Vapaus, veljeys ja tasa-arvo

Yhteiskuntia koossa pitävä elementti ja todellisen yhteiskunnallisen muutoksen lähde ei ole järki eikä tieto, vaan myytti. Ranskan suuri vallankumous oli edistysmielisten mukaan ylilyönteineenkin järjen voitto vuosisataisesta ennakkoluuloisesta pimeydestä ja mielivaltaisesta säätyjärjestelmästä. Mutta todellisuudessa senkin käyttövoimana olivat myytit ja muut uskonvaraiset asiat. Ilman irrationaalista perustaansa vallankumousta ei olisi ikinä tapahtunut, tai ainakin sen saavutukset olisivat jääneet lyhytaikaisiksi.

Vallankumouksen katkera vihollinen ja valistuksen terävänäköisin kriitikko, kreivi Joseph de Maistre totesi, että kaikki järjen rakentama voidaan käden käänteessä puhkoa täyteen reikiä ja repiä maahan järjen avulla. Vain irrationaalinen kestää. Hän otti esimerkiksi avioliittonistituution: on järjetöntä olettaa, että kahden ihmisen, jotka sattuvat rakastamaan toisiaan elämänsä jossakin vaiheessa, pitäisi pysyä koko loppuelämänsä yhdessä vain siksi, että niin on tapana. Mutta niin sanottu vapaa rakkaus on aina johtanut pelkkään irstailuun ja hajaannukseen, perusteltiinpa sitä miten terävästi tahansa. Toisena valaisevan esimerkin Pietarin hovissa diplomaattina toiminut de Maistre otti sodasta: jos tsaari halusi toteuttaa jotakin niin harmitonta kuin väestönlaskennan tai partojen lyhentämisen, väestön keskuudessa puhkesi kapinoita ja mellakoita, mutta kun julistettiin sota, kaikki lähtivät säyseästi taistelukentälle, missä saattoivat vammautua tai kuolla.

On varmaa, että jos Ranskan kumouksellisia ihmisjoukkoja ja heidän johtajiaan olisivat motivoineet pelkkä rationaalinen laskelmointi ja lyhytnäköiset materiaaliset edut, kukaan heistä ei olisi ollut valmis uhraamaan itseään taistelussa Preussin ja Itävallan joukkoja tai Vendéen kapinallisia vastaan. Mikä oli kumouksellisia ajanut myytti?

Se sisältyy vallankumouksen iskulauseeseen "liberté, égalité, fraternité" eli "vapaus, veljeys ja tasa-arvo". Nämä sanat loihtivat kumouksellisten eteen ihannekuvan maanpäällisestä paratiisista, jonka takia kannatti vuodattaa omaa ja toistenkin verta. Ne ovat kenties vallankumouksen kestävin perintö: vaikka ne eivät koskaan ole aidosti toteutuneet Ranskassa tai muuallakaan, ne on lyöty jokaiseen ranskalaiseen kolikkoon 1900-luvun alusta saakka ja säilyneet ranskalaisissa euroissakin. Iskulauseen vetovoima on edelleen niin suuri, että harva tulee edes ajatelleeksi, miten ristiriitainen ja järjetön se on.

Ilmeisin konflikti on vapauden ja tasa-arvon välillä. Ne nakertavat toisiaan aina, ne eivät koskaan voi toteutua yhdessä täysimääräisinä. Toisesta on tingittävä toisen kustannuksella. Vain kaikkein hourupäisimmät libertaarit kieltäytyvät myöntämästä, että yksilön taloudellinen vapaus vaatii tuekseen jonkinasteista sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Yhteiskunta suistuu sekasortoon, jos ovelimmat kahmivat rikkaudet itselleen ja loput jäävät kurjuuteen. Rikkaita on siis pakko verottaa ja näin riistettävä heiltä osa vapaudestaan. Täydelliseen tasa-arvoon pyrkivissä yhteiskunnissa vapautta ei taas ole kenelläkään, mistä sosialistiset valtiot riittänevät esimerkiksi. Brittifilosofi Roger Scruton tiivisti asian teoksessaan The Uses of Pessimism (2010):

Jos ihmiset ovat täydellisen vapaita, he käyttävät vapauttaan niin että se johtaa epätasa-arvoon. Jos taas ihmiset ovat täydellisen tasa-arvoisia, heiltä riistetään vapaus. Ranskan vallankumous tuhosi lopulta vapauden ja loi sen raunioille uudenlaisen epätasa-arvon - niistä, joilla oli poliittista valtaa, tuli herroja ja niistä, joilla ei ollut poliittista valtaa, tuli orjia.

Entä sitten veljeys? Kun ihminen on mikä on, liian suuri vapaus tarkoittaa kaikkien sotaa kaikkia vastaan, ei universaalia veljeyttä. Täydellinen tasavertaisuuskaan ei takaa harmoniaa, kun huomioidaan ihmisen halu saada aina edes vähän enemmän kuin naapuri. "Kuolemattomat periaatteet" osoittautuvat siis lähemmässä tarkastelussa eri palapeleistä poimituiksi paloiksi, joita ei saa sovitettua yhteen edes väkivalloin.

Tietenkään myytin ei tarvitse olla johdonmukainen tai edes vastata todellisuutta, jos se muuten osoittautuu mielekkääksi ja tarjoaa elämälle sisällön. Mutta huonojakin myyttejä on olemassa. Oma vastenmielisyyteni vallankumouksen "kuolemattomia periaatteita" kohtaan johtuu siitä, etten pidä niiden sisällöstä.

Erityisen vaikea minun on niellä tasa-arvon periaatetta. Ajatus, että kaikki ihmiset olisivat "luonnostaan" tasa-arvoisia on idioottimainen jo siksi, että luonnostaan ihmiset eivät ole toistensa kaltaisia. Tämä itsestäänselvyys ymmärrettiin hyvin ennen Rousseauta ja muita valistusfilosofeja. Se ilmaistaan hienosti kansansanonnassa, josta suuresti pidän sen elitistisyyden vuoksi: "Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia." Mutta nykyään sen toteamista pidetään loukkaavana ja törkeänä. Niin vahva on tasa-arvon myytin valta rationaalisessa, modernissa maailmassa.

Tasa-arvo muuttuu mielivallaksi ulottuessaan koskemaan kaikkia. Teoksessaan Uomini e le rovino (1953, engl. Men Among the Ruins) pitkään turhan huonossa maineessa ollut italialaisfilosofi Julius Evola kirjoitti:

(...) tasa-arvo voi vallita vain tasavertaisten välillä, nimittäin niiden jotka ovat objektiivisesti samalla tasolla ja joissa ilmenee sama "persoonallisuuden" aste, ja joiden vapaudet, oikeudet ja myös vastuut eivät ole samat kuin ne, jotka luonnehtivat muita tasoja, ylempiä tai alempia.

Evolan maininta velvollisuuksista osoittaa, miten armelias edellä mainitsemani kansanviisaus lusikalla antamisesta ja kauhalla vaatimisesta myös on. Tasa-arvoa vaaditaan vain silloin, kun kyse on oikeuksista, vaikka johdonmukaisesti toteutettuna se tarkoittaisi myös velvollisuuksien ja rasitteiden yhtäläistä jakaantumista. Hierarkian korkeimmalla portaalla olevalla on eniten velvollisuuksia, myös alempiaan kohtaan. Tähän viittaa myös Benito Mussolinin lausahdus, että vapaus ei ole oikeus vaan velvollisuus.

"Vertainen" ja "samanarvoinen" olivat alun perin aristokraattisia käsitteitä, jotka eivät viitanneet kaikkiin ihmisiin, vaan tiettyihin joukkoihin hierarkkisessa järjestelmässä. Evolan mukaan sama pätee vapauteen tai veljeyteen. Yhtenäisen vapauden ulottaminen koskemaan kaikkia edellyttää ihmisen supistamista abstraktioksi, jota nimitetään "yksilöksi", "kansalaiseksi" tms. Vapauksia ei ole yksi vaan monta, kullekin se minkä hän ansaitsee ja jota hän kykenee synnynnäisten ominaisuuksiensa perusteella toteuttamaan.

Niinpä jokainen hierarkia ja elitistinen järjestelmä on luonnollisempi ja vähemmän mielivaltainen kuin egalitaristinen ideologia, joka ei tunnusta alkuperäisiä eroja. Käytännössä "tasa-arvo" onkin ollut pelkkä vallankumouksellinen iskusana erilaisille sosiaalisille ryhmille - kuten porvaristolle Ranskan vallankumouksessa - jotka ovat halunneet kaivaa maata ylempien ryhmien alta ja saada jonkin edun tai johtoaseman. Kun tavoite on saavutettu, tasa-arvolle on viitattu kintaalla. Varsinkin nykyään käsitettä käytetään enää ryhmäkohtaisten etujen ajamiseen: naiset vaativat sukupuolikiintiöitä pörssiyhtiöiden hallituksiin, homoseksuaalit avioliitto-oikeutta, "polyamoriset" moniavioisuuden laillistamista, muslimit omia uimahallivuoroja.

Ei niin, että yleisen tasa-arvon käsite olisi tyystin käyttökelvoton. Stabiili yhteiskunta tarvitsee kahta tasa-arvoajattelun käytännön sovellusta: mahdollisuuksien tasa-arvoa ja tasa-arvoa lain edessä. Mahdollisuuksien tasa-arvo, johon kuuluu esimerkiksi peruskoulutus ja terveydenhuolto kaikille, estää yhteiskunnan kehittymisen plutokratiaksi, joka on yksi rappion muoto. Elinvoimainen elitismi perustuu hengen eliitille, kyvykkäiden yksilöiden mahdollisuudelle nousta korkeaan asemaan miten vaatimattomista aineellisista oloista tahansa. Tasa-arvo lain edessä taas on välttämätön yhteiskuntarauhan kannalta, sillä ilman sitä luottamus oikeuslaitokseen olisi olematon.

Mutta ajatus, että jokaiselle kuuluvat automaattisesti samat oikeudet, vapautdet ja yhtäläinen arvonanto kyvyistä ja ansioista riippumatta, on tuhoisaa humpuukia. Jotkut pitävät "kuolemattomia periaatteita" kauniina vaikkakin toteuttamiskelvottomina, mutta itse olen haluton antamaan niille edes tällaista myönnytystä.

Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon puolesta taistelijoita elähdyttää kuva ristiriidattomasta ja konfliktittomasta maailmasta, jossa kaikki ratkaistaan rationaalisella suunnittelulla ja keskustelulla. Kaikki egalitaristit eivät toki pidä moisen toteutumista mahdollisena, mutta yhtä kaikki he saavat energiansa tuosta myyttisestä visiosta. Ymmärrän vision vetoavuuden, mutta silti se tuntuu minusta vastenmieliseltä. Pelkkänä kuvitelmanakin sellainen maailma olisi minusta antiseptinen ja tavattoman tylsä, jonkinlainen globaali Ruotsi. Samasta syystä myöskään utopiakirjallisuus tai uskonnollisten kirjoitusten maalailut paratiisista eivät yleensä saa herkimpiä kieliäni soimaan. Pahin painajaiseni on, että tiede mahdollistaa jonakin päivänä ikuisen elämän.

Maailman todellinen viehätys piilee sen epätäydellisyydessä, ristiriitaisuudessa, monimutkaisuudessa, hankaluudessa. Se on sellaisenaan kiinnostavampi kuin mikään kuvitelma siitä, millainen sen pitäisi olla. Tasa-arvoisesta ja harmonisesta maailmasta puuttuisivat arvojärjestykset ja erot. Siellä ei olisi mitään laadullista eroa sillä, säveltäisikö säveltäjä jenkan vai sinfonian - tai vielä pahempaa, kaikki säveltäisivät vain jenkkoja tai sinfonioita.

Kirjallisuus ja itsesaastutus

Philip Rothin romaani Portnoyn tauti (1967) sisältää modernin kirjallisuuden tunnetuimmat masturbaatiokuvaukset. Useimmille tämänkin blogin lukijoille lienee tuttu se kirjan kohtaus, jossa puberteetti-ikäinen juutalaispoika Alexander Portnoy ostaa raa'an maksanpalan itsetyydytyksen apuvälineeksi matkalla bar mitzvah -oppitunnille. Suomessa aihetta laajimmin käsitellyt on Kalervo Palsa, joka kehui saaneensa jännetupin tulehduksen rakkaasta harrastuksestaan.

Tarkoitukseni ei nyt ole kirjoittaa Rothista tai Palsasta, vaan alan varhaisemmista klassikoista.

Lueskelin taannoin uudelleen yhtä vanhoista suosikeistani, August Strindbergin omaelämäkerrallista teosta Palkkapiian poika (1886-1909). Kirja sisältää yhden länsimaisen kirjallisuuden varhaisimmista masturbaatioon liittyvistä kuvauksista. Tarinan päähenkilö Johan saa veljeltään onanian vaaroista varoittavan kirjasen ja tuntee suurta ahdistusta sitä lukiessaan:

Hän oli siis tuomittu kuolemaan tai tulemaan mielisairaaksi kaksikymmentäviisivuotiaana. Hänen selkärankansa ja aivonsa valuisivat ulos, hänen kasvonsa tulisivat olemaan kuin kuolleen kallo, hänen hiuksensa putoamaan, hänen kätensä vapisemaan - se oli kammottavaa. Entä parannuskeino? Jeesus! Mutta Jeesus ei voinut parantaa ruumista, sielun ainoastaan. Ruumis oli tuomittu kuolemaan - kahdenkymmenen viiden vuoden iässä - ei siis ollut enää muuta tehtävää kuin pelastaa sielu iankaikkisesta kadotuksesta.

Tällaiset pelottelut olivat selvästikin tuttuja myös Portnoyn taudin kirjoittajalle. Romaanin päähenkilö pelkää hankkineensa itselleen syövän harrastuksellaan, kun huomaa peniksessään pienen tumman täplän (joka myöhemmin osoittautuu syntymämerkiksi). Kyseessä on yksi 1900-luvun ensimmäisen puoliskon yleisimmistä nuorten miesten syyllisyydentunnon aiheista. Itsetyydytyksen todisteltiin aiheuttavan mm. känsiä käsiin, iho-ongelmia, selkäytimen mätänemistä, kaatumatautia, näön ja muistin heikkenemistä. Varoittelijoihin kuului Suomessa mm. Arvo Ylppö, joka kehotti hankkimaan itsetyydytystä harrastavalle lapselle selän puolelta napitetut yöhaalarit.

Strindbergin mainitsemalla kirjasella oli merkittävä rooli masturbaatioon kohdistuvassa valistuskampanjassa. Kyseessä oli saksalaisen lääketieteeseen perehtyneen papin C. S. Kapffin teos Nuorison ystäwän waroitus nuorukaisten waarallisemmasta wihollisesta eli itsesaastutuksesta, kuin myös sen seurauksista, parantamisesta ja estämisestä, selitetty esimerkeillä jokapäiwäisestä elämästä (1842). Pitkäniminen teos käsitteli onanismia siveellisenä ja lääketieteellisenä ongelmana ja selitti, että siitä aiheutuivat mm. "hermoston perinpohjainen hervokkuus, polttava kusi ja selkäytimen kalvaminen."

Strindberg hyökkäsi Palkkapiian pojassa raivokkaasti Kapffin teosta vastaan. Hän sanoi sitä perin juurin vahingolliseksi ja siveettömäksi ja suositteli sen kieltämistä ja polttamista. Hän suositteli lukijoille valistuneempaa teosta Palle-sedän neuvoja nuorille syntisille, joka tähdensi että tuon pahan tavan vaaroja oli suuresti liioiteltu.

Suomen kirjallisuudessa Kapffin kirjalle löytyi yksi merkittävä puolustaja, tolstoilainen radikaali Arvid Järnefelt. Tunnustuksellisessa teoksessaan Heräämiseni (1894) Järnefelt kertoi, että Nuorison ystäwällä oli ollut tärkeä rooli hänen moraalisessa havahtumisessaan. Jonkinlaista kohua aiheutti se, että kirjailija kertoi silloisilla standardeilla avoimesti ja suoraviivaisesti omasta onanismistaan:

Jo aikaisesta nuoruudesta pitäen minua vaivasi eräs pahe, joka ei ole painanut leimaansa ainoastaan nuoruuteeni vaan sittemminkin ja jo muodostuneena on ollut sisäisen elämäni pääkysymyksenä, ajatusteni ja surujeni keskuksena.

Järnefeltin pohdinnat eivät aivan sovi yleisiin käsityksiin seksuaalisen vapautumisen aatehistoriasta. Tolstoilainen kirjailija, pasifisti ja varhainen sosialisti, eräänlainen oman aikansa partaradikaali varoittelee vakavin äänenpainoin itsesaastutuksen vaaroista ja pitää sitä polttavana siveellis-terveydellisenä ongelmana. Tällaiset käsitykset olivat tuon ajan valtavirtaa. Järnefeltin radikalismi näkyi lähinnä siinä, että hän ehdotti esiaviollisen seksin sallimista jotta ihmiset eivät niin helposti lankeaisi onanian syntiin.

Modernin suuren kertomuksen mukaan ahdasmieliset uskonnolliset auktoriteetit pitivät ihmisiä otteessaan ja ennakkoluuloisuuttaan syyllistivät heitä kaikesta lisääntymiseen tähtäämättömästä sukupuolielämästä, kunnes vapaus koitti järjen ja tieteen voittokulun myötä. Tässä emansipaatiokehityksessä myös masturbaatio todettiin harmittomaksi ja jopa terveelliseksi. Varsin toisenlaisen kuvan antaa Teemu Keskisarjan historiateos Kyynelten kallio - Kertomuksia seksistä ja väkivallasta (2011).

Keskisarja kirjoittaa, että keskiajan katolinen kirkko ja 1600-luvun Mooseksen lakiin nojaavat kurikampanjoitsijat eivät juurikaan piitanneet itsetyydytyksestä, vaikka se virallisesti synniksi luokiteltiinkin. (Tarkalleen ottaenhan Raamatun tarina Onanista ei kuvaa itsetyydytystä vaan keskeytettyä yhdyntää - välinpitämättömyyden syynä saattoi olla se, ettei asiaan juuri kiinnitetty huomiota pyhässä kirjassakaan.) Calvin ja Luther korostivat joissakin kirjoituksissaan onanismin tuomittavuutta, mutta sanoma ei tavoittanut suurta yleisöä.

Käänne tapahtui vasta 1700-luvulla, jonka tunnemme valistuksen ja järjen vuosisatana. Silloin alettiin kiinnittää huomiota asian lääketieteelliseen puoleen, ja ensimmäiset spekulaatiot itsesaastutuksen terveyshaitoista ilmestyivät. Aiemmin asiaa oli pidetty pelkkänä syntinä ja suhteellisen vähäpätöisenä sellaisena. Sveitsiläinen lääkäri Samuel-Auguste Tissot selitti teoksessaan L'Onanisme (1760), että siemenneste oli kuin öljyä, jonka haaskaamisesta keho rappeutui. Teoria pohjautui siis ajatukseen ruumiinnesteiden tasapainosta.

Tissot'n teos käynnisti ympäri Eurooppaa valistuskampanjan, jota tukivat myös ajan radikaalit filosofit Voltaire ja Rousseau. Huolensa ilmaisi myös Immanuel Kant. 1800-luvun alkuun mennessä kampanja oli tuottanut toivotun tuloksen ja masturbaation sairausleima oli vakiintunut länsimaissa. Esivaltakin oli tehnyt johtopäätöksensä ja säätänyt uuden paheen vastaisia lakeja.

Suunnanmuutoksen taustalla oli Keskisarjan mukaan käsitys, että itsesaastutus uhkasi valistuksen ja hyödyn aikakaudella väestönkasvua. Väestökehitys oli monissa maissa miinusmerkkistä varsinkin katovuosina ja sotien ja epidemioiden aikana. Ajan niukoissa oloissa pärjäsi ainakin tietyissä ikävaiheissa paremmin lapsettomana tai vähälapsisena. Valistusmiesten ja esivallan huolena oli, että kansa ennemmin runkkasi kuin jatkoi sukua.

1700-luvun lopulla valtion masinoimat ryhtiliikkeet eivät resurssien puutteen takia liiemmin menestyneet, mutta kontrolli tiukentui seuraavalla vuosisadalla. Mielisairaanhoidon kehittyessä psykiatrit tutkivat onanismin ja mielisairauksien yhteyttä. Tähän kehityskulkuun kuuluu Aleksis Kivestä Lapinlahdessa tehty kuuluisa diagnoosi, josta Keskisarja kirjoittaa:

Kivi-tutkijoiden ensimmäinen polvi pyyhki paperista yli ja seuraava retusoi esiin sanat "varit stark onanist". (...) On vaikea sanoa, missä määrin onania tai siitä podettu syyllisyys vaikutti Kiven kohtaloon - luultavimmin kyse oli vain sivujuonteesta verrattuna loukattuun kirjailijankunniaan ja toivottoman köyhyyden kaltaisiin syihin. Onania-diagnoosin salaaminen oli tutkijoilta pakkoratkaisu 1900-luvun alussa, jolloin se olisi tahrannut kansalliskirjailijan suorastaan pilalle. Sittemmin asia ei ole Kiven ihailijoita häirinnyt, pikemminkin päin vastoin, kun hänen hahmonsa on sen kautta jalostunut entistäkin traagisemmaksi ja myötäelettävämmäksi.

Katkelma tiivistää jotakin modernin elämän luonteesta. G. K. Chesterton kuvasi modernia maailmaa häiriintyneeksi heiluriliikkeeksi ääriasennosta toiseen, ja kuvaus pätee masturbaatioonkin. Aluksi sitä pidettiin kirouksena ja sairautena, nykyään sen katsotaan olevan niin tervehenkistä, kaunista ja jopa sankarillista, että sitä jopa patistetaan harrastamaan (sille on kaiken kukkuraksi keksitty kaamea uudissana "sooloseksi"). Ehkä tervein asenne oli kuitenkin paljon parjatuilla keskiajan uskonnollisilla auktoriteeteilla, jotka yksinkertaisesti antoivat asian olla.

Kurinpidollisia toimia

Internet nostaa esiin ihmisluonnon vastenmielisimmät puolet. Julkaisuviiveen puute mahdollistaa pikaistuksissa reagoinnin, anonymiteetti muiden turvallisen solvaamisen. Ihminen muuttuu koneen ääressä helposti Kun taivas putoaa -elokuvan Olli Meren kaltaiseksi häväistyskirjoittajaksi. Tietty aines levittää törkyä vain siksi, että se on mahdollista.

Viime kuukausina tämänkin blogin kommenttipalsta on vetänyt puoleensa poikkeuksellisen paljon sellaista ihmisainesta. Suunsoittajien ja puskasta huutelijoiden pahin puoli on se, että he karkottavat asialliset keskustelijat, joiden takia kommenttipalstaa pidetään, ja tyrehdyttävät koko keskustelun. Sananvaihto muuttuu ilveilyksi, jota on hetken aikaa huvittavaa seurata, mutta joka pidemmän päälle on yksinomaan rasittavaa.

Muuallakin verkossa olen törmännyt henkilööni kohdistuneeseen loanheittoon, ja osa siitä tihkuu väistämättä tännekin. Ei niin, etten sellaista kestäisi, mutta olen moiseen kyllästynyt. Idioottien kanssa väittely menettää viihdearvonsa kovin nopeasti. Niinpä olen päättänyt asettaa tiettyjä raameja sille, miten kommenttiosastolla tulee käyttäytyä. Korostan, ettei niiden sisältämä viesti ole missään tapauksessa suunnattu kommentoijien enemmistölle, joka on pysynyt asiallisena, vaan muutamille ongelmatapauksille.

1§ Pelkurimaiselle ad hominem -argumentoinnille julistan nollatoleranssin. Kaikki anonyyminä tai nimimerkillä esitetty solvaaminen, suunsoitto, naljailu ja viisastelu poistetaan tästä lähtien välittömästi ja kirjoittajalle annetaan banni.

2§ Omalla nimellä sellaista voi edelleen harrastaa. Kirjoitan itse hyökkäykseni ja puolustukseni omalla nimelläni niin täällä kuin muuallakin, joten katson voivani vaatia sitä myös muilta. Nimimerkin takaa hyökkääjä on nilviäinen, joka voi toteuttaa itseään jossakin sopivammassa ympäristössä, esim. Suomi24:llä. Kannattaa kuitenkin huomioida, että vastaan nimellä esitettyyn loanheittoon samalla mitalla. Periaatteeni on, että keskustelen sivistyneesti niiden kanssa, jotka osoittavat kykynsä sivistyneeseen keskusteluun. Pidätän itselläni myös oikeuden antaa porttikielto sellaiselle omalla nimelläänkin esiintyvälle, jonka suunsoittoa olen kyllästynyt kuuntelemaan.

3§ Asiallinen keskustelu on edelleen sallittua nimellä, nimimerkillä ja anonyyminä.

Koska en kannata takautuvaa oikeudenkäyttöä, nämä säädökset ovat voimassa tästä lähtien. Kommentoijien aiempaan toimintaan en puutu. En myöskään usko, että tämän tarkempia säädöksiä tarvitaan. Spengler tai joku muu viisas totesi, että rappion aikoina säädetään yhä enemmän ja yhä yksityiskohtaisempia lakeja. Uskon että ne ihmiset, joiden kanssa olen ylipäätään kiinnostunut kommunikoimaan, ymmärtävät edellä sanotun erikseen selittämättä. Tahdoinpa vain tehdä selväksi, mitä tapahtuu niille joilla ei ole kykyä tai halua ymmärtää.

Huono provokaatio

Provokaation voi tehdä hyvin tai huonosti. Vaikutukset ovat usein samat: huonokin provokaatio pillastuttaa yleisön tai ainakin osan siitä, ja vaikka kunnia menisi, maine kasvaa ja porvaria harmittaa. Mutta jos provokaattori tavoittelee muutakin kuin julkisuutta, se on todellinen taitolaji.

Oppikirjaesimerkki huonosta mutta medialle täydestä menevästä provokaatiosta on Mannerheimin pilkkaaminen. Jarkko Tontti nousi vuosi sitten otsikoihin sanottuaan Mannerheimia sotarikolliseksi. Perustelunsa hän esitti samaan aikaan ilmestyneessä esseekokoelmassaan Koti, uskonto ja isänmaa:

Nykykielen sanoilla punaisten ja valkoisten toimet olivat sotarikoksia, rikoksia ihmisyyttävvastaan tai silkkaa kansanmurhaa. Jos Mannerheim yhä eläisi, häntä jahdattaisiin sotarikollisena. Samoin tehtäisiin punakaartin johtajille Ali Aaltoselle ja Eero Haapalaiselle. Jääkärit olisivat nykytermein ulkomailta rahoitettu ja ohjattu terroristijärjestö, samoin punakaarti. Haagissa Mannerheim todettaisiin syylliseksi, mutta Suomessa hänestä yritetään saada aikaan pompöösi viihde-elokuva.

(...)

Mannerheimin patsas keskellä Helsinkiä on loukkaus kaikkia maailman sotarikosten
uhreja kohtaan. Se on samanlainen mauttomuuden osoitus kuin jos Belgradiin
pystytettäisiin patsas Ratko Mladicille tai Radovan Karadzicille.

Huonoa provokaatiota alkeellisempaa on vain uudelleen tehty huono provokaatio. Rap-artisti Paleface alias Karri Miettinen toisti tänään julkaistussa haastattelussa Tontin teesit lähes sanasta sanaan ja aiheutti kuulemma kohun. (Mikäpä nykyään ei aiheuttaisi "kohua"?)

Miettisen mieleen ei juolahtanut, että Tontinkin provokaatio (jolle hän tunnusti avoimesti velkansa) oli "so last season". Tuskin ketään suurmiestä on tässä maassa pilkattu ja karnevalisoitu niin paljon kuin Mannerheimia. Takavuosien Uralin perhonen -animaatiokin oli silkkaa jälkilämmitettyä räävittömyyttä. Mikä pahinta, nämä uudet kuvainraastajat eivät edes ole hauskoja niin kuin edeltäjänsä. Sisällissodan jälkeen entisillä punikeilla oli tapana kertoa hupaisaa vitsiä suomen kieltä vielä kunnolla taitamattomasta Mannerheimista, joka pitäessään puhetta Varkauden juuri vallanneelle Lahden suojeluskunnalle sanoi: "Mine kiiten teitti Lahti-pojat kun olitte minun apuna Varkauksissa." Juha Seppälän Suomen historiassa (1998) esittämä kuvaus marskin ja hänen hevosensa intiimistä suhteesta on aidosti hykerryttävä.

Rasittavinta näissä uusissa provokaatioissa on se, että niiden arvostelu on tehty mahdottomaksi. Kun nyt kirjoitan, että Tontin ja Palefacen päänavaukset olivat typeriä, jotkut katsovat sen merkiksi siitä, että kalikka on kalahtanut ja koira älähtänyt. Sitten he voivat ilkamoida siitä että konservatiivia kismittää ja olla entistä vakuuttuneempia harjoittamansa rabulismin välttämättömyydestä.

On toki olemassa ihmisiä, jotka pahoittavat mielensä Mannerheimin haudalla riekkumisesta. Leijonakorua kantavat punaniskat epäilemättä raivostuisivat edellä siteeraamistani proosakatkelmista. Mutta he tuskin lukevat Jarkko Tontin kirjoja tai edes tietävät kuka hän on, joten työ menee hukkaan. (Paleface tekikin Tontille palveluksen tuodessaan hänen sanomansa alemman luokan yleisön kuuluviin.) Kaltaisiani lukeneita ja historiaa tuntevia ihmisiä moiset provokaatiot ärsyttävät vain helppoutensa ja matalamielisyytensä takia.

Tontin ja Miettisen päänavauksista nimittäin huokuu lapsekas, jälkiviisasteleva historiankäsitys. Menneisyys on vieras maa, kirjoitti L.P. Hartley, eikä tätä viisautta näköjään voi liikaa toistaa.

Aina voidaan miettiä, mitä nimitystä Aleksanteri Suuresta, Julius Caesarista, Tsingis-kaanista tai kenestä tahansa menneen ajan sotapäälliköstä nykykielellä käytettäisiin. Mutta se lienee turhaa, koska he eivät eläneet nykymaailmassa. Myös vuosi 1918 oli eri aikaa kuin tämä päivä kansainvälisine sopimuksineen. Silloin käytännössä mikään valtioiden välinen säädös ei rajoittanut käyttäytymistä sisällissodissa. Vuoden 1905 Geneven artiklat koskivat vain valtioiden välisiä sotia, eikä Suomen omassa laissakaan ollut pykäliä sisällissodan kaltaista tilannetta varten. Osapuolia eivät siis hillinneet edes juridiset pidäkkeet – puhumattakaan siitä, että sisällissodilla on muutenkin tapana olla varsin pidäkkeettömiä. Outoa, ettei oikeustieteen tohtori Tontti ymmärrä, että oikeuskäytännöissä ei yleensä tuomita taannehtivasti.

Tuskin kukaan nykysuomalainen ajattelee, että punaisten joukkoteloitukset ja viruttaminen vankileireillä olivat oikein. Mutta suhteellisuudentajuinen historiantuntija huomauttaa, että Mannerheimin henkilökohtaista vastuuta tapahtuneista julmuuksista on vaikea arvioida. Vaikka Mannerheim oli antanut käskyn selustasta tavattujen punaisten ampumisesta, hän yritti myös hillitä kenttäoikeuksien pahimpia ylilyöntejä sodan jälkeen. Lisäksi useimmat vankileireillä kuolleet punaiset menehtyivät ravinnon puutteeseen tilanteessa, jossa maan ruokahuolto oli surkealla tolalla: vapaanakin olevat ihmiset kärsivät nälästä kesällä 1918. Hävinneiden sulkeminen väliaikaisesti leireille oli sikäli perusteltua, että monen keskeisen kehityskulun lopputulos oli edelleen avoin – Suomen itsenäisyyden, Venäjän tilanteen, maailmansodan. Olisiko mikään hallitus rohjennut sellaisessa tilanteessa julistaa armahdusta väestönosalle, joka oli juuri taistellut sitä vastaan vieraan valtion tukemana?

Kaikenkarvaisten historiamoralistien virhe on arvioida menneisyyttä sen tiedon valossa, joka meidän aikamme ihmisillä on. Jokaisessa historiallisessa tilanteessa ratkaisut tehdään sokkona, sillä poliittiset ja sotilaalliset toimijat eivät elä "historiaa" vaan omaa aikaansa. Vielä vastenmielisempää on rivien välistä säteilevä moraalisesti ylemmyydentuntoinen konditionaalisen pidättäytymisen eetos. Menneisyyden miehille sormeaan heristävä kirjoittaja tuntuu uskovan, että hän itse olisi toiminut vastaavassa tilanteessa hillitymmin ja oikeudenmukaisemmin. Historian tuomariksi ryhtymällä hän kiillottaa omaa sädekehäänsä.

Tontin Koti, uskonto ja isänmaa -esseekokoelmasta (teos on muuten oikea tämän ajan ideologisen oikeaoppisuuden magnum opus, ja olenkin käsitellyt sitä laajemmin täällä) löytyy vastaavaa jälkiviisautta paljon enemmänkin. Suomen PEN-klubin puheenjohtaja mm. peräänkuuluttaa ”kriittistä keskustelua” (kukapa ei nykyään "peräänkuuluttaisi kriittistä keskustelua"?) viranomaisten toimivaltuuksista, ja nostaa varoittavan esimerkin historiasta:

Loppujen lopuksi on kulunut vain muutama vuosikymmen siitä, kun Suomessakin Etsivä keskuspoliisi ja sen seuraaja Valtiollinen poliisi 1930-luvulla avoimesti vainosi ihmisiä poliittisten kantojensa perusteella. Vielä vähemmän on aikaa siitä, kun Punainen Valpo 1940-luvun lopulla jahtasi poliittisin perustein oikeistolaisiksi luokittelemiaan ihmisiä.

Tontti rinnastaa EK:n ja Valpon toiminnan nykyisiin vaatimuksiin viranomaisten toimintavaltuuksien lisäämisestä vaikkapa terrorismin uhan takia. Kahden hyvin erilaisen historiallisen tilanteen suora rinnastaminen ei ole hänelle ongelma, koska molemmat edustavat hänen mielestään jonkinlaista totalitaarista tendenssiä. Näkemys ei ole mitenkään poikkeava: vasemmisto on jo kauan pitänyt 1930-luvun Suomea poliisivaltiona kommunistijahteineen ja Lapuanliikkeineen, oikeisto taas on ajatellut samoin 1940-luvun lopusta, jolloin Valpo luovutti Suomen kansalaisia laittomasti Neuvostoliittoon.

Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen vuonna 1919 toimintansa aloittanut Etsivä keskuspoliisi toimi monesti vastoin nykyisiä käsityksiä oikeusvaltiosta ja valtiollisen poliisin roolista, eikä sen toiminta aina sopinut silloistenkaan laillisuuskäsitysten raameihin. Se ei osallistunut EK:n uudistamista vaatineen sisäasiainministeri Heikki Ritavuoren murhan tutkimuksiin 20-luvulla, vaikka tutkinta olisi kuulunut sen lakisääteisiin tehtäviin. Samaten EK:n johto koostui suurelta osin entisistä jääkäreistä ja aktivisteista, joista moni osallistui sittemmin Lapuanliikkeen toimintaan, vaikka itse organisaatio pysyttelikin erossa radikaalioikeistosta. On selvää, ettei Etsivän keskuspoliisin kaltainen organisaatio mitenkään sopisi nykyisenkaltaiseen demokratiaan.

Mutta millaisissa oloissa EK joutui 1920- ja 30-luvuilla toimimaan? Juuri itsenäistyneessä maassa oli käyty verinen sisällissota, joka olisi toisin päättyessään johtanut Suomen palaamiseen entisen isäntämaan yhteyteen. Venäjä oli muuttunut vallankumouksensa jälkeen raa'aksi puoluediktatuuriksi, joka 1920-luvun alusta lähtien passitti kaikki poliittiset vastustajansa arktisille pakkotyöleireille. Suomen Kommunistinen Puolue oli perustettu sen maaperällä elokuussa 1918, ja sen toiminta tähtäsi samanlaisen yhteiskuntajärjestelmän perustamiseen Suomessa. SKP:tä ei vallitsevissa oloissa nähty yhtenä poliittisena puolueena muiden joukossa, vaan vihamielisen naapurivaltion viidentenä kolonnana, joka pyrki kaatamaan laillisen yhteiskuntajärjestyksen. Ei tunnu kovin ihmeelliseltä, että kommunistipuolue julistettiin laittomaksi ja sen jäseniä vangittiin.

Itse asiassa 1920- ja 30-lukujen Suomi pysyi Euroopan mittakaavassa yllättävän avoimena ja demokraattisena yhteiskuntana. Liberaali demokratia kun ei niihin aikoihin ollut länsimaissa mikään itseisarvo, vaan moni älymystön edustaja piti sitä pelkkänä epäonnistuneena kokeiluna ja monessa Euroopan vanhassa ja uudessa valtiossa syntyi eriasteisia diktatuureja. Jarno Pennasen ja hänen kirjojensa tapaus 1930-luvun alkupuolelta paljastaa, että silloinen Suomi oli kuin olikin oikeusvaltio. Pennanen oli palannut Neuvostoliittoon suuntautuneelta matkaltaan mukanaan matkalaukullinen siellä painettua marxilaista kirjallisuutta. Helsingin rautatieasemalla häntä odottivat EK:n etsivät, jotka takavarikoivat kirjat. Pennanen voitti asiasta nostamansa oikeusjutun, ja samaiset etsivät joutuivat henkilökohtaisesti palauttamaan kirjat hänelle. Vertailun vuoksi voi miettiä, mitä Pennaselle olisi tapahtunut, jos hän olisi jäänyt kiinni rajan toisella puolella mukanaan neuvostovastaiseksi luokiteltua kirjallisuutta.

Tontin myös mainitsemat Punaisen Valpon henkilöluovutukset Neuvostoliittoon olivat kaikin puolin laittomia ja sellaisina häpeätahra maan historiassa. Mutta kysyä sopii, oliko sodan hävinneellä ja Hotelli Tornin valvontakomission silmällä pitämällä Suomella muuta vaihtoehtoa kuin toteuttaa Neuvostoliiton kyseenalaisetkin vaatimukset? Vielä pahemmin kätensä likasi samaan aikaan niinkin liberaali demokratia kuin Iso-Britannia, joka ilman Neuvostoliiton sotilaallista uhkaakin luovutti NL:n viranomaisille entisiä valkoemigrantteja.

Nämä esimerkit riittänevät kertomaan, ettei jotain nykyhetken kiistakysymystä koskevan mielipiteen perustelu menneisyydellä ole mitenkään yksinkertainen juttu.

Palaan vielä lyhyesti Mannerheimiin ja provokaatioihin. Haluan antaa Tontin ja Paleface-Miettisen seuraajille pienen neuvon. Kun seuraavan kerran haluatte herjata Mannerheimia, tehkää se älykkäästi. Nostakaa esiin vaikkapa se, että Jartsev-neuvotteluiden aikaan hän kannatti myöntymistä Neuvostoliiton aluevaatimuksiin. Sitten voitte vaikka irvistellä meille patriooteille, että ihannoitu marsalkka halusi ohjata Suomen Baltian maiden tielle. Jos haluaa ärsyttää, pitää olla mielikuvitusta ja tietoa.

Rasvamaksa ja The Camp of the Saints

Alkuvuodesta Ilkka Malmberg kirjoitti Helsingin Sanomissa, että rasismi on katoamassa Suomesta. Hänen mielestään yksi osoitus siitä on, ettei Veikko Huovisen Rasvamaksan (1973) kaltaisia kirjoja enää kirjoitettaisi eikä julkaistaisi. Kirjan suhteen Malmberg saattaa olla oikeassa, vaikka hänen kuvitelmansa rasismin katoamisesta itsesensuurin tiukentuessa onkin niin koominen, ettei moisia johtopäätöksiä voisi tehdä kuin HS:n toimittaja. Sivumennen sanoen kyseinen artikkeli on erinomainen peruste sille, miksi Hesaria ei kannata tilata: kaiken kyseisen sanomalehden sisältämän informatiivisen aineiston voi lukea ilmaiseksi netistä, ja propagandasta on turha maksaa.

Rasvamaksa on Huovisen kuuluisimpia kirjoja jo ilmestyessään aiheuttamansa kohun vuoksi. Avausnovellin, kahdesta kertomuksesta koostuvan "Ihmissyöntiä I-II" tuomitsi tuoreeltaan Johannes Virolainen ja vähän myöhemmin itse Kekkonen. En tiedä, onko itse novelli aiheuttamansa kohun arvoinen, ainakaan Huovisen parhaisiin teksteihin se ei lukeudu. "Ihmissyöntiä" on groteski satiiri, jonka ensimmäisessä osassa afrikkalainen sissipäällikkö tappaa ja syö suomalaisen kehitysyhteistyömiehen. Erityisen herkullisena kannibaali pitää suomalaisen maksaa, jonka ympärille on lännen lihapatojen ääressä kehittynyt puolen sentin rasvakerros. Toisessa osassa tiedostava, kolmannen maailman vapaustaistelusta innostunut suomalainen opiskelijatyttö alkaa seurustelemaan ugandalaisen vaihto-oppilaan kanssa. Naisen pehmeä valkoinen iho herättää ugandalaisen kannibaalinvaistot, ja suomalaisten ruokien laimeuteen kyllästyneenä hän marinoi ja syö rakastettunsa.

Rasistinen "Ihmissyöntiä" ei oikeastaan ole, satiirin kärkihän kohdistuu idealisminsa sokaisemiin länsimaisiin kehitysapuintoilijoihin ja ylipäätään kaikkiin, jotka näkevät vieraissa kulttuureissa pelkkää hyvää ja kaunista. Valitsemansa tyylilajin mukaisesti Huovinen liioittelee räikeästi ja hyödyntää afrikkalaisiin liitettyjä ihmissyöntikliseitä.

Ei kertomus toisaalta ole kovin hyvä satiirikaan. Se epäilemättä suututti aikalaisia, mutta tuntuu nykyperspektiivistä vähän vaisulta. Matti Pulkkinen irvaili kehitysapuväelle paljon räväkämmin Romaanihenkilön kuolemassa, eikä hänen edes tarvinnut liioitella, vaan ainoastaan kertoa tosielämän anekdootteja. Oli miten oli, Rasvamaksasta lienee turha odottaa uusintapainoksia.

Jos olisin kustantaja ja haluaisin todella koetella sananvapauden rajoja, julkaisisin suomennoksen Jean Raspailin myös vuonna 1973 ilmestyneestä romaanista The Camp of the Saints (alkuteos Le camp des saints, käytän englanninkielistä nimeä koska olen itse lukenut teoksen englanninnoksena). Siinä missä Rasvamaksa on "poliittisesti epäkorrekti", Camp of the Saints on törkeä. Pilkan kohde on sama, mutta Raspailin satiiri on raivokkaampaa ja tarinan asetelmat häiritsevämpiä. Lukiessani sitä ajattelin, että juuri näin satiirinen romaani pitää tehdä: sumeilematta, ilman kompromisseja.

Lisäksi Camp of the Saints on erinomaisesti kirjoitettu. Raspailin tyyli ja verbaalinen energisyys tuo mieleen Louis-Ferdinand Célinen. Romaanin kirjalliset ansiot tunnusti myös Lionel Shriver, vaikka toisaalta luonnehti teosta "kiistämättömän rasistiseksi". Hän piti kirjaa sekä kaukonäköisenä että vastenmielisenä:

Se antaa sapekkaan äänen tunteelle, jonka ilmaiseminen on yhä suurempi tabu lännessä, mutta joka tukahdutettaessa kasvaa vain vihamielisemmäksi: valtaväestöjen raivokkaan katkeruuden, kun ne tuntevat asemansa uhatuksi.

Shriver kirjoitti artikkelinsa vuonna 2002, jolloin kehitysmaista länteen suuntautuva massiivinen maahanmuutto oli jo pitkään ollut kuuma puheenaihe. Noin 30 vuotta aikaisemmin ilmestynyt Camp of the Saints oli silloin osoittautunut profeetalliseksi kirjaksi, joka edelleen pulpahtelee silloin tällöin esiin maahanmuuttoa ja länsimaiden demografista kehitystä koskevissa keskusteluissa.

Raspailin romaani sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen. Intiassa muuan "pyhä mies" on agitoinut miljoonapäisen köyhälistölauman muuttamaan joukolla Eurooppaan paremman tulevaisuuden toivossa. He saavat käyttöönsä laivoja ja lähtevät purjehtimaan kohti mitä tahansa maata, joka suostuu ottamaan heidät vastaan. Lopulta määränpääksi muodostuu Ranskan Riviera. Nämä ihmiset eivät ole tietokoneohjelmoijia tai pienyrittäjiä, vaan luku- ja kirjoitustaidottomia ryysyläisiä, joilla ei ole edellytyksiä eikä halua sulautua eurooppalaiseen elämäntapaan, mutta joita houkuttelee eurooppalainen elintaso. Raspailin ajatusleikki on siis tämä: mitä tapahtuisi, jos ne todellisessa kurjuudessa elävät, jotka eivät tavallisesti pääse siirtolaisvirtojen mukaan, lähtisivätkin yhtäkkiä valtavana joukkona kohti teollista maailmaa? Eli: mitä tapahtuisi, jos Vapaa liikkuvuus -verkoston vaatimuksia alettaisiin toteuttaa?

Miljoonan rutiköyhän intialaisen vastaanottaminen suistaisi Etelä-Ranskan kaaokseen ja seuraukset tuntuisivat koko Euroopassa. Laivojen käännyttäminen takaisin taas merkitsisi niiden matkustajien kuolemaa nälkään ja tauteihin. Kyse on siis joko meistä tai heistä, niin kamalalta kuin tällainen jaottelu nykyajan liberaalista humanistista tuntuukin.

Camp of the Saints ei tietenkään ole realistinen tulevaisuudenkuva, vaan pikemminkin dystopia. Vastuuttomimmillaankaan valtaapitävät olisivat tuskin koskaan niin hulluja, että ryhtyisivät toteuttamaan rajojen täydellistä avaamista vaativien idealistien vaatimuksia. Miljoonien siirtolaisten yhtäkkinen muuttoliike olisi myös mahdoton organisoida, vaikka halukkaita tulijoita varmasti olisikin tarpeeksi. En myöskään koskaan ole niellyt sellaisenaan ns. eurabia-kirjallisuuden skenaarioita. Islaminuskoiset maahanmuuttajat ovat sisäisesti niin hajanainen ja keskenäänkin riitaisa joukko, ettei heistä ole muodostamaan Euroopan laajuista kalifaattia. Todentuntuisempi uhkakuva on hajaannuksen lisääntyminen, Euroopan muuttuminen massasiirtolaisuuden myötä pikku hiljaa eräänlaiseksi suureksi Länsirannaksi etnisine enklaaveineen ja kansanryhmien välisine yhteenottoineen.

Raspail piirtää häijyn potretin länsimaisesta vasemmistosta, joka näkee saapuvissa intialaisissa vallankumouksellisen voiman ja valmistautuu ottamaan heidät avosylin vastaan. Lähestyvät laivat ovat radikaaleille globaalin oikeudenmukaisuuden airuita, jotka tulevat lunastamaan saatavansa ja töytäisevät kapitalistisen Euroopan kerta heitolla harmonian ja tasa-arvoisuuden aikakauteen.

Näitä idealisteja ei näytä haittaavan, että monilla Ranskaan jo kotiutuneilla Intialaisilla on tulijoista toisenlainen näkemys. Vasemmistolaisen sosiologin juontamaan radio-ohjelmaan soittaa intialaissyntyinen mies ja sanoo: "Te ette tunne kansaani - kurjuutta, taikauskoa, fatalistista laiskuutta jossa he ovat rypeneet sukupolvien ajan. Ette tiedä mihin joudutte jos tuo raakalaisten laivasto rantautuu syliinne! Kaikki tässä teidän maassanne muuttuu." Sosiologi sanoo, että soittajan näkemyksissä on kyse kastiennakkoluuloista ja arvelee, että tämä kuuluu vaaleampi-ihoiseen brahmanien kastiin. "Minä olen musta kuin neekeri!" soittaja vastaa, ja sosiologin tulkinta on kuvaava:

"Sitten kyseessä on klassinen tapaus, tyypillinen koloniaalisessa kontekstissa: samaistuminen isäntäkulttuurin valtaeliittiin ja sen seurauksena inho omia juuria kohtaan. Valkoisen miehen koira, joka vihaa mustia. Se on hyvin yleinen syndrooma..."

Yksi romaanin hykerryttävimmistä kohtauksista syntyy, kun eräs partaradikaali saapuu rannikolle odottamaan Intian köyhiä. Hän menee rannalla sijaitsevaan taloon, jossa sattuu asumaan eläkkeellä oleva yliopiston professori. Hän käskee professoria häipymään "maailman omantunnon" nimissä, jotta talo voidaan sosialisoida tulijoiden käyttöön. Aikansa nuorukaisen räyhäämistä kuunneltuaan vanha professori sanoo, että ehkä hänen tosiaan on parasta poistua, ja lähtee hakemaan hattuaan. Mutta hän palaakin haulikon kanssa ja toteaa ykskantaan aikovansa ampua radikaalin. Nuori mies ei ota professorin sanoja vakavissaan ja sanoo, ettei tämä luultavasti koskaan ole ampunut ketään. Siihen professori vastaa monologilla, jonka suomennan tähän kokonaan sen hilpeyden ja kielellisen loistokkuuden vuoksi:

"Aivan. Olen aina viettänyt hiljaiseloa. Työtään rakastava kirjallisuuden professori, siinä kaikki. En koskaan joutunut yhteenkään sotaan, ja suoraan sanoen järjettömän teurastuksen spektaakkeli saa minut voimaan pahoin. Pelkäänpä, etten olisi ollut kovin hyvä sotilas. Mutta silti, jos olisin ollut aikoinaan Actiuksen joukoissa, olisin riemumielin tappanut jokusen hunnin. Ja Kaarle Martelin, Bouillonin Godefroyn tai Baldouin Spitaalisen kaltaisten kanssa olisin varmasti pistellyt tietyllä innolla miekkaani arabien lihaan. Olisin kaatunut Bysantin puolesta Konstantin Dragašin rinnalla taistellen. Mutta Luoja, minkä lauman turkkilaisia olisin niittänyt lakoon ennen viimeistä henkäystäni! Sitä paitsi, kun mies on omistautunut asialleen, hän ei kuole niin helposti! Katso, tuolla minä herään uudelleen henkiin teutonien riveissä ja hakkaan slaaveja riekaleiksi. Ja tuolla minä lähden Rodokselta Villiers de l'Isle-Adamin ja hänen verrattoman pikku joukkonsa kanssa, valkoinen kaapuni ristillä blasonoituna ja miekkani verta tippuen. Sitten purjehdin Juhana itävaltalaisen kanssa tasoittamaan tilit Lepantossa. Oi, mikä suurenmoinen verilöyly!... Mutta pian olen taas tyhjän panttina. Muutama vähäpätöinen yhteenotto silloin tällöin, ne ovat niin huonosti suunniteltuja nykyään. Niin kuin Yhdysvaltain sisällissota, jossa oma puoleni häviää ja liityn Ku Klux Klaniin murhatakseni vähän neekereitä. Rumaa touhua, myönnetään. Mutta vähän mukavampaa on seivästää Kitchenerin kanssa Mahdin muslimifanaatikkoja, päästää heistä suolet pihalle... Mutta loppu on pelkkiä viimeaikaisia tapahtumia, pelkkää surkeaa pilaa. Suurin osa siitä on jo hävinnyt mielestäni. Kenties olen tehnyt oman pikku osuuteni, tappanut hyppysellisen Aasian laumoista Berliinin porteilla. Tilkkanen vietcongeja siellä, mau-mau'ta täällä. Ripaus algerialaisia kapinallisia potkittavaksi. Huonoimmillaan joku vasemmistolainen tai vastaava, josta tein lopun mustassamaijassa, tai joku häijy musta pantteri. Niin, se kaikki on muuttunut niin hirvittävän rumaksi. Ei enää fanfaareja, ei lippuja, ei hoosiannoja... No, sinun täytyy suoda vanhalle professorille anteeksi tällainen pedanttinen pälpätys. Mutta katsohan, minäkin olen lakannut ajattelemasta ja minun täytyy kertoa, missä olen. Olet oikeassa, en ole koskaan tappanut ketään. En varsinkaan ketään niistä, jotka juuri loihdin esiin, he kaikki seisovat vihdoinkin edessäni sinun hahmossasi, kaikki koottuna yhteen. Mutta nyt aion elää kaikki nuo taistelut kerralla, taistelut jotka syvällä sielussani tunnen ikiomikseni, ja aion esittää ne juuri tässä, ihan itse, yhdellä ainoalla laukauksella. Näin!"

Ennen partaradikaalin ampumista rauhallinen vanha kirjallisuudentutkija elää mielessään läpi koko länsimaisen sivilisaation sotaisan ja värikkään historian. Mutta tällaisten yksilötason primitiivisten raivonpuuskien ohella tuo sivilisaatio ei lopulta tee elettäkään puolustautuakseen. Poliitikot, sotilasjohtajat, papisto, kaikki ovat lopulta sitä mieltä, ettei lännellä ole kolonialismin ja muiden menneisyyden rikosten takia oikeutta pelastaa itseään miljoonalta ryysyläiseltä, vaan heidät on päästettävä maihin, kävi miten kävi. Sivilisaatiosta on tullut heikko, narrimainen ja itseään halveksiva, ja niinpä sen loppu ei ole tragedia vaan farssi. Tämä oivallus tekee Camp of the Saintsista äärimmäisen koomisen katastrofiromaanin. Sama oivallus tekee kirjan pohjavireestä äärimmäisen vakavan.

Raspail asettaa sivilisaation kipeän valintatilanteen eteen: on joko ajauduttava kaaokseen tai tehtävä ratkaisu, joka sotii sivilisaation perustavia humaanisuuden ihanteita vastaan. On huomionarvoista, että Jean Raspail on vakaumuksellinen katolilainen ja kirjoittanut tuotannossaan paljon uskonkysymyksistä. Silti hänen teoksensa sisältää painavaa kristinuskon kritiikkiä. Kristillisyys on olennainen osa länsimaiseksi sivilisaatioksi kutsuttua historiallis-aatteellista kokonaisuutta, ja sen vaikutus on kulttuurisesti vahva vielä tänä maallistuneenakin aikana. Kristillisten periaatteiden mukaan lähimmäistä pitää rakastaa ja jokaista avuntarvitsijaa auttaa. Mutta entä kun apua tarvitsevia on liikaa rajallisten resurssien maailmassa? Ja entä kun apua tarvitsevat, tai merkittävä osa heistä, haluaa vain käyttää auttajaa hyväkseen tai kenties jopa tuhota hänet?

Nämä ovat ahdistavia kysymyksiä, mutta olennaisia. Raspail kirjoitti Camp of the Saintsin myöhemmän laitoksen johdannossa:

Olen romaanikirjailija. Minulla ei ole teoriaa, systeemiä tai ideologiaa esitettävänä tai puolustettavana. Minusta vain näyttää siltä, että olemme ainutlaatuisen valintatilanteen edessä: on joko opittava alistunut rohkeus olla köyhä tai löydettävä uudelleen taipumaton rohkeus olla rikas. Molemmissa tapauksissa niin sanottu kristillinen lähimmäisenrakkaus osoittautuu riittämättömäksi. Tulevat ajat ovat julmia.

Kristinuskon suurin ongelma lienee sen sisäänrakennettu pasifismi. Marttyyrien heittäytyminen leijonien eteen oli toki kaunista, mutta kukoistaakseen ja levitäkseen kristinuskon oli antiikin ajoista saakka liittouduttava vallan ja voiman kanssa. Ottaessaan vihollisen rakastamisen ja toisen posken kääntämisen kirjaimellisesti kristinusko allekirjoittaa kuolemantuomionsa. Menneinä vuosisatoina kristillinen maailma ei tehnyt niin. Se jopa käynnisti ristiretket ja löi Wieniä piirittäneet ottomaanit takaisin. Nöyryyden ohella kristityissä oli ylpeyttä ja taistelutahtoa. Tämänhetkisen tilanteen taas tiivisti eräs Antti Nylénin blogin kommenttiosastolle nimimerkillä kirjoittanut, jonka mielestä "jaottelu kristittyihin ja ei-kristittyihin on epäkristillistä".

Ainakin eurooppalainen kristillisyys tuntuu muuttuneen jonkinlaiseksi hengelliseksi versioksi humanismista. Sellaisenaankin se toki seisoo jumalallisine auktoriteetteineen tukevammalla pohjalla kuin sekulaari humanismi, joka ei pysty vetoamaan kerrassaan mihinkään yrittäessään perustella rakastamiaan abstraktioita kuten tasa-arvo, ihmisarvo ja ihmisoikeudet. Mutta onko sellaisesta tukevaksi pohjaksi tai pelastajaksi länsimaille? Onko siitä vastukseksi vaikkapa poliittiselle islamille, jonka kannattajat uskovat vakaasti oppinsa ylivertaisuuteen ja asiansa oikeutukseen? Nykyisessä muodossaan ei taatusti.

(Camp of the Saintsin lukemisesta kiinnostuneille: englanninkielinen käännös on luettavissa ilmaiseksi sähköisessä muodossa täällä.)

Naistenpäivän päättyessä

Kirjoittaessani tätä kansainvälinen naistenpäivä lähestyy loppuaan. Kun päivää alettiin viettää sata vuotta sitten, länsimaiset naiset taistelivat vielä äänioikeuden ja lukuisten muiden nykyään itsestäänselvyyksinä pidettyjen asioiden puolesta. Itsestäänselvyyksiä ne siinä mielessä ovatkin, että mikään maamme poliittinen ryhmittymä ei ole vaatinut äänioikeuden poistamista naisilta tai heidän palauttamistaan hellan ja nyrkin väliin - vaikka feministit jatkuvasti pelottelevatkin naisia tällaisilla uhkakuvilla.

Länsimaisilla feministeillä onkin nykyään hankalaa keksiä konkreettisia vaatimuksia naisten aseman parantamiseksi. Jopa maamme virallinen radikaalifeministi Atlas Saarikoski tyytyy pelkkään epämääräiseen "kapinahengen" vaatimukseen. Naisasialiike on pyrkinyt viime aikoina puuttumaan mm. sellaisiin verisiin vääryyksiin kuin nimilaki, jonka mukaan nainen ei saa ottaa miehen etunimeä tai päinvastoin.

Feministejä ei luultavasti ottaisi kukaan vakavasti, ellei heillä olisi hihassaan erästä merkittävää korttia: seksuaalista väkivaltaa.

Viime vuoden näkyvin naisasiailmiö oli niin sanottu lutkamarssiliike. Se sai alkunsa Kanadassa erään poliisin sanottua raiskauksista puhuessaan, ettei naisen kannattaisi "pukeutua kuin lutka". Tästä suivaantuneet naisaktivistit alkoivat järjestää "uhrin syyllistämisen" vastaisia joukkomielenosoituksia, joissa osanottajat pukeutuivat paljastaviin vaatteisiin. Viime elokuussa järjestettiin Helsingissä, Turussa ja Tampereella Suomen ensimmäiset lutkamarssit.

Lutkamarssiliikkeessä todellisuus jäljitteli fiktiota. Michel Houellebecqin esikoisromaanissa Halujen taistelukenttä (1994) on kohtaus, jossa päähenkilö sammuu juhlissa sohvalle kuunnellessaan kahden nuoren naisen keskustelua naisten oikeudesta pukeutua miten haluaa. Nukkuessaan hän näkee unen, jossa naiset kävelevät käsikynkkää hänen työpaikkansa käytävillä, sätkyttelevät sääriään ja laulavat:

Vaikka pylly paljaana kulkisin
maailman kaikkien miesten nähden,
ja karvaiset sääreni näyttäisin,
sen tekisin vain itseni tähden.

Houellebecqin pilaruno olisi sopinut oivallisesti hoilattavaksi lutkamarsseillakin.

Itselleni lutkamarssien perimmäinen tarkoitus on jäänyt hämäräksi. Jos tarkoitus on vaatia oikeutta pukeutua ja meikata mauttomasti, sellainenhan kaikilla jo on. Vain sukuelinten paljastamisen laki kieltää. Vapaassa yhteiskunnassa kansalaisella on oikeus jopa itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Marssijat alun perin suututtanut kanadalainen poliisi oli tuskin tätä oikeutta viemässä, kunhan korosti että tietyn tyyppisellä käytöksellä ja esiintymisellä voi olla tietyn tyyppisiä seurauksia - kaikki yksilöt kun eivät valitettavasti kunnioita toisten fyysistä koskemattomuutta vaikka laki sen takaisi.

Toisaalta en tiedä, kuinka paljon naisen provokatiivinen pukeutuminen käytännössä vetää raiskaajia puoleensa. Luulen, että suurimmassa vaarassa ovat - pukeutumisesta riippumatta - sellaiset yleensä nuoret naiset, jotka juovat itsensä tukkihumalaan ja kiehnäävät yökerhossa lukuisten miesten kyljessä kunnes lopulta päätyvät puolitiedottomassa tilassa jonkun tuiki tuntemattoman uroksen asunnolle. Heidänkin käyttäytymistään ovat poliisiviranomaiset välillä arvostelleet. Ennustankin, että seuraava feministinen marssi järjestetään heidän puolestaan, vaikken uskallakaan kuvitella miltä tempaus näyttäisi tai millä nimellä sitä kutsuttaisiin.

Kaikki naisten käyttäytymiseen kohdistuva kritiikki leimataan nykyään uhrin syyllistämiseksi. Uhrin syyllistämisenä ei kuitenkaan pidetä esimerkiksi sitä, että miehiä varoitellaan lompakon säilyttämisestä takataskussa. On totta, että rikoksen uhrin toiminta ei muuta tapahtunutta juridisesti tai moraalisesti, eikä kukaan kai sellaista väitäkään. Lompakkoa takataskussa säilyttävä mies tai tolkuttomassa juopumustilassa tuntemattoman miehen matkaan lähtevä nainen on syyllistynyt pelkästään typeryyteen, kun varas tai raiskaaja on syyllistynyt rikokseen. Mutta tämä tosiasia ei tee uhrin käytöstä yhtään järkevämmäksi.

Joskus 2000-luvun alussa silloiseen asuntooni murtauduttiin. Omaisuutta ei lopulta kadonnut paljoakaan, mutta itse murron kohteeksi joutuminen oli äärimmäisen epämiellyttävää. En tietenkään väitä, että tietäisin sen perusteella, miltä seksuaalirikoksen uhrista tuntuu. Mutta jotain yhteistä kokemuksessa oli: yksityisalueelleni oli tunkeuduttu väkivalloin, ja tapauksesta jäi epämiellyttävä ja turvaton olo päiväkausiksi.

En kuitenkaan pitänyt uhrin syyllistämisenä sitä, että tapausta tutkimaan saapunut poliisi neuvoi minua pitämään vastedes ulko-ovea takalukossa - takalukitsemattoman oven saa nimittäin käden käänteessä avattua vaikkapa taskuveitsellä. Ikävässä tilanteessa järkevä neuvo vastaisuuden varalle oli vähintä mitä poliisi saattoi antaa, ja siitä lähtien olenkin aina kotoa lähtiessäni katsonut, että ovi on varmasti asianmukaisesti lukittu.

Viisaat neuvot eivät kuitenkaan kelpaa naisasianaisille. Muistan pari vuotta sitten ilmestyneen HS:n kolumnin, jossa Katja Martelius tai joku muu lehden päivystävä feministi vaati, että yhteiskunnan pitäisi tehdä jotain kadulla liikkuvien naisten turvattomuudelle. Kirjoitus sai minut miettimään, mikä tämä avuksi huudettu yhteiskunta oikeastaan on ja miten sen voisi "tehdä jotain".

Yhteiskunnan ainoat keinot lisätä yksin liikkuvien naisten turvallisuutta ovat seksuaalirikoksista langetettujen tuomioiden koventaminen ja poliisin määrärahojen lisääminen. Myös maahanmuuttajien suuri osuus raiskaustilastoissa tunnetaan, joten olisi epäilemättä syytä valikoida maahan pyrkivät tarkemmin ja helpottaa seksuaalirikoksiin syyllistyneiden karkotusta. En kuitenkaan usko, että tällaiset keinot kelpaisivat arvoliberaaleille naisasia-aktiiveille. Ankarampi rikoslaki ja valvonnan lisääminen olisivat tuomittavaa autoritaarisuutta, rikoksia kun on humaanimpaa vähentää valistuksen avulla. Maahanmuuttajien seulominen olisi taas - yllätys, yllätys - rasismia.

Paremmat keinot ovat kuitenkin vähissä. En usko, että mikään valistus tehoaa mieheen, joka vakaasti haluaa raiskata. Ei häneen välttämättä tehoa vankilakaan, mutta esimerkiksi kymmenen vuoden ehdotonta tuomiota istuva raiskaaja ei raiskaa ainuttakaan naista kymmeneen vuoteen.

Niinpä koko lutkamarssiliike on tuomittu jäämään pelkäksi banaaliksi "minulla on oikeus" -mielenilmaukseksi, jollaisia sivilisaatiomme tämä kehitysvaihe tuottaa loputtomiin. Ja täydet oikeudethan länsimaisella naisella on, ainakin jos asetetaan vertailukohdaksi tuore uutinen Afganistanin presidentti Hamid Karzain antamasta lausunnosta. Karzai - ja pidettäköön mielessä, että kyseessä on nimenomaan länsimielinen, liberaalina pidetty muslimimaan hallitsija - näytti vihreää valoa arvovaltaisen uskonoppineiden neuvoston lausumalle, jossa naiset määritellään alempiarvoisiksi ja vaaditaan mm. sukupuolten täydellistä erottelua kouluissa ja työpaikoilla.

Täkäläinen nainen on todellakin vapaa olento, ja jotkut pitävät vapautensa manifestaationa minihameita, verkkosukkia ja lutkana esiintymistä. Itse pidän moisia rappiona, tapainturmeluksena ja huonona makuna. Sellaiseenkin meillä on toki oikeus, mutten silti aio pidättäytyä asioiden kutsumisesta niiden oikeilla nimillä.

Liebestod

Kaikkien täytyy kuolla. Tämä tosiasia on näkökulmasta riippuen joko äärimmäisen epäreilu tai huojentava. Mutta onko se täysin kiistämätön tosiasia? Jorge Luis Borges kirjoitti, että kuolema on vain tilastollinen todennäköisyys, eikä kukaan voi välttää mahdollisuutta olla ensimmäinen kuolematon. Tällaiselle runolliselle skeptisyydelle on tiettyjä biologisiakin perusteita. Kirjassaan Kuoleman toiset kasvot. Vanhenemisen ja kuoleman biologiaa (1996, suom. 1998) William R. Clark toteaa, että kuolema ei liity erottamattomasti elämän määritelmään. Orgaanisen elämän historiassa kuolema väistämättömänä kohtalona ilmestyi näyttämölle vasta arviolta miljardi vuotta sitten.

Kuoleman synty on kytköksissä suvullisen lisääntymisen syntyyn - siis hetkeen, jolloin varhaiset yksisoluiset eliöt kehittyivät monimutkaisemmiksi elämänmuodoiksi. Kun maapallon kaikki elämä koostui yksisoluisista, esitumallisista eliöistä, kaikki lisääntyminen tapahtui jakaantumalla. Solu kopioi DNA:nsa itsenäisesti ja jakautui sitten kahdeksi klooniksi alkuperäisestä. Jos tällaiselle yksisoluiselle bakteerille järjestettäisiin ihanteelliset olosuhteet, se jatkaisi kloonautumista loputtomiin. Tosielämässä tällaisia olosuhteita ei tietenkään ole, vaan jossakin vaiheessa ravinto tai lebensraum loppuu, tai eliö joutuu pedon saaliiksi. Silloin se kuolee tapaturmaisesti, mutta vanhenemiskuolema ei ole sen ennalta määrätty kohtalo.

Suvullisen, seksin avulla tapahtuvan lisääntymisen kehittyminen tarkoitti, että lisääntymiseen käytettävä DNA eristettiin kehossa muutamaan erikoistuneeseen soluun eli itusoluun. Itusolujen ainoa tehtävä on siirtää DNA sukupolvesta toiseen. Muiden solujen DNA vain pitää yllä niiden perustoimintoja, ja ennen pitkää siitä tulee ylimääräistä ja merkityksetöntä. Vanheneminen ja kuolema ovat korkeampien elämänmuotojen osa, elämä voi jatkua vain jälkeläisissä. Clark:

(...) ainoastaan itusoluissa on jäljellä kuolemattomuuden mahdollisuus. Jossakin kohdassa yksilön elinkiertoa ne saattavat jättää kehon, yhdistyä muihin itusoluihin ja jatkaa jakautumista tuottaakseen jälkeläisiä, jotka jakautuvat ja tuottavat uuden monisoluisen eliön, jolla on uudet itusolut. Tämän tapahtuessa itusolujen vanhenemiskello nollautuu, aivan kuten tohvelieläinten konjugaation jälkeen. Muut kehon solut, somaattiset solut, on tuomittu - ohjelmoitu - vanhenemaan ja kuolemaan. Kun ne kerran ovat suorittaneet tehtävänsä, itusolujen eloonjäännin varmistamisen, niitä ja niiden ylimääräistä DNA:ta ei enää tarvita.

Rakkaus ja kuolema ovat siis yhtä muuallakin kuin Wagnerin oopperoissa.

Elämän perustavimmista asioista, erotiikasta ja kuolemasta, on omana aikanamme toinen niin räikeästi esillä ettei sitä pääse pakoon, toinen taas visusti kätketty. Pukeutuminen, mainonta ja viihde ovat erotiikan läpitunkemaa. Kuolemasta modernissa katukuvassa muistuttavat enää kirkot, joiden katoilla seisoo tyylitelty antiikin aikainen teloitusväline.

Sanotaan, että kuollessaan länsimainen ihminen haihtuu usvaan ja tuntemattomuuteen. Ruumiiden kanssa työskenteleminen on ulkoistettu patologien ja oikeuslääkärien ammattikunnalle. Tämä ammattikunta on tullut minulle tutuksi viime aikoina, sillä tuleva vaimoni työskentelee yliopiston oikeuslääketieteen osastolla. Häneltä olen saanut paljon tietoa työstä, jonka luonne on useimmille tuntematon. Hän myös suositteli minulle Valtteri Suomalaisen erinomaista kirjaa Kuolet vain kahdesti, joka sisältää obduktiopreparaattorin eli oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen suorittajan muistelmia työstään.

Kuolet vain kahdesti pitää sisällään sekä asiallista informaatiota kirjoittajansa työnkuvasta että hirtehisiä anekdootteja eriskummallisimmista tapauksista joihin hän on ammatissaan vuosien varrella törmännyt. Monet ikäpolveni ihmiset eivät ole kertaakaan nähneet edes "tavallista" vainajaa, mutta Suomalaisen ja hänen kollegoidensa työsarkana on kuoleman ja lahoamisen koko kirjo. Laitokselle tuodaan jättimäisiksi turvonneita vesivainajia ja kesähelteellä päiväkausia maastossa lojuneita ruumiita, joiden sisältä löytyy kilokaupalla kärpäsentoukkia. Kaiken kaikkiaan ihmisen asteittainen muuttuminen tomuksi ei ole esteettistä katsottavaa.

Suomalainen tuo esiin lukemattomia tapoja, joilla ihminen voi päästä hengestään. Hän kertoo rakennustyömaan panostajasta, joka teki itsemurhan räjäyttämällä itsensä kahdella laatikollisella gelatiinidynamiittia. Ruumis kaasuuntui räjähdyksessä kokonaan lukuunottamatta toista korvaa, joka toimitettiin preparaattorien ja oikeuslääkärien ihmeteltäväksi. Eräs lähemmäs 300-kiloinen vainaja oli puolestaan kuollut keuhkojen painuttua kasaan massan painosta.

Clarkin ja Suomalaisen kirjojen vaikutus on samankaltainen: ne riisuvat kuoleman yltä epätietoisuutta ja mystiikkaa, tekevät sen proosallisemmaksi. Silti kumpikaan teos ei ole epäkunnioittava. Edes makaaberin huumorin kyllästämä Kuolet vain kahdesti ei anna ymmärtää, että kuolema olisi kepeä juttu. Se vain tuo esiin, millaisena kuolema näyttäytyy sille, joka on sen kanssa ammatikseen päivittäin tekemisissä. Se näyttää, miten arkinen asia kuolema on silloinkin, kun se tapahtuu epämiellyttävällä tai erikoislaatuisella tavalla.

Paljon epäkunnioittavampaa on pyrkimys piilottaa kuolema, maskeerata se tunnistamattomaksi. Evelyn Waugh on romaanissaan Rakkaamme (1948, suom. 1981) kuvannut antiseptistä kulttuuria, jossa kuoleman murheelliset ja rujot piirteet retusoidaan pois. Kerätessään aineistoa kirjaansa Waugh tutustui mm. amerikkalaiseen Forest Lawnin yksityiseen hautausmaahan, jonka tarjoamia palveluita (joihin kuului mm. palsamointi) hän kuvaili näin:

Forest Lawn on tietoisesti kääntänyt selkänsä 'vanhoille kuoleman tavoille', Taivaan ja Helvetin armottomille vaihtoehdoille, ja lupaa asiakkailleen välitöntä ikuista onnea. (...) Ruumis ei mätäne; se elää kuolemassa tyylikkäämpänä kuin koskaan aikaisemmin, tuhoutumattomassa A-luokan teräksestä ja betonista tehdyssä kuoressaan; sielu menee suoraa päätä Unihuoneesta Paratiisiin, missä se nauttii loputtomasta lapsuudesta...

Lapsekas toive kuoleman kesyttämisestä elää esimerkiksi niissä, jotka nykyään valittavat (kristillisten) hautajaisseremonioiden vakavuutta ja synkkämielisyyttä. Näillä ihmisillä ei useinkaan ole selvää näkemystä siitä, millaisia hautajaismenojen sitten pitäisi olla, mutta yleensä he viittaavat johonkin ei-länsimaiseen kulttuuriin, jossa "kuolemaa ei pidetä negatiivisena asiana" - aivan kuin mystisen Orientin tai alkukoti Afrikan asukkaat eivät lainkaan surisi läheistensä kuolemaa.

En tiedä, miten nämä hauskojen hautajaisten peräänkuuluttajat suhtautuisivat, jos todella alkaisimme omaksua vaikutteita vaikkapa intialaisten hindujen tavasta käsitellä vainajiaan. Siellähän polttohautauksessa puoliksi palaneet vainajat lasketaan Gangesvirran vietäviksi, eivätkä rantaan ajautuneet ruumiit tai niiden osat ole mitenkään tavaton näky. Eikä tämä johdu siitä, että intialaiset olisivat jotenkin meitä kevytmielisempiä kuoleman suhteen, vaan siitä että suureksi osaksi esimodernissa ja esiteollisessa maassa kuolema on paljon näkyvämpi osa jokapäiväistä elämää.

Kuolemaan kohdistuvaa modernia länsimaista häveliäisyyttä vastaan kapinoi väkivaltaviihde, jossa yleisölle esitellään murhia, onnettomuuksia ja mätäneviä ruumiita. Sellaista on sanottu kuoleman pornografiaksi, joka eroottisen pornografian tavoin tuo tabuna pidetyn asian liioiteltuna esiin. Tietoisempaa kapinaa edustavat tietyt nykytaiteen ilmiöt, kuten venäläiset nekrorealistit tai kuvataiteilija Andres Serrano, jonka valokuvanäyttelyissä on ollut esillä otoksia mm. tulipaloissa kuolleiden ruumiista. Tällaiset virtaukset ovat minusta perin pinnallisia, tietyistä oivalluksistaan huolimatta. Kuolemalla elämöivien taideteosten laskelmoiva shokkitehojen haku syö niiden tavoitteleman syvällisyyden. Sen sijaan että saisivat katsojan ajattelemaan omaa kuolevaisuuttaan ja kuoleman arkipäiväisyyttä, ne herättävät herkemmissä taivastelua ja parkkiintuneemmissa haukotuksia. Niinpä ne kuuluvat rappioilmiöihin siinä missä kuoleman kulttuurinen kieltäminenkin.