritellä. "Konservatiivisen anarkistin" kaltaiset paradoksit osuvat kenties lähimmäs.

Suomalaisille lukijoille ensimmäinen Houellebecqiin liittyvä vaikeus on tietenkin hänen nimensä lausuminen. Nimestä kuulee mitä erikoisempia väännöksiä. Helpotan hieman herrasta tulevaisuudessa käytäviä kapakkakeskusteluja: erään amerikkalaisen aikakauslehtiartikkelin mukaan oikea lausuntatapa on "wellbeck".

Nauti tai kuole

En pidä niin sanotuista vapaa-ajattelijoista, ainakaan militanteista sellaisista. Tämä kävi minulle selväksi viimeistään viime kesänä, kun "Jumalaa tuskin on olemassa, lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä" -bussikampanja rantautui Suomeenkin. En yksinkertaisesti voi arvostaa ketään, joka käyttää noin typerää iskulausetta.

Suomensin tulevaan Kerberoksen numeroon (joka toivoakseni tulee painosta tällä viikolla) brittifilosofi Roger Scrutonin pienen esseen, jossa hän puhuu sekulaarin humanismin rappiosta ja käyttää esimerkkinä kyseistä bussikampanjaa. Menneisyyden humanisteille, sellaisille kuten Albert Camus, jumalaton maailmankaikkeus tarkoitti yksilön vastuuta. Uskonnottoman ihmisen piti itse huolehtia eettisestä kurinalaisuudestaan. Heidän henkisillä perillisillään ei näytä olevan tarjota Jumalan tilalle muuta kuin epämääräistä hedonismia.

Aina ei ymmärretä, että "lopeta murehtiminen ja nauti elämästä" on käskylause. Nykyään pitää nauttia, vaikka sitten hampaat irvessä. Jos ennen pelättiin helvettiä, nyt pelätään sitä, että kuollaan ennen kuin on ehditty iloitella tarpeeksi. Eikä kukaan edes kerro, mitä "elämästä nauttiminen" oikein tarkoittaa.

Vapaa-ajattelijoiden eetoksen tiivisti Teemu Mäki kaikkien tiedostajien omassa julkaisussa, Voima-lehdessä julkaisemassaan avoimessa kirjeessä Aalto-korkeakoulusäätiön hallitukselle. Siinä tämä nykyvasemmiston Pekka Himanen ehdotti, että yhdeksi Aalto-yliopiston kärkihankkeista otettaisiin nautintojen ja hyvän elämän tutkimus:

Unohdettu on, että syvimmät nautinnot ne vasta vaativatkin taitoa, tekniikkaa ja uutteruutta. Toisin sanoen: Elämästä nauttiminen on vielä vaikeampaa kuin hyvän elämän ulkoisten olosuhteiden luominen.

Niinpä elämästä tulee jonkinlaista hedonistista kilpavarustelua, jossa on hallittava erilaisia taitoja ja tekniikoita nauttiakseen mahdollisimman paljon. Kun meillä jo on kaikentyyppisiä aikakauslehtiä, tv-ohjelmia ja terapeutteja neuvomassa, miten harrastaa parempaa seksiä ja miten löytää parhaat kaukomatkakohteet ja herkullisimmat kulinaristiset elämykset, miksei tosiaan perustettaisi nautintotieteille pyhitettyä akatemiaakin? Ei se kaiken muun rinnalla niin naurettavalta tuntuisi.

Olemme tosiaan kulkeneet pitkän matkan niistä ajoista, kun meille opetettiin kohtuullisuuden ja säädyllisyyden ihanteita. Kenties kohtuullisuus onkin kaikkein luonnottominta ihmislajille, ja osaamme paljon vaivattomammin heittäytyä erilaisiin askeesin tai irstailun äärimuotoihin.

Jotenkin vain tuntuu kummalliselta, kun käsketään nauttimaan. Se saa miettimään, että ehkä meidän aikanamme korostetaan nautintoja niin kiivaasti juuri siksi, että olemme menettäneet kykymme tuntea niitä. Romaanissaan Halujen taistelukenttä Michel Houellebecq kirjoittaa, että sivilisaatiomme on niin pakkomielteisen kiinnostunut seksistä, koska sen libido on heikentynyt olemattomaksi. Mieleen tulee myös ruotsalaisen Aarne Ankka -sarjakuvan strippi, jossa nimihenkilö keskustelee ystävänsä kanssa siitä, missä maissa harrastetaan seksiä eniten ja toteaa: "Halun ja kyvyn puutteesta huolimatta Ruotsi lienee listan kärkipäässä."


P. S. Muuan lukija kysyi kommenttiosastolla Kerberoksen internetsivuista. Ajattelin ilmoittaa muillekin mahdollisesti tietämättömille/kiinnostuneille, että ne löytyvät tällä hetkellä osoitteesta www.kolhoosi.fi/kerberos. Lisäsin linkin myös "poimintoja kyberavaruudesta" -listaan.

Arktinen hysteria

On sääli, että Marko Tapion romaanista Arktinen hysteria puhutaan nykyään niin vähän. No, viime syksyn Kritiikki -lehdessä oli sentään Esa Mäkijärven artikkeli teoksesta "Unohdettu klassikko" -palstalla.

Keskeneräisenäkin (Linnan Pohjantähti -trilogialle vastaukseksi tai vastineeksi tarkoitetusta suurromaanista ehti ilmestyä kaksi osaa ennen Tapion kuolemaa) Tapion teos on vaikuttava suoritus. Se sisältää myös suvantonsa, mutta varsinkin ensimmäisen osan (Vuoden 1939 ensilumi) ensimmäiset sata sivua ovat ehkä parasta suomenkielistä proosaa sitten Seitsemän veljeksen. Voidaan vain spekuloida, millainen romaani olisi lopullisessa muodossaan ollut. Tapion jäämistöstä löytyi hajanaisia muistiinpanoja kolmanteen osaan. Lisäksi Tapion nimellä avatusta saarijärveläisen pankin tallelokerosta löytyi arkistomappi, johon oli kirjoitettu: "Arktisen hysterian 4:nnen osan alkuperäiskappale." Mapista löytyi riisi puhtaan valkoista paperia.

Minua on aina huvittanut suuresti romaanin prologi, jossa työnjohtajana toimiva kertoja on kiinnittänyt työmaatoimistonsa seinälle Hitlerin kuvan:

En luultavasti voi täsmälleen sanoa, mitä varten tuo kuva minulla oli. Mutta voin sanoa, että oli harkitsematon erehdys, että se oli siinä seinällä. Niin kuin jo mainitsin, monet ihmiset kävivät aitassani ja siis näkivät myös tuon kuvan. Se ei ollut ollut siinä alusta asti, vaan vasta sen jälkeen, kun tietyt työmaata ja siellä työskenteleviä miehiä koskevat asiat olivat alkaneet minua kiinnostaa. Olin saanut kuvan eräästä teatterista, jossa se oli kuulunut näytelmän lavastukseen. Kuva oli rikkinäinen, sitä oli lävistelty, puhkottu, nähtävästi heitelty jollakin tylpällä esineellä jo teatterissa, rintaan ja kasvoihin, mm. silmiin. Luultavasti tämä seikka juuri ensimmäisenä kiinnitti huomiotani, puhkotut silmät. (Väkivalloin sokaistut ihmisen silmät.) Siis tuo mahtava kontrasti: vuosisadan suurin ja nerokkain poliittinen villitsijä, joka tuomittiin siitä, että hän salli ennen kuulumattoman raakuuden päästä mukaan sotatoimien taustatekijäksi - sivistyneenä aikakautenamme, niin kuin on tahdottu sanoa. Vieläpä - jos julkaistuihin asiatietoihin on luottamista - vaati sitä. No niin. Ja nyt tässä jotkut hänen tuntemattomat vastustajansa todistivat suoraan hänen puolestaan olemaan valmiit tekemään täsmälleen saman kuin hän, hyväksymällä silmittömän, sokean, tunnearviointeihin ja propagandaan perustuvan vihan - oppimatta mitään melkein vastikään tapahtuneesta. Ja tämä kaikki jälleen sivistyneenä aikakautenamme. - Jokin tämän tapainen ajatus sai minut kuljettamaan tuon kuvan tänne, niin kuin kuljetin mukanani muutamia kirjoja ja matkaradiotani.

Työmaaparakkiin tulee luottamusmies, joka paheksuu kuvaa ja sanoo kertojalle, ettei kukaan työmiehistä suostu kuuntelemaan häntä niin kauan kuin se roikkuu seinällä. Kertoja sanoo luottamusmiehelle:

- On yksi tapa, jolla tämä kuva voidaan teille esittää. Sitä paradoksaalisempi. Tiedättekö muuten mitä tuo sana tarkoittaa?

- Tiedän.

- Sitä paradoksaalisempi, pirullisempi ja pilkallisempi mutta tosi. Jos minä nostan jossakin seipäässä tämän kuvan pääni päälle niin kuin poliittisissa mielenosoituskulkueissa tehdään ja sitä osoittaen huudan: -Miehet! Veljet! - tässä teidän meluamisenne alkaa hiljentyä uteliaisuudeksi ja minä jatkan: -Me iskemme ja meidän täytyy iskeä! - Täydellinen hiljaisuus ja minä jatkan: -Näettekö tämän kuvan! Niin kuin tämä mies teki juutalaisille, niin me tulemme hävittämään kapitalismin (tai kommunismin) tästä maasta! Niin, ettei siitä ole jäljellä täin saivarta! - Ja suosionosoitusten pauhu on mahtava. Samoin kulkue, joka pian seuraa kuvan perässä.

Luottamusmies seisoi siinä koko ajan ja kuunteli kuin sonni. Sitten hän sanoi taas vain tuon: -Ei pidä nyt paikkaansa herran puhe.

Pahuuden epäviehättävyydestä

Keräilijällä on muuan ylivertainen etuoikeus, harvinaisten löytöjen teko. Sen tuottamaa iloa ei oikein voi verrata mihinkään muuhun.

Viime viikolla löysin divarin nurkassa olleesta videokasettipinosta Richard Fleischerin elokuvan Rillingtonin kuristaja ("10 Rillington Place", 1971). Kyseessä on vaikeasti löydettävä filmi, joka on yksi parhaista true crime -elokuvista ja todennäköisesti paras koskaan tehty sarjamurhaajaelokuva.

Rillingtonin kuristajassa on jonkinlaista tapausselostuksen kylmyyttä, ja alkuteksti kertookin sen perustuvan dialogia myöten aitoihin poliisiraportteihin. Elokuvan pohjana on 1940-luvun lopun Lontoossa tapahtunut rikostapaus, jossa pikkuvirkamies John Christie murhasi henkisesti jälkeenjääneen naapurinsa vaimon ja tyttären ja lavasti naapurin syylliseksi murhiin. Syytön naapuri teloitettiin, ja asioiden oikea laita paljastui vasta myöhemmin. Tapausta tutkittaessa paljastui, että Christie oli surmannut vuosien varrella useita muitakin naisia kuristamalla ja haudannut heidät talonsa puutarhaan. Internetin Crime Library -tietokannasta löytyy perusteellinen artikkeli tapauksesta.

Fleischerin elokuvasta tekee erikoislaatuisen ennen kaikkea Christien hahmo, jota Richard Attenborough tulkitsee etevästi. Moderni katsoja on tottunut luonnevikaisten tappajien romantisointiin, jota kutsutaan "pahuuden karismaksi". Monissa nykyajan jännitysfilmeissä karismaattisin henkilö on juuri sarjamurhaaja, eikä väritön sankarihahmo riittäisi kannattelemaan elokuvaa. Tunnetuin esimerkki lienee Uhrilampaat -elokuva, ja jotkut pitävät edelleenkin Anthony Hopkinsin maneerimaista ja epäuskottavaa roolityötä nerokkaana. Puoleensavetävästä roistosta on tullut yhtä kliseinen aikamme arkkityyppi kuin moraalisesti epäilyttävästä antisankaristakin.

John Christiestä taas puuttuu kaikki "pahuuden karismaattisuus". Hän on ulkomuodoltaan lähinnä koominen ja nuhjuinen, puhuu nasaaliäänellä ja on jatkuvasti tarjoamassa teetä talonsa muille asukkaille. Hän sopisi pikemminkin brittiläisen sketsisarjan kuin Rillingtonin kuristajan kaltaisen tosielämän kauhukertomuksen henkilöhahmoksi. Siitä huolimatta Christie on täysin häikäilemätön ja taitava manipuloimaan hädänalaisia ja itseään yksinkertaisempia. Hän on hyvin, hyvin pelottava mies.

Rillingtonin kuristajan ansio on siinä, että se esittää pahuuden tunkkaisena ja harmittoman oloisena, mutta hyvin vaarallisena. Fleischer ei koristele Christien pahuutta eikä pehmennä sitä selittämällä. Rillingtonin kuristaja pysyy loppuun asti uskollisena likaisen realistiselle estetiikalleen, johon sodanjälkeisen Englannin rähjäiset puitteet sopivat täydellisesti. Se on epämiellyttävä elokuva, mutta sellaiseksi se on tarkoitettukin.

Elokuvan käsikirjoitus perustuu Ludovic Kennedyn kirjaan 10 Rillington Place, joka oli ensimmäinen perusteellinen selvitys murhatapauksesta. Vuonna 1995 Michael Eddowes julkaisi teoksen The Two Killers of Rillington Place, jossa hän väitti, ettei Christien syylliseksi lavastama naapuri (elokuvassa miestä esittää John Hurt) ollut kokonaan syytön, vaan oli itse asiassa murhannut vaimonsa, vaikka Christie olikin tehnyt muut murhat. Koko totuus asiasta käy tuskin koskaan selville. Rillingtonin kuristajan ohjannut Richard Fleischer (1916-2006) on nykyään varsin vähän tunnettu ohjaajana. Hänen uransa oli pitkä, ja hänen töistään ansaitsevat erityismaininnan Lee Marvinin tähdittämä western Rosvoporukka ("The Spikes Gang", 1974) ja USA:n etelävaltioiden neekeriorjuutta kuvaava, hyvän ja huonon maun rajalla tasapainoileva Mandingo (1975).